Veli teki kulttuuriteon, kun ei suostunut kantamaan kirjoja roviolle vanhempiemme kuoleman jälkeen. Silloin otin mukaani muutamia ja sanoin, että loput voi viedä vaikka kirpparille. Viime käynnillä silmäilin taas perintökirjojen hyllyä veljen eläkekodin ullakolla. Ja kas, vielä löytyi luettavaa!

Löytämistäni vaikuttavin – ja vanhin – on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1913 julkaisema Kalevala (Uuden Kalevalan kolmastoista painos), hinta 1 mk 50 penniä. Kirjan on hankkinut ja omistuskirjoituksin merkinnyt isäni täti vuonna 1916. Täti on myös lukenut Kalevalansa kannesta kanteen merkinnöistä päätellen. Kirjan sivun laidoissa on siellä täällä lyijykynämerkintöjä ja tekstissä alleviivauksia. On kuin Täti juttelisi lempeästi mitä hän ajattelee lukiessaan, miten kokee kalevalaiset uhkeat perinnelaulut.

Kirjan välistä putoaa kellastunut lehtileike ”Aseveljen Mikko R:n muistolle”. Olikohan hän Tädin nuoruuden aikainen mielitietty, opistotoveri ehkä, mietin. Toinenkin kirjanmerkki löytyy kirjan välistä, puolison nimellä tullut puhelinlasku vuodelta 1960: ”Ilmoitamme kunnioittaen, että yllämainittuun puhelimeenne kohdistuva puhelin- ja sähkösanomamaksusaatavamme on määrältään yhteensä 903 mk. Tämän johdosta tahtonette hyväntahtoisesti ensi tilassa ja viimeistään kuluvan kuun 25 päivään mennessä suorittaa tai postitse lähettää mainitun määrän M:n postiin. Maksun saatuamme toimitamme teille kuitatun laskun. ”

Täti oli kristillisen kodin kasvatti ja neitoaikoinaan kansanopiston käynyt. Hän ei saanut avioliitossaan perillistä, niinpä hänelle sisarten lapset, erityisesti kummipoikansa Antti (isäni) ja aikanaan me Antin lapset olimme läheisiä. Muistan kansakoulun aloitettuani, että koulun lähinaapurina asuva Täti pyysi minua yökylään jonakin talvisena päivänä. Se oli uutta ja jännittävää. Tädin ja sedän tuvassa oli hiljaista, hämärää ja kodikasta. Uunissa humisi tuli, kello raksutteli seinällä ja Täti puheli hiljakseen minulle ruokaa puuhatessaan. Myöhemmin Täti kirjoitti minulle kirjeen, joka on tallessa yhä. Sain myös tietää, että Täti oli kirjoitellut sisarensa pojille rintamalle sotavuosina.  

Olin jo Helsingissä ja työelämässä, kun isäni ja äitini ottivat 1970-luvulla leskeksi jääneen ja apua tarvitsevan Tädin talveksi omaan kotiinsa asumaan, kunnes hänelle järjestyi paikka kunnalliskodista. Sillä tavalla muutamia Tädin huonekaluja jäi vanhemmilleni ja minä sain Tädin kuoltua muistoksi kirjoituslipaston, tuolin ja taulun. Ne ovat aarteitani, sillä niiden mukana – niin koen – on tullut rukoilevan tädin siunaus sukupolvien takaa.

 

  • Ihminen menee, esine jää. Kun suhde on ollut lämmin, jää lämpö esineeseenkin. On hienoa, että olet saanut sellaiset aarteet. Minulle sellainen on muun muassa puuvartinen hyvä veitsi, jossa tuntuu rakkaan tätini ja mummuni käden kosketus.

    Kommentin jätti Annikki · keskiviikkona 9. syyskuuta @ 21:15

  • Annikki,
    on totta, että poismenneiden läheisten muisto jää väkevästi heidän käyttämiinsä työkaluihin, lukemiinsa kirjoihin merkintöinä, käsitöihin, valokuviin. Ehkä niiden muistovoima on siinä, että esineisiin voi koskea, ne ovat konkreettisia, muuten muistot olisivat kirjaimellisesti vain muistin varassa. Vaatekin voi olla sellainen. Anoppini jätti ennen kuolemaansa minulle kauniin kansallispukunsa. Vaikka en sitä pidä, se on tallessa ja muistuttaa hänestä.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 9. syyskuuta @ 22:07

  • kirjarovio on kauhea sana. orwellilainen tietysti, ja muutenkin.

    kirjojen rakastaminen on metka asia. k:lla oli antikvariaatti 33 vuotta ja opin siellä paljon kirjaihmisistä. muun muassa sen, että bibliofiliasta on lyhyt mutta tuntuva matka bibliomaniaan. kirjojen rakastaja pitää kirjoista, mutta kirjoihin hullaantunut ei voi elää ilman niitä. kirjat kasautuvat asunnon nurkkiin, valloittavat kaikki tasaiset pinnat ja muuttavat ihmisen. rauhaa rakastavasta ihmisystävästä tulee kiiluvasilmäine fanaatikko, joka on valmis murskaamaan lähimmäisen käden tämän tarttuessa ensipainokseen ilman suojahanskoja. samoin bibliomaani kadottaa kaiken suhteellisuudentajunsa eikä pysty puhumaan muista kuin nidotuista ja sidotuista haareminsa jäsenistä. bibliomaniasta voi päästä eroon, mutta sen parantaa ainoastaan kuolema. kirjat ovat näet aiheuttaneet yleensä jo maniavaiheessa pysyviä muutoksia hermostossa ja aivoissa.

    ps. kiitos ilmavista ajatuksistasi.

    meri

    Kommentin jätti meri · torstaina 10. syyskuuta @ 16:24

  • Kirjoituksesi ja Merin kommentin jälkeen jään miettimään, onko minulla biblofilia vai biblomania. Molempie piirteitä löytyy. Se on jatkunut myös perillisille. Kun Mieskin näyttää olevan samanlainen, niin aika toivotonta on…

    Kirjoja ajatellessa tulee hyvä mieli, mutta se ei niinkään liity kirjojen arvoon vaan muistoarvoon. Evakkomatkoilta selvinneita on melko mahdoton hävittää. Myönnän, että tämä on melko järjetöntä… Kirjoja on liian paljon maailmassa, jotta ne kaikki voi säilyttää. Tarvitsevalle niitä voisi antaa, vähän kuin antaisi kissanpennun turvalliseen kotiin.

    Se, mihin erityisesti kiinnitin huomiota, oli se, että vanhempasi ottivat kotiinsa talveksi tuon Tödin Ajattelen, että jo senkin takia Tädin siunaus on mukananne, vaikka hyvin tiedämme että kaikki on armosta ei teoista…

    Kommentin jätti mm · torstaina 10. syyskuuta @ 17:37

  • Meri kulta,
    minua alkoi naurattaa ihanasti tuo ’kiiluvasilmäinen’ bibliomaanikko. Epäilen, että sen sortin kirjanystäviä elähdyttää eniten kirjan harvinaisuusarvo, ehkä sen myötä myös rahallinen noteeraus. Ent. kollegani Tapio lanseerasi aikoinaan sittemmin käyttöön jääneen termin ’kiilusilmäuskovainen’. Kaiken sortin fanaatikkoja löytyy elämän kirjossa eikä siinä mitään niin kauan kuin silmät kiiluvat elämän puolesta eikä sitä vastaan.
    Veljelläni on jonkinlaista kunnioitusta kirjaa kohtaan yleensä ja tässä tapauksessa omistajaan liittyvää muistoarvoa. Minä suhtaudun huolettomammin – ihan siitä syystä, että nekään kirjat, jotka haluan omistaa = lukea rauhassa ja uudestaankin, eivät mahdu enää oikein minnekään. Pokkareita ostan joka kesä ja lainaan sitten muutamalle lukutaitoiselle ystävälle ohjein: pane kiertoon, kun olet lukenut. Voisihan niin tehdä muillekin kirjoille?

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 11. syyskuuta @ 10:44

  • mm,
    kirjoja on paljon maailmassa, kuten sanot, mutta onneksi ne löytävät useimmiten kodin jostakin muualta kuin meiltä 🙂 Voihan sen ajatella niinkin, että kirja on pitkä kirje kirjoittajalta, jonka kustantaja monistaa halukkaiden luettavaksi. Jokaista kappaletta ei tarvitse säilyttää.
    Muistoarvo taitaa monella olla väkevin side niihin opuksiin, mistä ei raaski luopua. Seuraava sukupolvi, jolle ne muistot – ainakaan samat – eivät elä, voi vapaammin panna kiertoon tai hävittää.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 11. syyskuuta @ 10:55

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.