On ollut koskettavaa kahlata nuoruudenaikaisessa maailmassa sellaisena kuin se varhaisimpien päiväkirjojen valossa näyttäytyy. Miten täynnä lapsuuskoti on ollutkin selkeän yksiarvoista turvaa, sitä rajumpi oli muutos lyseovuosiin. Yksitoistavuotiaasta alkaen piti olla viikot poissa kotoa erilaisissa koulukortteereissa, ensin enolassa, sitten talossa, jonka omistanut leski kuoli kotiinsa yllättäen; sitten ukon talossa, jonka halvaantunut vaimo itkeskeli päivät, yöt ja lopuksi kolmantena kommuunissa. Valmentamatta lapsi paiskautui outoon maailmaan ja tehtäväksi jäi vain selvitä. Onko turvallisen kodin arvoista ollut mentaalisti apua vuosi vuodelta avartuvan maailman ristiriitaisten vaatimusten rajussa aallokossa, ihmettelen tänään päiväkirjojen äärellä.

Kirjoittamastani tajuan, miten olen yrittänyt sovittaa varhain omaksuttua uskonnollista maailmanselitystä vastaantulleisiin uusiin kokemuksiin ja haasteisiin. Ja nyt hämmästyn, miten se paradoksaalisti näyttääkin aiheuttaneen turvattomuutta ja eksistentiaalisen yksinäisyyden tunteita. Nuoruus vierastaa perittyä yksiselitteisyyttä, haluaa tottakai kapinoida auktoriteetteja vastaan ja kulkea oman tiensä, haluaa kokeilla kaikkea ja luoda itse maailmansa rajat – mutta tarvitsee tässä prosessissa hyväksyvän ja laajakatseisen aikuisen tukea. Muutos kiltistä isintytöstä, joksi roolini ehkä lapsuusperheessä oli ajateltu, itsenäisesti selviäväksi nuoreksi ihmiseksi ei todellakaan ollut kivuton, jos se nyt kenellä onkaan. Tempoilu sopivan avaran ohjauksen puuttuessa on ollut raastavaa, ja oman tien etsiminen ajoittain epätoivoiselta tuntuvaa haeskelua.

Tämä kaikki oikeastaan selittää sen, miksi jäin kiinni kirjoittamiseen, tajuan nyt. Se on ollut pitkään välttämätöntä uloshengitystä, parahtelua, isojen elämänkysymysten kanssa kamppailua. Se on ollut kumppani henkisessä yksinäisyydessä ja matkatoveri tiedon ja totuuden etsinnässä.  Se paljastaa väsymättömän, ehdottoman luonnonrakkauden, metsien ja kallioiden ystävän loputtomat yksinäiset retket. Niin kulki tytön tie kylältä keskustaan, teinin tie opinahjosta toiseen, nuoren naisen tie yritysten ja erehdysten kautta vihdoin selkeään suuntaan. Kymmenennen päiväkirjan teksteissä välähtelevät jo ammattiopintojen ilot ja paineet pääkaupungissa sekä yksinäisyyden kivut sosiaalisen verkoston repeillessä 1960-luvun lopun tiimellyksessä.     

*jatkuu

  • Hyvää tulevaa ystävänpäivää!

    Sulla on hieno kirjoittamisenlahja!

    Kommentin jätti vilukissi · torstaina 12. helmikuuta @ 07:28

  • ellinoora

    kaiken mekastuksen keskellä on rauhoittavaa lukea sinua. jo senkin vuoksi, että sinä et saarnaa, vaan käyt vuoropuhelua. minulle tulee näistä sinun kokemuksistasi se olo, jota pentti saarikoski kuvaaa runossaan näin: me tulimme eri teitä / samalle laiturille.

    Kommentin jätti meri · torstaina 12. helmikuuta @ 11:35

  • Vilukissille myös ystävällistä päivää…
    *
    Meri, niin. Kahlaukseni jatkuu, on hyvä tietää, että laiturilla on joku.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 13. helmikuuta @ 23:11

  • Onneksi päiväkirjasi ovat säilyneet! Kuljetitko niitä aina mukanasi? Minä jätin omani vintille mummun amerikanarkkuun. Kun menin ottamaan niitä saatuani ensimmäisen vakituisen kodin, ne oli sieltä hävitetty. Vain viimeinen, koulunjälkeisen murrosajan päiväkirja on jäljellä. Minulla vuokralaisaika alkoi oppikoulun viidenneltä ja omana tarpeena. Kovin olit pieni olemaan kotoa poissa viikot ja ohjaamaan itse elämääsi. Tyttärenpoikani on nyt yksitoista, ei voisi ajatellakaan vastaavaa. Hyvä kumppani se kirjoittaminen on sinullekin ollut, auttanut pohtimaan elämän kulkua ja tuomaan siihen jatkuvuutta. Nyt saat niiden avulla kerrata nuoren itsesi elämää ja rakentaa elämäsi kokonaisuutta.

    Kommentin jätti Annikki · lauantaina 14. helmikuuta @ 03:50

  • Annikki, hyvää ystävänpäivää!
    Vähän kipeää on tehnyt lukea niitä ikävän, orpouden ja yksinäisyyden tuntoja, joita koulunkäynnin alkuvuodet olivat täynnä. Onneksi kaksi ensimmäistä vuotta sain olla enolassa, koulumatka sieltä oli kuitenkin yli kolme kilometriä ja ilmapiiri siinä talossa oli tyly.
    Sain äidin lukittavan kapioarkun päiväkirjoilleni. Arkku oli Lapsuusmaalla huoneessani niin kauan kuin siellä lomilla poikkesin. Ensimmäisen vakituisen työpaikan myötä otin arkun kotiini. Siitä pitäen kirjat ovat kulkeneet muutoissa mukana, ja pino on kasvanut niin, että isompi säilytysarkku oli hankittava.
    Kirjojen pino kertoo pinoutuneista vuosista ja elämänkokemuksista, jotka mukanani kannan.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 14. helmikuuta @ 13:02

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.