Olen päiväkirjaopusteni lukuprosessissa edennyt 1980-luvulle. Joka päivä luen joitain katkelmia Toiselle. Tapahtumia, joita en muistanut. Lasten edesottamuksia tai sanomia. Ihmettelyjäni kokonaiskuvasta, joka jostain ajanjaksosta hahmottuu tekstien kautta. Meidän vuotemme oli 1973. Silloin menimme ajan tavan mukaan kihloihin ja vietimme häitä. Koko sen vuoden päiväkirjamerkinnät annoin Toisen lukea.

Minä Toiselle: luin juuri 1984 päiväkirjastani, että isäsi oli sattumalta löytänyt äitisi viimeisten vuosien päiväkirjavihkosia, kahdeksan vuotta kuoleman jälkeen. Hän toi ne sinulle.  Sanoit, että siinä oli asioita, mitä et äidistäsi tiennyt. Taisit antaa ne vihkot sisarellesi? – Hetken päästä Toinen tuo nipun kopioita.  – Säilytin nämä itselläni; voit lukea. Teksteissä tulee vastaan tulevan miniän ensi tapaamisen tunnelmatkin. Alusta asti koin tulleeni hyväksytyksi. Anoppi kutsui minua toiseksi tyttärekseen. Ja mikä harvinaista, niin luulen, appi kutsui rippi-isäkseen puolisonsa kuoleman suruissa.

Menneisyys hiipii tähän päivään monia teitä. Muistiin merkityn tosielämän rehellisillä sanoilla on hämmästyttävä voima, se liikuttaa tunteita kymmenien vuosien takaa, kuolemankin.

  • Voi hyvänen aika, aivan nousi ihokarvat pystyyn…ihana tarina!!

    Nyt elonjuntuni alkaa olla lopusuoralla, siis se työ…ei niinku muutoon, kait…

    Kommentin jätti vilukissi · perjantai4pm 10. huhtikuu30pm @ 14:19

  • Ihailinkin eilen kuviasi siitä Elonjuntu-työstä. Siitä myös hiipii mieleen kaikenlaisia mietteitä, sanoittakin!

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantai4pm 10. huhtikuu30pm @ 15:17

  • Oletko lukenut Pirkko Siltalan ” Vanhuus, elämä haluaa tulla eletyksi”? Teet niin mahtavasti elämän kerrosten työstämistä, mistä hän kirjoittaa.

    Kommentin jätti Annikki · maanantai4pm 13. huhtikuu30pm @ 20:59

  • Tiedän Siltalan, mutten juuri tuota kirjaa. Toivottavasti se löytyy kirjakaupasta, varmaan nettikaupasta ainakin. Kiitos vinkistä!

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistai4pm 14. huhtikuu30pm @ 16:00