Istahdin kieltämättä suurin toivein tv-kakkosen ajankohtaisohjelman ääreen, jossa oli luvassa keskustelua otsikolla Akkavalta. Toinenkin istahti, viipyi noin kymmenen minuuttia, kunnes luikahti laittautumaan yöpuulleen. Enpä suuresti ihmettele. Kun ohjelma viimein loppui uutiskatkon jälkeen, jäi jotenkin sekava ja epämääräisesti tyytymätön olo. Yritettiinkö liikaa?
Onhan se vaikeaa, keskustelu. Me naiset osaamme rupatella, juoruilla, heitellä nokkeluuksia, pitää hauskaa miesten kustannuksella ja valittaa kaikesta. Mutta keskustella, olla perusteltua mieltä, pysyä asiassa? Jos edes jostain kuumaperuna-aiheesta pääsisi selkeille vesille naisten kesken keskustelemalla, yksimielisyyteen toki ei tarvitsekaan. Jos edes opittaisiin puhumaan toisin ajattelevaa nälvimättä.
Jutut sivusivat johtajuutta, koulutusta, työuraa, tasa-arvoa, palkkausta, kotiäitiyttä, päiväkotijärjestelmää, feminismiä. Lasikatto, kiintiönainen, telaketjufeministi, kotiäiti, uranainen – tuttua sanastoa viljeltiin. Studioon paimennetun naisväen joukossa olivat tietysti obligatoriset nykynaisen ikonit tutkija Sari Näre ja taiteilija Sofi Oksanen ja menneiden aikojen muistoksi taistolaisaktivisti Kristiina Halkola, piispaksi ylennyt naisasianainen Tuulikki Koivisto-Byman sekä poliittisen lasikaton läpi johtajaksi päätynyt Kaarina Suonio. Sukupolvien ero tuntui ja kuului.
Monien älykkäiden ja viisaiden naisten hyviä puheenvuoroja kuultiin. Löytyikö uutta näkökulmaa, enpä tiedä. Koulukokeilu kuulosti kiinnostavalta uudelta avaukselta tasa-arvokasvatukseen. Raikkaat feministitytöt naiskuvatapetteineen olivat telaketjumielikuvista onneksi äärimmäisen kaukana. Ehkäpä Kristiina Harju tiivisti oleellisen: naiset ovat erilaisia, ei ole tasa-arvoa naistenkaan kesken. Ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon naisten ja miesten välillä on vielä matkaa.
Joskus tää ihana arki tahmaa. Miten ihmeessä koko kuuden tunnin omarauhainen päiväsydän voi mennä lehtien lukuun, keittiöaskareihin, pyykinhuoltoon, papereiden sortteeraamiseen ja kirjoitteluun? Nytkin olisi mitä upein ulkoilusää, ei edes liian kylmää eikä liukasta, mitä olen käyttänyt tekosyynä. Tintti, tuo maanmainio ja hurmaava kuntoutuskurssimme ohjaaja Kuortaneelta, sanoi aikoinaan yksiselitteisesti: kaikki syyt, jotka estävät ihmistä liikkumasta ovat tekosyitä. Niinhän se on. Voi voi.
Huomenna, huomenna ihan varmasti lähden ulos. No, ainakin kävelen kirjastoon ja hankkimaan levykaupan legendaariselta Ollilta liput konserttiin ja sitten asemalle ja junaan. On nääs seminaaripäivä. Joo, onhan se hyötyliikuntaa, mutta mitäs sitten. Liikahtelua se on sekin, älkääs.
Ja mistäs tämä huononomantunnonpuuska nyt puhaltautui tähän? Eihän elämä ole sentään kilometripisteiden keruuta, ei kai -?
Kävi niin, että pakkanen hyydytti etuoven lukon. Talosta pääsi kyllä ulos, mutta ovea ei saanut kiinni lähtijän perässä. No nyt te tietysti luulette, että kun Toinen lähti töihin aamulla kello kuusi, minut herätettiin pitämään kiinni ovenkahvasta. Tai että Toinen pönkitti mennessään luudalla oven kiinni, joten olin ns. telkien takana. – Ehei, ei herätetty eikä teljetty.
Toinen oli kaivanut takavarastosta ikivanhan, rämisevän lämmittimen ja virittänyt sen eteiseen. Kuumentanut öljyä, öljynnyt lukkoa ja lopuksi pannut lämmittimen puhaltamaan lukkoa kohti. Oli sitten mennyt töihinsä. Ovi oli saatu jäämään kiinni. (Ihmettelinkin, sitä raplaamista, mutta en viitsinyt nousta makuulämpimästä tiedustelemaan mitä ihmettä.) Päivän mittaan konsultoin häntä työpuhelimesta ja menin jopa ehdottelemaan lukkosepän tilapäistä työllistämistä oven tienoille. Vastauksena oli murahtelua, josta ei saanut selvää.
Toinen tuli töistään vähän etuajassa, lukkopesän (ei siis -sepän) kanssa. Hän oli tehnyt ns. miehentyön eli käynyt lukkoliikkeessä hankkimassa varaosan. Tarvittiin enää vain muutama miehinen räpellysväline, kuten ruuvimeisseli, joitahan tosi-insinöörillä aina on sarjoittain kotona. Kolmen minuutin ähräyksen jälkeen vanha lukko oli irti ja uusi paikoillaan. – Tähä mitää lukkoseppää, mies mutisi. Tosin toinen ruuvi oli katkennut koloonsa, joten lukko on toistaiseksi yhden ruuvin varassa, eikä ovi vieläkään jää kiinni ilman erinäisiä toimenpiteitä. Lukonlämmitintä ei sentään enää tarvita. Täytyy vain toivoa, että pakkanen lauhtuu kohta puoliin.
Silloin tällöin kurkistan uusiin blogeihin, joita putkahtaa joka päivä listoille. Haluan ajoittain hahmottaa, onko blogimaailmassa jokin muuttumassa. Merkille on jo pantu yleisesti vaalien läheisyyden inspiroima kansanedustajatarjokkaiden invaasio. Muutenkin poliitikot ja muukin julkisväki ovat keksineet blogin ilmaisukanavakseen.
Blogimaailman kovassa ytimessä on joukko pitkään sivustoa pitäneitä yleislahjakkaita ja oman persoonallisen tyylinsä löytäneitä, kultturellejakin kirjoittajia, joille on muodostunut oma kommenttiosastoissa pörräävä faniparvensa. Ymmärrettävästi humaaneja ja kirjallisia blogeja on muutenkin runsaasti, monet niistä korkeatasoisia sekä kieleltään että sisällöllisesti. Jotkut haluavat provosoida teksteillään ja saavatkin ajoittain aikaan kiehuntaa. Jotkut käyttävät nettiä vain ilmaisuvälineenään pyrkimättä kontaktiin lukijoiden kanssa. Motiiveja on monenlaisia.
Askartelu- ja neulesivustojen määrää jaksan ihmetellä aina vain, niitä on ennestään varmaan satamäärin ja lisää tulee harva se päivä. En ole jaksanut paneutua niiden sisältöön, mutta on pääteltävissä, että näperryksestä kiinnostuneita riittää. Onko tämä joku nykyaikainen versio entimuinaisista ompeluseuroista? Viime aikoina näyttää ilmaantuneen herkuttelusta innostuneiden blogeja, jotka tosin tarjoilevat enimmäkseen uusia muunnelmia vanhoista resepteistä. Toisaalla moni hakee laihdutusponnisteluihinsa kohtalotovereita ja ideoita kierrätetään innokkaasti.
Yksinäisten elämäntilitystä ja kipeiden terapiablogeja löytyy paljon. Vakavissaan kirjoitetuilla onkin positiivista merkitystä sekä kirjoittajien itsensä että monen kohtalotoverin kannalta. Omissa sfääreissään haahuilevien päämäärätöntä huhuiluakin putkahtelee esiin. Hämmentävän karmeaa v-kieltä käyttävää, seksin- ja viinanhuuruisessa elämässään hörheltävää porukkaa näkyy riittävän. Jopa jokunen taiteen nimissä blogimaailmaan ujutettu avoimesti pornografinen kuvastokin on vilahtanut joukossa. Nettitirkistely puree; suosittuja näyttävät olevan taksikuskien kuvaukset asiakkaistaan.
Asiantuntijablogit ovat luku sinänsä. Monet niistä ovat kylmän asiallisia, vailla persoonan säteilyä. Joskus sitä miettii, onko asiantuntijan tärkein motiivi siis vain esittää asiantuntijuuttaan vuodesta toiseen kommentointeihin reagoimatta tai mahdollisuudenkin pois sulkien.
Saattaa olla, että niin lukijana kuin kirjoittajanakin ihminen hakee jollakin tasolla tutun arvomaailman jakavaa yksilöä blogimaailmassa, voidakseen kokea, ettei ole yksin ajatuksineen ja tuntemuksineen. Täysin kaltaistaan ihminen ei onnekseen koskaan löydä, sillä jokainen haluaa ja saa olla ”oma itse, ihan hyppyrin viime laitaan”, kuten jossain sanotaan (liekö ollut Ibseniä). Erilaisuus ja erikoisuuskin ehkä tarjoaisivat satunnaiselle lukijalle oivalluksia.
Blogien kirjavuus lienee oikeastaan pienoiskuva ihmisten maailman moniulotteisuudesta. Tänne mahtuu äärtä ja laitaa, kuten elämäänkin.
Mitä oikeaa ja totta sanoisi ystävyydestä tänään? (Päivähän täyttyy valmiiksi painetuista latteuksista, joita me ihmiset lähettelemme toisillemme, ehkä kokeaksemme olevamme olemassa jollekin tai mitataksemme ystäviemme määrää?)
Ajattelen Sinua, jolle ei ehkä tullut yhtään meiliä tai tekstiviestiä, jonka postilaatikossa tai eteisen lattialla ei ollut korttia eikä kirjettä tänään. Jossakin voi olla joku, joka silti ajattelee Sinua, vaikka ei ole syystä tai toisesta saanut aikaan minkäänlaista yhteysviestiä. Ajattele Sinäkin! (opettajiasi, oppilaitasi, koulukavereitasi, työtovereitasi, postinkantajaa, lähikaupan kassassa istuvaa, junan , ratikan tai bussin kuljettajaa, tv-uutisten lukijaa, naapuria, häntä, joka joskus oli sinulle tärkeä…) Toivo mielessäsi jotain kaunista, lämmintä ja hyvää tuntemiesi ihmisten polulle tänään. Huomaat, että tuntuu kuin ystäviä olisi joka puolella.
Ystävänpäivän positiivinen viesti voisi olla, ettei tarvitsekaan ajatella liian vakavasti, peruuttamattomasti ja korkealentoisesti ystävyydestä. Ystävällisyyshän ei maksa mitään, siitä saa itse iloa ja tulee ehkä tuottaneeksi iloa toisille.
– Mikä se on joka jaloitta kulkee ja siivittä lentää? No se, joka yöt kulkee, päivät kulkee, eikä koskaan perille pääse? – Sehän on se.. no, se.. sano nyt…
Täälläpä sitä elellään eteläisellä ilmansuunnalla suomenmaan keskipisteestä katsoen. Päivät sujahtelevat vähän liian nopsaan siltä katsannolta, että ehtisi saada aikaan. Mitä pitäisikään? Hassua, miten tuo aikakäsitys on näin eläkkeellä ollen ihan muuttunut. Toinen ihmettelee, kun pöyhin edelleen kaappieni sisältöjä yltä päältä pölyssä ja hämmästelen löydöksiäni. Kyllä ihmisellä on ollut paljon ja monenlaista dokumentoitua elämää tähän mennessä.
Kunnon-Väki pitelee hiihtolomia piakkoin. Mummo-Väen pitää karahtaa ulos kotinurkistaan nyt, jos meinaa ehtiä takaisin ennen pohjoiseen päin pakenevia porolaumoja. Päätin lähteä omaan suuntaani. Ulkoilurompetta, mukavaa oloasustetta, villasukat, pari sopivankokoista kirjaa matkallaoloa varten, digiräpsytin ja päiväkirja laukkuun. Mahtuisikohan vielä termari iltateetä varten ja pussillinen omenoita. Toinen ei taatusti pane pahakseen, jos saa oleilla muutamaisen illan kotona pitkin tai poikin ilman kommentteja töistä tultuaan. Näkeepähän ilahtuvan naaman, kun tulee vaihteeksi vähän kauempaa kuin viereisestä huoneesta. – Tavataan!
Pääkaupunkipäiväni päätteeksi houkuttelin Toisen työstä päästyään katsomaan kanssani paljon puhuttua uutuusfilmiä The Queen. Pääosan esittäjä sattuu olemaan suuresti arvostamani englantilainen näyttelijä, Helen Mirren, jonka status on aina vain kohonnut viime aikoina palkintojen myötä. Katsojia oli runsaasti, ikäisiämme enimmälti.
Ristiriitaisia tunteita herättävä ja yhä roolissaan toimiva brittiläisen kuninkaallisuuden ruumiillistuma ei ole helppo rooli tehdä vakavissaan. Mirren on niin laadukas näyttelijä, että edes tahatonta komiikkaa ei lipsahda mukaan pieteetillä toteutettuun kuningatarhahmoon. Hän onnistuu tuomaan todella hienosti esiin päähenkilön inhimillisen murtumapisteen ja hitaan taipumisprosessin tilanteessa, johon protokollasta ei ole apua.
Tärkeässä roolissa on myös vasta valittua pääministeriä esittävä Michael Sheen, joka onnistuu täydellisesti välittämään esittämänsä henkilöhahmon karismaattisuuden. Elokuvan hahmot myös yllättävät. Prinssi Philip näyttäytyy elokuvassa varsin kovana ja kulmikkaana ja prinssi Charles mielikuvaa pehmeämpänä ja diplomaattisempana. Kuningataräidin esittäjä muistuttaa esikuvaansa kovin vähän. Muu kuningasperhe loistaa poissaolollaan.
Pidin elokuvasta. Tarina oli faktan ja fiktion sekoitusta; henkilöt olivat todellisia ja elokuvaan oli leikattu mukaan kohtalaisen runsaasti myös aitoa, alkuperäistä uutisfilmimateriaalia. Tarinan kulkuun eläytyessä saattoi jopa unohtaa, ettei pääosaa esittänytkään kuningatar Elisabet itse – mikä jo sinänsä kertoo jotain.
Tämä on sitä vuodenaikaa, jolloin on saanut nauttia television urheilulähetyksistä semmoinenkin katsoja, jota pelkkään vauhtiin ja voimaan perustuvat talviurheilulajit kiinnosta. Em-taitoluistelukisoista lähetetyt ’valitut palat’ ovat olleet herkuttelijan juhlaa.
Olen miettinyt tämän urheilulajin vaativuutta ja palkitsevuutta. Miten pitkä on tie sille osaamisen tasolle, jolla menestytään kansainvälisissä kilpailuissa. Miten lyhyt on optimaalisen taidon aika ja kovaa työtä vaatii pysyä huipputasolla. Ja miten pienestä onnistuminen on joskus kiinni kisajäällä.
Kilpailujen seuraamisen nautinto on kasvanut sitä mukaa, kun omien taitotaso on noussut ja sijoitukset parantuneet. Myös pisteiden laskusysteemin tarkennus tekniseen ja objektiiviseen suuntaan tuntuu hyvältä. Enää ei jää tilaa tuomaripelille ja kilpailijain entisten meriittien vaikutukselle siinä määrin kuin vuosia sitten.
Vuosien mittaan lajikehityskin on ollut huimaa. Hypyt tulevat yhä vaativimmiksi. Jäätanssi lähestyy jo akrobatiaa. Voimaa, vauhtia ja taitoa pitää olla. Sitten on vielä ’se jokin’, persoonallinen lumo, ilmaisukyky, jota ilman ei mestariksi tulla. Ja vielä onneakin, onnistumisen tahtoa tarvitaan.
Tottahan sekin on, että Euroopan mestaruus heltiää helpommin kuin MM-mitali tai Olympiakisojen palkintosija. Kaukoitä on näyttämässä kaapin paikkaa sekä Euroopalle että amerikkalaisille. Venäjällä ei enää ole itsestään selvää ylivoimaa edes EM-kisoissa.
Kiitos upeista elämyksistä Kiira, Susanna ja Alisa! Onnea pronssimitalista, Kiira Korpi!
Ajatella, vieläpä tuli eteen palaveri, vaikka jo luuli työstä jäätyään, että ei enää ikinä. Ei samanmoisten asiain kimpussa tosiaankaan, mutta kumminkin. Kollegan kanssa oli tullut luvattua muinaisille kurssikavereille viimeksi tavatessa, että me sitten kutsutaan koolle porukka, kun ollaan eläkkeellä. No, nyt ollaan siinä.
Ei muuten olla nähtykään sen jälkeen, kun jäätiin. Piti ensin päivittää tietokanta: mitä kummallekin on tapahtunut, miltä eläkkeelle jääminen ja sittemmin oleminen on tuntunut ja sitä rataa. Minähän en päässyt hänen lähtöjuhliinsa, kun satuin jäämään auton alle edellispäivänä. Elämä se sitten jaksaa yllättää.
K.kaveri oli luvannut palata kotiinsa tekemään ruokaa itselleen ja toiselleen puolipäivän aikaan, joten aikaa oli sen verran. Tunti ja kolme varttia elämän päivitystä, vartti asian suunnittelua. Tämähän meiltä käy. Seuraava tapaaminen kuukauden päähän ja kumpi etenee mitenkin. Siinäpä se.
Se ero on entisiin, että tämä palaveri ei enää tuntunut työltä. Se oli iloa.
Ulkoilureitin metsässä oli käynyt moottorisahamies, jonka jäljiltä oli runkoja pitkin ja poikin, oksia kasoissa ja levällään, risuja huiskin haiskin. Pihka tuoksui. Saapa nähdä milloin ja miten jatkuu tämä kaupungin puisto-osaston metsänhoito-operaatio, nyt oli hiljaista.
Aamuisella kävelyllä oli kylmää ja kaunista. Huurre kimalsi pensaissa, heinänkorsissa, peltoaukean peittävällä hangella. Sininen avaruus hulmuili maiseman yllä. Ojanpielen pajukot puskivat kissoja. Kulkijan askelet narskahtelivat hilpeästi – talviääni, jota olen ikävöinyt!
|
|
