Sekavin tuntein seurasin tv-kakkosen ilmastonmuutoskeskustelua. Tiedon lisääntyessä tuska kasvaa. Tosin sinänsä uusia faktoja ei paljon tullut esiin eikä sekään enää hämmästytä, miten eri näkökulmista eri intressipiirien ihmiset asiaa katsovat. On inhimillistä väheksyä oman elintavan, kulutustottumusten ja elinkeinon vaikutusta. Suorastaan liikuttavaa oli se hartaus, millä keskustelu pyrki siirtämään ongelmat Kiinaan.
Keskustelijoista Satu Hassi kykeni tuomaan kiihkottomasti faktatietoa ja perustelemaan tarjoamiaan positiivisia vaihtoehtoja. Ministeri Pekkarinen osoittautui innokkaaksi puolueensa ja hallituksen näkemyksien äänitorveksi, joskin argumentteja toistava selittäminen alkoi ärsyttää. Ideologisten ympäristöjärjestöjen edustajat leimattiin synkistelijöiksi, koska tunnepitoisesti latautunut informaatio tuntuu helposti syyllistävältä.
Ilmastonmuutoksen aiheuttajiksi nousivat tässä keskustelussa korkeaan elintasoon liittyvät kulutustottumukset: lentoliikenne, autoilu, uusiutumattoman energian käyttö teollisuudessa, lämmityksessä. Maapallon väestöräjähdyksestä puhuttiin, mutta mainittiinko edes sademetsien tuhoamista? Ongelmiin tuntui olevan monella vain yksi ratkaisu: uusi teknologia.
Jotain pitäisi tehdä ja pian. Ratkaisu on meidän käsissämme, sitä ei voi siirtää tuleville sukupolville. On ponnisteltava hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi, kulutuksen rajoittamiseksi, energian säästämiseksi ja sen uuden teknologian kehittämiseksi tähän kaikkeen. Ihminen tämän on aiheuttanut, ihmisen tämä on ratkaistava – itsensä ja lastensa tähden.
Saako eläkeläinen pitää lomaa? Elämähän on muutenkin niin ihanan vapaata ja omaehtoista, vieläkö kehtaa edes puhua lomailusta? Vaan mitenkäs muuten voisi kuvata päivien rauhaisan virran katkaisevia pärskeitä ja pyörteitä. Onhan loma paitsi työn, sen normaalin arjenkin vastakohta. Jätän Toisen nauttimaan muutamista poikkeuksellisen hiljaisista koti-illoista, pakkaan trolleyn ja pyrähdän toviksi toisiin maisemiin ystäväseurassa.
Tämä viikko ennen pääsiäisen pyhiä on hieno mahdollisuus hiljentää ja keventää elämänmenoa vähitellen, ettei pitkäperjantai tulisi niin raskaana ja pilvisen pimeänä kuin se joskus työstä väsyneenä tuntui tulevan. Toivoinkin mielessäni nyt, että voisin ilahduttaa joka päivä jotakin vastantulevaa ihmistä, niin saisin iloa itsekin.
Lenkkipolulla oli ihmeen kuivaa, kuulin peipposen laulun metsikössä ensi kertaa tänä keväänä. Nuoruusystävä oli havainnut peipon jo viime viikolla Etelä-Karjalassa ja tänään löytänyt sinivuokkoja. Kevään tuntu on vahva ja ilma raikkaan viileä.
Koulun kulmalla kohtasin kaksi pientä tyttöä, ekaluokkalaisia varmaan. Heillä oli pulma: kaulahuivi oli kiertynyt pikku pyörän ketjuihin ja keskiöön. – Hei, tytöt, jospa yrittäisin auttaa teitä, ehkä saadaan yhdessä kaulahuivi irti. Peruuta pyörää pikkuisen vähän kerrallaan, niin koetan samalla irrotella huivia. Nonnih, lähtihän se sieltä. – Voi, kiitos ihan hirveesti avusta, sirkuttivat hymyilevät tytöt kilpaa.
Heräsin ajatukseen, että on torstai ja tänään pitää käydä kaupasta tuoretta leipää, luomukevytmaitoa ja omenia. Avasin oven aurinkoiseen pihaan hengittääkseni aamua syvään ja kas: tulppaaninalut nousevat ihan hulluina maasta. Voi, ettei tulisi yöpakkasia, vaan minkäs mahtaa jos tuleekin.
Kolmannen huoneen kirjahylly on levällään. Osa kirjoista on sängyllä, hyllyjä pyyhitään. Kansioiden sortteeraus on tältä erää ohi, ne vähenivät neljännekseen alkuperäisestä. Hyllykössä on ylinnä Grimbergin nahkaselkäistä Kansojen historiaa, Toisen isältään perimä kirjasarja. Sen ulkoasu on kaunis ja sisältö painava. Saa nähdä milloin innostun historiasta. Se tuoksuu pölyltä ja unohtuneilta myllerryksiltä. Ensimmäisen osan sivulla 352, joka aukeaa umpimähkätyyliin, näyttää olevan egyptiläisiä rakkausrunoja. Aistillisia! ”Egyptiläiset olivat iloisia ja huolettomia ihmisiä, jotka pitivät arvossa kaunista laulua tai hauskaa satua ja suruttomasti nauttivat elämästä olut- tai viinilasin ääressä.” Olivatko? Eivätkö ole enää?
Omia aikaansaannoksiaan ei ole helppo hylätä. Lukioaikaiset aineet, opiskeluvuosien esseet, työvuosien ammatilliset artikkelit, alustukset, dispositiot erilaisiin tilanteisiin – niitä riittää. Ihan kaikesta en kyennyt luopumaan, vaikka paljon tuhkaa jo takassa onkin. Sipulia kuoritaan, kerros kerrallaan.
Ihanan aamusään houkuttelemana läksin metsään pienet oksasakset taskussa ja palasin pajunoksakimpun kera. Taisi mukaan tulla muutama koivunvirpikin. Olen pessyt auringonpuolen ikkunat talvipölyistään. Palmusunnuntai on tulossa!
Kotipihaan palatessa alkoi kuumotella rapunpielten haravointi. Naapuri oli nimittäin sillä välin rapsutellut omansa. Talven litistämät lehdet näyttivät aika ankeilta siinä vierellä. Joo, kuulin kyllä eilen ohimennen tv:n puutarha-asiantuntijan varoittelevan, ettei pidä liian aikaisin raaputtaa lehtiä pois, uuden kasvun suojanahan ne on. Mutta kun naapuri ei näköjään kuullut.
Eilen syötiin ensimmäiset pikku rasiat mämmiä maistiaisiksi. Muisteltiin siinä, miten eteläkarjalaiset äitimme tekivät tätä pääsiäisherkkua. Se oli kiinteämpää kuin nykyinen kaupallinen versio, oli kovaksi paistuneet reunat ja kuori. Ei sitä sentään tuohisessa enää paistettu, mutta itse tehtiin kumminkin. (Kotiruokakirjan perinneresepti näyttää sen verran työläältä, että taidanpa jättää väliin.)
Rahkapiirakan kyllä leivon, raikkaan sitruunaisen!
Hassua, eilen jo luulin että on perjantai. Mikä lie. Heräsin nääs painajaisesta, jossa olin mennyt matkalle omin nokkineni jonnekin ulkomaille, eksynyt porukasta, hukannut matkatavarani ja passini, myöhästynyt paluulennolta ja sitä rataa. Semmoisesta sotkusta herää ihan pöllönä uuteen päivään. Ei ihme, että torstai päätyy perjantaiksi.Vähän aikaa on pakko kelata, mistä unimönjä on kotoisin. Oiskohan syynä lähestyvän reissun esiinnostamat kirpeät muistot edelliskerrasta, jolloin Toisen piti lennättää unohtunut passi satamaan viime minuuteilla.
Tämä varsinainen perjantai houkutti aamupäivällä sauvalenkille tarkkailemaan kevään merkkejä. Olihan niitä. Hölkkääjien määrä on selvästi lisääntynyt. Päiväkodin pihalla jonotetaan keinuille. Alakoulun välitunnilla hypätään narua. Ylihuomenna eletään jo kesäaikaa.
Paastoranttali, tuo mainio sana, on peräisin Martti Lindqvistin ammoisesta kolumnista 1990-luvulla Hesarissa. Marttia moni muistaa vieläkin, hän oli vaikuttava ihminen, kirjailija, eetikko, filosofi ja teologi. Hän kirjoitti tuolloin karnevaaliperinteestä, joka varsinkin Etelä-Amerikan katolisissa maissa kuuluu oleellisesti paastonajan alkuun. Suomalaisessa elämänmenossa ei vietetä karnevaalia, mutta eipä näy paastokaan muualla kuin hengellisissä piireissä. Pikemminkin monen elämä tuppaa olemaan alituista karnevaalin ja läskikapinan vuorovesi-ilmiötä.
Perheessämme on paastonaika jollakin tasolla noteerattu, kun olen työni puolesta elänyt muutenkin kirkkovuoden eri jaksoja. Ruokapöydässä on paastonaika näkynyt: enemmän kalaa, vähemmän lihaa ja yksinkertaisia aterioita. Toisaalta elämäntapamme ei ole muutenkaan mässäilevä, juhlitaan kohtuullisesti kun on aihetta juhlaan. Ja nyt oli. Käytiin herkuttelemassa vaihteeksi grillipihvillä Toisen synttärien kunniaksi. Sekin hyvä puoli siinä, että joku muu laittoi ruuan ja tiskasi. Paastoranttalia kerrakseen.
Usein erityisesti paastonaikana olen mietiskellyt elämän tärkeysjärjestyksiä. Joskus olen paastonnut television katselusta ja käyttänyt ajan lukemiseen ja mietiskelyyn. Silloin tällöin olen paastonaikana pitänyt perinteisen nestepaaston, johon valmisteluineen ja palutumisjaksoineen menee kaksi viikkoa. Onnistuneen paaston neljännestä päivästä alkava kirkas, euforinen keveys on ylittämättömän hieno kokemus.
On ensimmäinen sellainen paastonaika, jolloin en ole enää työn puolesta kosketuksissa asiaan. Luterilaisessa kirkossa puhutaan mieluusti hengellisestä paastosta, joka näkyy esimerkiksi ajankäytössä: raivataan tilaa hengenasioille. En ole kokenut nyt erityistä tarvetta paastota mistään. Sairastuminen oli jo sinänsä täydellinen pudotus elämän peruskysymysten ääreen. Toipuminen olkoon matkani tulevaa pääsiäistä kohti.
Aamulla olimme kirkossa kiitollisena siitä, että olemme toipuneet kuumetaudista ja elämä maistuu taas itseltään. Sattuipa harvinainen performanssi, jonka esitti muuan maastopukuinen partasuu-uros marssimalla saarnan aikana puhujan eteen selin kirkkoväkeen. Siinä seisoi ääneti sen hetken, että jokainen ehti havaita selkään kiinnitetyn viestin kuvat (Israelin lipun värit ja Daavidin tähti), tekstiä ei. Seurakunta ei tuosta pahemmin hätkähtänyt, pappikin jatkoi puhettaan. Vain rippikoululaisten rivit liikehtivät. Hämäräksi jäi, mihin mies pyrki, ei varmaan eduskuntaan kuitenkaan.
Tänään kävin luovuttamassa ääneni numeroksi vaalilippuun. Sillä lunastin myös oikeuden ihmetellä ääneen seuraavat neljä vuotta asioiden hoitoa. Siihen nähden miten vähän olen seurannut vaalikeskusteluja (yhden puoliksi) tai lukenut vaalijuttuja (yhtään) tai tutkinut vaalimainoksia (aamun Hesarissa lähes 70 erillistä naamaa ja puoluemainokset päälle) luulisi, että olisi ollut vaikea päättää. No, ei ollut.
Olen sen sortin kansalainen, että seurailen asioita pitkin matkaa ja annan vaalien alla kiehuvan propagandakattilan porista liemessään. Ikinä en ole jättänyt äänestämättä – se on periaatekysymys – riippumatta mitä mieltä vaalisirkuksesta olen tai valittujen edustajien asioiden hoitokyvystä. Jokainen vaaleissa käyttämätön ääni on ääni anarkialle ja itsekkäälle holtittomuudelle, tuumin.
Illan kuumimmat tunnit ovat tulossa: aitoa draamaa, missä monen toiveet raukeavat tyhjiin ja toisten riemu hipoo irrationaalisia korkeuksia. Ja politiikan toimittajat nauttivat roolistaan kuin kuninkaan tekijät ainakin.
Istuimme katsomaan ’suurta’ vaalikeskustelua. Ympäristö oli kiintoisa, asetti suuruusharhaiset poliitikot oikeisiin mittasuhteisiin. Miten tuota ’keskustelua’ nyt luonnehtisi: kilpahuutoa? korskuntaa ja pärskähtelyä? Hyvin opittuja vuorosanoja, mutta draaman rytmi hiukan hukassa? Vastailtiin laveasti, mutta ei läheskään aina siihen mitä kysyttiin. Osattiin omat liturgiset vuorosanat, mutta aatteellista ilotulitusta ei päässyt syntymään.
Hiilestyimme kumpikin toimittajiin, jotka paljastuivat asenteellisiksi, eivät kuunnelleet mitä yleisö sanoi, vaikka itse heiltä kysyivät. Kaaos oli ajoittain lähellä yli- ja ohipuhumisen ryöstäytyessä valloilleen. Pakenimme kolmeksi vartiksi nauhoitetun Kotikadun jakson verkkaiseen ilmapiiriin. Kun palasimme vaalikeskusteluun, huutoäänestys puolustusstrategioista oli ylimmillään. Missasimmekohan jotain oleellisesti uusia näkemyksiä, rohkenen epäillä.
Tämäkään vaalikeskustelu ei taida muuttaa pitkin matkaa muodostunutta näkemystä puolueesta, jonka edustajakandidaatti tulee saamaan ääneni. Arvostan yhteistyökykyistä ja rehtiä poliitikkotyyppiä, joka ei lankea toisten mustamaalaamiseen omaa kilpeään kiillottaakseen. Suurimmasta suusta ei aina tule viisain viesti. Onneksi meillä on demokratia, uskottavia vaihtoehtoja riittävästi ja vapaat vaalit.
Eläkeläisten verotus ja vanhusten hoidon asema puhutti pitkään. Paljastui, että isonkin hallituspuolueen puheenjohtaja voi näköjään olla tietämätön siitä, mitä vanhusten hoidon hyväksi on jo tekeillä ja silti vakuutella sujuvasti asian tärkeyttä. Studioyleisön mielipiteet näkyivät yllättäneen toimittajat, jotka eivät kovin ketterästi löytäneet ajatuslabyrinteistään ulos, sotkivat eläkkeiden verotuksen ja eläkkeiden korotuksen pahan kerran.
”Kulloinenkin ikäpyramidi on juuri se ainoa oikea sillä hetkellä ja sen kanssa eletään. Muutos tuo eteen asioita, jotka voidaan ottaa vastaan paremmin tai huonommin. Niin yksinkertaista se on.” – Näin Mikko Kautto, tulevaisuusselonteon projektipäällikkö Valtioneuvoston kansliasta. – Siinäpä terveisiä medialle, joka yrittää luoda vastakkainasettelua ikäpolvien välille.
Eilen Toinen toi töistä tullessaan kimpun aurinkotulppaaneja, mikä ilo! Olen jo tehnyt pienen kierroksen ulkona eilen sekä tänään todetakseni, että kevät on suorastaan harpannut eteen päin. Lumet sulavat sihisten auringossa, sulavesinorot kiiltelevät kaduilla ja metsiköistä kuuluu lintujen hurmaantunut kevätpuhe. Sitkeän virustaudin ote hellittää yllättävän hitaasti, houreisen viikon jälkeen tarvitaan voimien palaamiseen näköjään enemmän kuin pari kuumeetonta päivää.
Tänään on – paitsi talvisodan päättymisen muistopäivä – myös henkilökohtaisemmat maaliskuiset merkkipäivät: isoveli täyttää vuosia ja isämme kuolemasta on kuusi vuotta. – Minun talveni taittui tänään.
|
|
