Kävi niin, että pakkanen hyydytti etuoven lukon. Talosta pääsi kyllä ulos, mutta ovea ei saanut kiinni lähtijän perässä. No nyt te tietysti luulette, että kun Toinen lähti töihin aamulla kello kuusi, minut herätettiin pitämään kiinni ovenkahvasta. Tai että Toinen pönkitti mennessään luudalla oven kiinni, joten olin ns. telkien takana. – Ehei, ei herätetty eikä teljetty.

Toinen oli kaivanut takavarastosta ikivanhan, rämisevän lämmittimen ja virittänyt sen eteiseen. Kuumentanut öljyä, öljynnyt lukkoa ja lopuksi pannut lämmittimen puhaltamaan lukkoa kohti. Oli sitten mennyt töihinsä. Ovi oli saatu jäämään kiinni. (Ihmettelinkin, sitä raplaamista, mutta en viitsinyt nousta makuulämpimästä tiedustelemaan mitä ihmettä.) Päivän mittaan konsultoin häntä työpuhelimesta ja menin jopa ehdottelemaan lukkosepän tilapäistä työllistämistä oven tienoille. Vastauksena oli murahtelua, josta ei saanut selvää.

Toinen tuli töistään vähän etuajassa, lukkopesän (ei siis -sepän) kanssa. Hän oli tehnyt ns. miehentyön eli käynyt lukkoliikkeessä hankkimassa varaosan. Tarvittiin enää vain muutama miehinen räpellysväline, kuten ruuvimeisseli, joitahan tosi-insinöörillä aina on sarjoittain kotona. Kolmen minuutin ähräyksen jälkeen vanha lukko oli irti ja uusi paikoillaan. – Tähä mitää lukkoseppää, mies mutisi. Tosin toinen ruuvi oli katkennut koloonsa, joten lukko on toistaiseksi yhden ruuvin varassa, eikä ovi vieläkään jää kiinni ilman erinäisiä toimenpiteitä. Lukonlämmitintä ei sentään enää tarvita. Täytyy vain toivoa, että pakkanen lauhtuu kohta puoliin.