Aamulla olimme kirkossa kiitollisena siitä, että olemme toipuneet kuumetaudista ja elämä maistuu taas itseltään. Sattuipa harvinainen performanssi, jonka esitti muuan maastopukuinen partasuu-uros marssimalla saarnan aikana puhujan eteen selin kirkkoväkeen. Siinä seisoi ääneti sen hetken, että jokainen ehti havaita selkään kiinnitetyn viestin kuvat (Israelin lipun värit ja Daavidin tähti), tekstiä ei. Seurakunta ei tuosta pahemmin hätkähtänyt, pappikin jatkoi puhettaan. Vain rippikoululaisten rivit liikehtivät. Hämäräksi jäi, mihin mies pyrki, ei varmaan eduskuntaan kuitenkaan.
Tänään kävin luovuttamassa ääneni numeroksi vaalilippuun. Sillä lunastin myös oikeuden ihmetellä ääneen seuraavat neljä vuotta asioiden hoitoa. Siihen nähden miten vähän olen seurannut vaalikeskusteluja (yhden puoliksi) tai lukenut vaalijuttuja (yhtään) tai tutkinut vaalimainoksia (aamun Hesarissa lähes 70 erillistä naamaa ja puoluemainokset päälle) luulisi, että olisi ollut vaikea päättää. No, ei ollut.
Olen sen sortin kansalainen, että seurailen asioita pitkin matkaa ja annan vaalien alla kiehuvan propagandakattilan porista liemessään. Ikinä en ole jättänyt äänestämättä – se on periaatekysymys – riippumatta mitä mieltä vaalisirkuksesta olen tai valittujen edustajien asioiden hoitokyvystä. Jokainen vaaleissa käyttämätön ääni on ääni anarkialle ja itsekkäälle holtittomuudelle, tuumin.
Illan kuumimmat tunnit ovat tulossa: aitoa draamaa, missä monen toiveet raukeavat tyhjiin ja toisten riemu hipoo irrationaalisia korkeuksia. Ja politiikan toimittajat nauttivat roolistaan kuin kuninkaan tekijät ainakin.
Istuimme katsomaan ’suurta’ vaalikeskustelua. Ympäristö oli kiintoisa, asetti suuruusharhaiset poliitikot oikeisiin mittasuhteisiin. Miten tuota ’keskustelua’ nyt luonnehtisi: kilpahuutoa? korskuntaa ja pärskähtelyä? Hyvin opittuja vuorosanoja, mutta draaman rytmi hiukan hukassa? Vastailtiin laveasti, mutta ei läheskään aina siihen mitä kysyttiin. Osattiin omat liturgiset vuorosanat, mutta aatteellista ilotulitusta ei päässyt syntymään.
Hiilestyimme kumpikin toimittajiin, jotka paljastuivat asenteellisiksi, eivät kuunnelleet mitä yleisö sanoi, vaikka itse heiltä kysyivät. Kaaos oli ajoittain lähellä yli- ja ohipuhumisen ryöstäytyessä valloilleen. Pakenimme kolmeksi vartiksi nauhoitetun Kotikadun jakson verkkaiseen ilmapiiriin. Kun palasimme vaalikeskusteluun, huutoäänestys puolustusstrategioista oli ylimmillään. Missasimmekohan jotain oleellisesti uusia näkemyksiä, rohkenen epäillä.
Tämäkään vaalikeskustelu ei taida muuttaa pitkin matkaa muodostunutta näkemystä puolueesta, jonka edustajakandidaatti tulee saamaan ääneni. Arvostan yhteistyökykyistä ja rehtiä poliitikkotyyppiä, joka ei lankea toisten mustamaalaamiseen omaa kilpeään kiillottaakseen. Suurimmasta suusta ei aina tule viisain viesti. Onneksi meillä on demokratia, uskottavia vaihtoehtoja riittävästi ja vapaat vaalit.
Eläkeläisten verotus ja vanhusten hoidon asema puhutti pitkään. Paljastui, että isonkin hallituspuolueen puheenjohtaja voi näköjään olla tietämätön siitä, mitä vanhusten hoidon hyväksi on jo tekeillä ja silti vakuutella sujuvasti asian tärkeyttä. Studioyleisön mielipiteet näkyivät yllättäneen toimittajat, jotka eivät kovin ketterästi löytäneet ajatuslabyrinteistään ulos, sotkivat eläkkeiden verotuksen ja eläkkeiden korotuksen pahan kerran.
”Kulloinenkin ikäpyramidi on juuri se ainoa oikea sillä hetkellä ja sen kanssa eletään. Muutos tuo eteen asioita, jotka voidaan ottaa vastaan paremmin tai huonommin. Niin yksinkertaista se on.” – Näin Mikko Kautto, tulevaisuusselonteon projektipäällikkö Valtioneuvoston kansliasta. – Siinäpä terveisiä medialle, joka yrittää luoda vastakkainasettelua ikäpolvien välille.
Eilen Toinen toi töistä tullessaan kimpun aurinkotulppaaneja, mikä ilo! Olen jo tehnyt pienen kierroksen ulkona eilen sekä tänään todetakseni, että kevät on suorastaan harpannut eteen päin. Lumet sulavat sihisten auringossa, sulavesinorot kiiltelevät kaduilla ja metsiköistä kuuluu lintujen hurmaantunut kevätpuhe. Sitkeän virustaudin ote hellittää yllättävän hitaasti, houreisen viikon jälkeen tarvitaan voimien palaamiseen näköjään enemmän kuin pari kuumeetonta päivää.
Tänään on – paitsi talvisodan päättymisen muistopäivä – myös henkilökohtaisemmat maaliskuiset merkkipäivät: isoveli täyttää vuosia ja isämme kuolemasta on kuusi vuotta. – Minun talveni taittui tänään.
Pääsimme maaliskuulle asti ennen kuin flunssavirus kouraisi. Toinen meistä on ollut jo neljä päivää kunnon kuumeessa. Aluksi oikein nautin hoivaamisesta pitkästä aikaa. Nyt kun hän lienee toipumassa, on minun vuoroni. Vilu väristää lämpimistä villavaatteista ja sukista huolimatta (siunattu äitini, joka jaksoi aikoinaan neuloa). Kääriydyn vuoteeseen, nukun ja nukun ja aina välillä käyn juomassa lämmintä mehua. Viruskissa ohjelmoi tietysti kokonaan uusiksi Toisen ainoan kevätlomaviikon! Eipähän tarvitse miettiä menemisiä eikä tulemisia vähään aikaan. – *Pitää täällä kirjoitustaukoa, kunnes elämä voittaa*.
Ystäväni Krii tuli lomamatkalta Afrikasta. Korttikin oli jo saapunut, oltuaan matkalla vain viikon. Kuvassa oli valtavia apinanleipäpuita ja hauska sinikeltainen pikkubussi, johon noustaan takaa. Viestissä kuvattiin afrikkalaisia näkymiä, ihmisiä, eläimiä ja lyhyesti omaa tunnetasoa: vaikuttavaa. Keskustelussa paljastui sitten matkan todellinen vaikuttavuus: Krii oli järkyttynyt köyhyydestä, lasten määrästä, ympäristön tilasta, paikallisten elämän kaikinpuolisesta ankeudesta – ja hotellinsa ylellisestä rauhasta sen kaiken keskellä.
Ystävä on matkaillut eri puolilla maailmaa, nähnyt monenlaista elämää ja kulttuuria. Hän tekee työtä, jossa kohtaa kotimaisen paikallisen köyhyyden lähes päivittäin. Hänen laillaan moni on hyvin tietoinen köyhien tilanteesta globaalistikin. Toinen entinen työtoverini työskenteli opiskeluaikanaan kuukauden Kalkutan slummialueella. Hän sanoi, että sellaista kokemusta ihminen ei koskaan unohda. Tuntuu hyvältä, että joku kykenee yhä järkyttymään. Vasta omakohtainen kokemus paljastaa, miten suhteellista köyhyyskin voi olla. Ystävä oli kokenut Afrikan köyhyysongelman erityisesti lasten kannalta niin toivottomana, että mikään apu ei riittäisi.
Kun Krii palaa tänään työhönsä, hänellä on paljon ajatuksia köyhyyden suhteellisuudesta ja uusi näkökulma elämään. Ei ihan pieni lomatuliaiseksi.
Ensin: – no jopas taas on aihetta pakinaan, Nytti se jaksaa pöyhiä pohjamutia aina vain. ’Iloiset rosvot’ kertoo, miten työpaikoilta kannetaan kotiin mitä irti saadaan klemmareista ja kopiopaperipaketeista puhelimiin ja pöytälamppuihin. Miten ’keskiluokkainen taparikollinen’ voi vapaasti röyhkeillä omaan pussiin, olla muita nokkelampi, selättää systeemin! – Niin ja vielä rehvastella sillä.
Sitten: – ihan putipulmunen en taida muuten olla itsekään. Ettei vain olisi tullut muutama kynä ja klemmari työpaperinivaskan mukana ja jäänyt sille tielleen. Olisko tullut kehuskeltua sillä, että pääsinpä junassa maksamatta, kun rahastaja tuli kohdalle vasta junan pysähtyessä asemalle. En nyt äkisti muista muuta, mutta ei se varmaan näihin jää. Onko puhelimen vieminen isompi juttu kuin klemmarin? – Mikä olen mitään sanomaan.
…sanoi viime vuosisadalla Niilo Tarvajärvi radion sunnuntaiaamuohjelmassa. Tänään tapahtui se ihme, että kun nyt kerran satuin heräämään varttia vaille kahdeksan, päätin jostain kumman syystä avata television. Tässä vaiheessa on ihan pakko todeta, että olen ollut eläkkeellä viime elokuun alusta, enkä ole vielä yhtenäkään aamuna tuntenut tarvetta katsella aamu-tv-ohjelmaa, koska rakastan yli kaiken aamujeni rauhaa.
Sattuipa niin – mitä en tiennyt – että aamutelevisio juhli kymmenvuotista taivaltaan juuri tänä samaisena aamuna. Ajatella, kymmenen vuoden ajan joka arkiaamu pulinaboksi on ollut käynnissä ja kerran viikossa sanavalmiiden julkishenkilöiden iskujoukko on saapunut paikalle jälkiviisastelemaan viikon ykkösaiheista. Oi, mitä olenkaan menettänyt: tosielämän vuolaana virtaavan uutiskymen pärskeitä, hetken kuohuja, arkista lorinaa ja lirinää.
Mediatutkija Veijo Hietasta haastateltiin. Hän oli pohtinut asiaa ja sai sanoa jopa kolmekin lausetta yhteen menoon toimittajan keskeyttämättä. Jos amerikkalaisilla on ollut aamutv jo 1950-luvulta lähtien ja Suomea sanotaan maailman amerikkalaisimmaksi maaksi, miksi meille tämä ohjelmatyyppi tuli vasta kymmenen vuotta sitten? On ollut vallalla prime-time -ajattelu: katsojat eivät ehdi tv:n ääreen ennen iltaa. Yhteiskunnallisen murroksen myötä oli viimein tunnustettava, että on olemassa ihmisryhmiä, jotka katsovat päivällä, aamulla jopa yöllä televisiota, jos siellä on ohjelmaa. – Näin mediatutkija.
Aamutelevisio on kallista ohjelmatuotantoa, joten sille on varmistettava optimimäärä katsojia. Vähitellen väki on mediatutkijan mukaan oppinut silmäilykatsomisen tekniikkaa; ei tarvitse nakottaa aparaattia vastapäätä, voi puuhata omiaan, lukea lehteään, juoda kahviaan ja seisahtaa hetkeksi kuvan ääreen vain, kun joku kiintoisa signaali pysäyttää. Aamutelevision kuvalliseen puoleen ei kannata panostaa liikaa, kustannukset saadaan siten pysymään aisoissa.
Saattaapa olla, että olen vanhanaikainen tv-katsoja. Tutkin ohjelmatarjottimen etukäteen ja panen merkille kiinnostavat. Istahdan mielelläni valitun ohjelman ääreen ja annan sen temmata minut mukaansa. Jos se ei sitä tee, saatan kurkistaa toiselle kanavalle ja jos ei sielläkään nappaa, suljen aparaatin. Olen huomannut senkin, että vaihtoehtojen tarkistaminen kannattaa, joskus osuu todella kiinnostavaan ohjelmaan, jota ei ole huomannut ennakkoon.
Tämän aamuisen kokemuksenkin jälkeen on todettava: ehkä tästä ei tullut päänavausta johonkin uuteen elämäntapaan. Instant-mix närästää.
Istahdin kieltämättä suurin toivein tv-kakkosen ajankohtaisohjelman ääreen, jossa oli luvassa keskustelua otsikolla Akkavalta. Toinenkin istahti, viipyi noin kymmenen minuuttia, kunnes luikahti laittautumaan yöpuulleen. Enpä suuresti ihmettele. Kun ohjelma viimein loppui uutiskatkon jälkeen, jäi jotenkin sekava ja epämääräisesti tyytymätön olo. Yritettiinkö liikaa?
Onhan se vaikeaa, keskustelu. Me naiset osaamme rupatella, juoruilla, heitellä nokkeluuksia, pitää hauskaa miesten kustannuksella ja valittaa kaikesta. Mutta keskustella, olla perusteltua mieltä, pysyä asiassa? Jos edes jostain kuumaperuna-aiheesta pääsisi selkeille vesille naisten kesken keskustelemalla, yksimielisyyteen toki ei tarvitsekaan. Jos edes opittaisiin puhumaan toisin ajattelevaa nälvimättä.
Jutut sivusivat johtajuutta, koulutusta, työuraa, tasa-arvoa, palkkausta, kotiäitiyttä, päiväkotijärjestelmää, feminismiä. Lasikatto, kiintiönainen, telaketjufeministi, kotiäiti, uranainen – tuttua sanastoa viljeltiin. Studioon paimennetun naisväen joukossa olivat tietysti obligatoriset nykynaisen ikonit tutkija Sari Näre ja taiteilija Sofi Oksanen ja menneiden aikojen muistoksi taistolaisaktivisti Kristiina Halkola, piispaksi ylennyt naisasianainen Tuulikki Koivisto-Byman sekä poliittisen lasikaton läpi johtajaksi päätynyt Kaarina Suonio. Sukupolvien ero tuntui ja kuului.
Monien älykkäiden ja viisaiden naisten hyviä puheenvuoroja kuultiin. Löytyikö uutta näkökulmaa, enpä tiedä. Koulukokeilu kuulosti kiinnostavalta uudelta avaukselta tasa-arvokasvatukseen. Raikkaat feministitytöt naiskuvatapetteineen olivat telaketjumielikuvista onneksi äärimmäisen kaukana. Ehkäpä Kristiina Harju tiivisti oleellisen: naiset ovat erilaisia, ei ole tasa-arvoa naistenkaan kesken. Ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon naisten ja miesten välillä on vielä matkaa.
Joskus tää ihana arki tahmaa. Miten ihmeessä koko kuuden tunnin omarauhainen päiväsydän voi mennä lehtien lukuun, keittiöaskareihin, pyykinhuoltoon, papereiden sortteeraamiseen ja kirjoitteluun? Nytkin olisi mitä upein ulkoilusää, ei edes liian kylmää eikä liukasta, mitä olen käyttänyt tekosyynä. Tintti, tuo maanmainio ja hurmaava kuntoutuskurssimme ohjaaja Kuortaneelta, sanoi aikoinaan yksiselitteisesti: kaikki syyt, jotka estävät ihmistä liikkumasta ovat tekosyitä. Niinhän se on. Voi voi.
Huomenna, huomenna ihan varmasti lähden ulos. No, ainakin kävelen kirjastoon ja hankkimaan levykaupan legendaariselta Ollilta liput konserttiin ja sitten asemalle ja junaan. On nääs seminaaripäivä. Joo, onhan se hyötyliikuntaa, mutta mitäs sitten. Liikahtelua se on sekin, älkääs.
Ja mistäs tämä huononomantunnonpuuska nyt puhaltautui tähän? Eihän elämä ole sentään kilometripisteiden keruuta, ei kai -?
Kävi niin, että pakkanen hyydytti etuoven lukon. Talosta pääsi kyllä ulos, mutta ovea ei saanut kiinni lähtijän perässä. No nyt te tietysti luulette, että kun Toinen lähti töihin aamulla kello kuusi, minut herätettiin pitämään kiinni ovenkahvasta. Tai että Toinen pönkitti mennessään luudalla oven kiinni, joten olin ns. telkien takana. – Ehei, ei herätetty eikä teljetty.
Toinen oli kaivanut takavarastosta ikivanhan, rämisevän lämmittimen ja virittänyt sen eteiseen. Kuumentanut öljyä, öljynnyt lukkoa ja lopuksi pannut lämmittimen puhaltamaan lukkoa kohti. Oli sitten mennyt töihinsä. Ovi oli saatu jäämään kiinni. (Ihmettelinkin, sitä raplaamista, mutta en viitsinyt nousta makuulämpimästä tiedustelemaan mitä ihmettä.) Päivän mittaan konsultoin häntä työpuhelimesta ja menin jopa ehdottelemaan lukkosepän tilapäistä työllistämistä oven tienoille. Vastauksena oli murahtelua, josta ei saanut selvää.
Toinen tuli töistään vähän etuajassa, lukkopesän (ei siis -sepän) kanssa. Hän oli tehnyt ns. miehentyön eli käynyt lukkoliikkeessä hankkimassa varaosan. Tarvittiin enää vain muutama miehinen räpellysväline, kuten ruuvimeisseli, joitahan tosi-insinöörillä aina on sarjoittain kotona. Kolmen minuutin ähräyksen jälkeen vanha lukko oli irti ja uusi paikoillaan. – Tähä mitää lukkoseppää, mies mutisi. Tosin toinen ruuvi oli katkennut koloonsa, joten lukko on toistaiseksi yhden ruuvin varassa, eikä ovi vieläkään jää kiinni ilman erinäisiä toimenpiteitä. Lukonlämmitintä ei sentään enää tarvita. Täytyy vain toivoa, että pakkanen lauhtuu kohta puoliin.
|
|
