Joskus on mainioita päiviä, jolloin sattuu vaikka mitä mukavia juttuja kaiken päivää. Toisinaan taas ei tapahdu mitään sellaista, mistä voisi Toiselle sanoa, kun se tulee töistään, että tiätkö mitä, tänään tapahtui.. Jos ei tapahdu muille kerrottavaa, se ei silti todellakaan tarkoita, ettei tapahdu mitään, päinvastoin oikeastaan. Eläkeläisen elämä se on hienosyistä, moni ei arvaakaan.
Puhelin soi perjantaiaamulla. – En kai herättänyt? – No et kai, ainakin tietääkseni olen juonut jo aamukahvin ja lukenut puolet hesarista. – Juttu jatkuu siinä tunnin, toista. Tämän soittajan kanssa se on rentoa, mutta syvällistä vuoropuhelua. Tekee iloiseksi ja tuntuu hyvältä koko päivän.
Kurnu tulee pitkästä aikaa pihaan. Ensin se viilettää toiseksi ainoaa, syksyisessä murhaoperaatiossa tuhoamatta jätettyä puuta ylös alas. Sitten se tutkii lehtikasaan kumotun lintulaudan eväsrippeet. Kotvan istuu korkealla oksalla häntä sirosti mutruillen ja killistelee alas. Huomautan sille, että meillä on jo aikaa poistettu talviturkit käytöstä ja siirrytty keväisempiin, niin että sopisi jo vaihtaa tuo harmaa punaruskeaan. Kurnu kuuntelee pää kallellaan, muttei kommentoi.
Puhelimet ovat muuten siitä mukavia, että ne yhdistelevät ihmisten äänet ja kertovat kuka soittaa, mutta eivät kerro sitä, onko vastaajalla tossu lintallaan tai tössöttääkö soittajan otsatukka hassusti. Voi siis vastata vaikka soittajana olisi Tuntematon Numero, joka raastaisi keskeltä muka tärkeääkin puuhaa ilmoittaakseen, että vastaajan numero on väärä eikä jäisi kuuntelemaan, kun haluaisin tietää, mistä kohtaa se nyt niin väärä on.
Myöhemmällä istutaan Toisen kanssa yhdessä katsomaaan eilisiltaista elokuvaa boxista. *Tilulii, tilulii.* Soittaja on Esikuvarouva, jonka ääntä en ole kuullut pitkään aikaan näillä main, hän kun asuu talvet etelässä ja kesät maalla. Uppoudun nojatuoliin. Hän kertoo tervehtymisestään niin positiivisia uutisia, että oikein ilostun. Toinen on poistunut muihin puuhiin välillä ja tulee takaisin, kun kuulee heiheit.
Päästään juuri elokuvan juoneen takaisin, kun kuuluu taas *tilulii*. Nyt se on Toiselle, huomisista talkoista. Alkaa jo naurattaa. Onneksi miesten asiapuhelut ovat lyhyitä. Filmikin alkaa tuntua sen verran yhdentekevältä elävän elämän rinnalla, että siirrytään katsomaan uutislähetystä. Sen ääressä ei enää tiedäkään nauraisiko vai itkisi, mutta yleensä puhelimet ovat hiljaa sen aikaa, kun uutiset kestävät.
Talkoopäivän sää muuten oli perinteinen: kylmää ja märkää sadetta. Olin oikein tyytyväinen itseeni, kun olin älynnyt alkuviikolla haravoida; maa oli kuivaa. Nyt korjasin kasoja Toisen kanssa, muut puuhasivat muuta. Töiden päätteeksi joku toi grillin, makkara ja olut kuuluu aina talkoisiin. Oli mukava fiilis säästä huolimatta.
Ihminen se on meteorologikin, joka on povannut ilta illan jälkeen rojuilmoja. Hirmuiset rintamavänkkyrät ovat vyöryneet sääkartalla lännen ja lounaan suunnalta maamme yli. Pakkasta yöllä ja räntää päivällä piti olla jo alkuviikosta. On torstai, aurinko loisteleiksen täysin terin ja pakkasmittari näyttää ulkona paisteessa 19 ja varjommassa 14 astetta plussaa. Usko näitä sitten. No, toisaalta ihminenhän on erehtyväinen ja mikään ei ole niin vaikeaa kuin tulevan ennustaminen, sanotaan aiheellisesti. Sään kanssa vain on niin, että ennustus toteutuu kyllä, kysymys on vain ajasta.
Toinen kävi kolmannessa huoneessa antamassa tunnustusta järjestetylle kirjahyllylle. Epämääräisiä kirjakasoja ja pikku tavaroita pursunut hyllystö on saatu ruotuun. Filosofista ja muuta elämänkatsomuskirjaa on eniten. Kannoin kolme korillista vanhentunutta ammattikirjallisuutta keräykseen, uusimmat jätin. Niiden vuoro tulee seuraavassa rytäkässä, johon saattaa mennä taas aikaa. Uskokaa tai älkää, mutta hyllyjen reunoilta kyllä on harva se viikko pölyjä pyyhitty, kirjakasoihin ja -riveihin sen sijaan ei ole riittänyt tarmoa.
Toisella on omassa hallussaan myös kokonainen hyllykkö. En edes tiedä mitä kaikkea siellä on, mutta ymmärrän olla puuttumatta. Kovin näyttää täydeltä tuokin. Sisältö on teknispainotteista, osin englanninkielistä. Poliittista historiaa hän jaksaa lukea, nytkin yöpöydällä on Häivähdys punaista; minulla taas pino, jossa Bo Carpelania päällimmäisenä. Meidän lukuvauhtimme ja sisällöllinen mielenkiintomme on kovin erilaista.
Sattui taas kuten niin monesti ennenkin. Kuljin Isossa Kaupungissa hieman poikkeuksellista reittiä. Satuin lempidivarini kohdalle ja totesin, että on varttitunti aikaa poiketa. Tietyssä hyllyvälikössä liikun aina hiukan uteliaana: mikähän aarre siellä tällä kertaa odottaa. – No, tuossahan se Siukosen laulukirja nyt on, jota olen kaivannut! – Kohtapa laulelen lapsuuteni koulusta tuttuja siukosia.
PS. Tämä puuttui: Like on kunnostautunut julkaisemalla ’kirjallisen merkkitapauksen’. Sellaiseksi on nimittäin julistettu Paskakirja. Hesarin toimittaja Miska Rantasen sanoja lainatakseni: on suorastaan hämmästyttävää, ettei kukaan aikaisemmin ole tarttunut aiheeseen. Nih. Harmi vain, ettei taida löytyä sellaista vessaa, josta kirjan sisällön saisi nupista vetämällä tai painamalla sinne minne se kuuluu.
Sekavin tuntein seurasin tv-kakkosen ilmastonmuutoskeskustelua. Tiedon lisääntyessä tuska kasvaa. Tosin sinänsä uusia faktoja ei paljon tullut esiin eikä sekään enää hämmästytä, miten eri näkökulmista eri intressipiirien ihmiset asiaa katsovat. On inhimillistä väheksyä oman elintavan, kulutustottumusten ja elinkeinon vaikutusta. Suorastaan liikuttavaa oli se hartaus, millä keskustelu pyrki siirtämään ongelmat Kiinaan.
Keskustelijoista Satu Hassi kykeni tuomaan kiihkottomasti faktatietoa ja perustelemaan tarjoamiaan positiivisia vaihtoehtoja. Ministeri Pekkarinen osoittautui innokkaaksi puolueensa ja hallituksen näkemyksien äänitorveksi, joskin argumentteja toistava selittäminen alkoi ärsyttää. Ideologisten ympäristöjärjestöjen edustajat leimattiin synkistelijöiksi, koska tunnepitoisesti latautunut informaatio tuntuu helposti syyllistävältä.
Ilmastonmuutoksen aiheuttajiksi nousivat tässä keskustelussa korkeaan elintasoon liittyvät kulutustottumukset: lentoliikenne, autoilu, uusiutumattoman energian käyttö teollisuudessa, lämmityksessä. Maapallon väestöräjähdyksestä puhuttiin, mutta mainittiinko edes sademetsien tuhoamista? Ongelmiin tuntui olevan monella vain yksi ratkaisu: uusi teknologia.
Jotain pitäisi tehdä ja pian. Ratkaisu on meidän käsissämme, sitä ei voi siirtää tuleville sukupolville. On ponnisteltava hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi, kulutuksen rajoittamiseksi, energian säästämiseksi ja sen uuden teknologian kehittämiseksi tähän kaikkeen. Ihminen tämän on aiheuttanut, ihmisen tämä on ratkaistava – itsensä ja lastensa tähden.
Saako eläkeläinen pitää lomaa? Elämähän on muutenkin niin ihanan vapaata ja omaehtoista, vieläkö kehtaa edes puhua lomailusta? Vaan mitenkäs muuten voisi kuvata päivien rauhaisan virran katkaisevia pärskeitä ja pyörteitä. Onhan loma paitsi työn, sen normaalin arjenkin vastakohta. Jätän Toisen nauttimaan muutamista poikkeuksellisen hiljaisista koti-illoista, pakkaan trolleyn ja pyrähdän toviksi toisiin maisemiin ystäväseurassa.
Tämä viikko ennen pääsiäisen pyhiä on hieno mahdollisuus hiljentää ja keventää elämänmenoa vähitellen, ettei pitkäperjantai tulisi niin raskaana ja pilvisen pimeänä kuin se joskus työstä väsyneenä tuntui tulevan. Toivoinkin mielessäni nyt, että voisin ilahduttaa joka päivä jotakin vastantulevaa ihmistä, niin saisin iloa itsekin.
Lenkkipolulla oli ihmeen kuivaa, kuulin peipposen laulun metsikössä ensi kertaa tänä keväänä. Nuoruusystävä oli havainnut peipon jo viime viikolla Etelä-Karjalassa ja tänään löytänyt sinivuokkoja. Kevään tuntu on vahva ja ilma raikkaan viileä.
Koulun kulmalla kohtasin kaksi pientä tyttöä, ekaluokkalaisia varmaan. Heillä oli pulma: kaulahuivi oli kiertynyt pikku pyörän ketjuihin ja keskiöön. – Hei, tytöt, jospa yrittäisin auttaa teitä, ehkä saadaan yhdessä kaulahuivi irti. Peruuta pyörää pikkuisen vähän kerrallaan, niin koetan samalla irrotella huivia. Nonnih, lähtihän se sieltä. – Voi, kiitos ihan hirveesti avusta, sirkuttivat hymyilevät tytöt kilpaa.
Heräsin ajatukseen, että on torstai ja tänään pitää käydä kaupasta tuoretta leipää, luomukevytmaitoa ja omenia. Avasin oven aurinkoiseen pihaan hengittääkseni aamua syvään ja kas: tulppaaninalut nousevat ihan hulluina maasta. Voi, ettei tulisi yöpakkasia, vaan minkäs mahtaa jos tuleekin.
Kolmannen huoneen kirjahylly on levällään. Osa kirjoista on sängyllä, hyllyjä pyyhitään. Kansioiden sortteeraus on tältä erää ohi, ne vähenivät neljännekseen alkuperäisestä. Hyllykössä on ylinnä Grimbergin nahkaselkäistä Kansojen historiaa, Toisen isältään perimä kirjasarja. Sen ulkoasu on kaunis ja sisältö painava. Saa nähdä milloin innostun historiasta. Se tuoksuu pölyltä ja unohtuneilta myllerryksiltä. Ensimmäisen osan sivulla 352, joka aukeaa umpimähkätyyliin, näyttää olevan egyptiläisiä rakkausrunoja. Aistillisia! ”Egyptiläiset olivat iloisia ja huolettomia ihmisiä, jotka pitivät arvossa kaunista laulua tai hauskaa satua ja suruttomasti nauttivat elämästä olut- tai viinilasin ääressä.” Olivatko? Eivätkö ole enää?
Omia aikaansaannoksiaan ei ole helppo hylätä. Lukioaikaiset aineet, opiskeluvuosien esseet, työvuosien ammatilliset artikkelit, alustukset, dispositiot erilaisiin tilanteisiin – niitä riittää. Ihan kaikesta en kyennyt luopumaan, vaikka paljon tuhkaa jo takassa onkin. Sipulia kuoritaan, kerros kerrallaan.
Ihanan aamusään houkuttelemana läksin metsään pienet oksasakset taskussa ja palasin pajunoksakimpun kera. Taisi mukaan tulla muutama koivunvirpikin. Olen pessyt auringonpuolen ikkunat talvipölyistään. Palmusunnuntai on tulossa!
Kotipihaan palatessa alkoi kuumotella rapunpielten haravointi. Naapuri oli nimittäin sillä välin rapsutellut omansa. Talven litistämät lehdet näyttivät aika ankeilta siinä vierellä. Joo, kuulin kyllä eilen ohimennen tv:n puutarha-asiantuntijan varoittelevan, ettei pidä liian aikaisin raaputtaa lehtiä pois, uuden kasvun suojanahan ne on. Mutta kun naapuri ei näköjään kuullut.
Eilen syötiin ensimmäiset pikku rasiat mämmiä maistiaisiksi. Muisteltiin siinä, miten eteläkarjalaiset äitimme tekivät tätä pääsiäisherkkua. Se oli kiinteämpää kuin nykyinen kaupallinen versio, oli kovaksi paistuneet reunat ja kuori. Ei sitä sentään tuohisessa enää paistettu, mutta itse tehtiin kumminkin. (Kotiruokakirjan perinneresepti näyttää sen verran työläältä, että taidanpa jättää väliin.)
Rahkapiirakan kyllä leivon, raikkaan sitruunaisen!
Hassua, eilen jo luulin että on perjantai. Mikä lie. Heräsin nääs painajaisesta, jossa olin mennyt matkalle omin nokkineni jonnekin ulkomaille, eksynyt porukasta, hukannut matkatavarani ja passini, myöhästynyt paluulennolta ja sitä rataa. Semmoisesta sotkusta herää ihan pöllönä uuteen päivään. Ei ihme, että torstai päätyy perjantaiksi.Vähän aikaa on pakko kelata, mistä unimönjä on kotoisin. Oiskohan syynä lähestyvän reissun esiinnostamat kirpeät muistot edelliskerrasta, jolloin Toisen piti lennättää unohtunut passi satamaan viime minuuteilla.
Tämä varsinainen perjantai houkutti aamupäivällä sauvalenkille tarkkailemaan kevään merkkejä. Olihan niitä. Hölkkääjien määrä on selvästi lisääntynyt. Päiväkodin pihalla jonotetaan keinuille. Alakoulun välitunnilla hypätään narua. Ylihuomenna eletään jo kesäaikaa.
Paastoranttali, tuo mainio sana, on peräisin Martti Lindqvistin ammoisesta kolumnista 1990-luvulla Hesarissa. Marttia moni muistaa vieläkin, hän oli vaikuttava ihminen, kirjailija, eetikko, filosofi ja teologi. Hän kirjoitti tuolloin karnevaaliperinteestä, joka varsinkin Etelä-Amerikan katolisissa maissa kuuluu oleellisesti paastonajan alkuun. Suomalaisessa elämänmenossa ei vietetä karnevaalia, mutta eipä näy paastokaan muualla kuin hengellisissä piireissä. Pikemminkin monen elämä tuppaa olemaan alituista karnevaalin ja läskikapinan vuorovesi-ilmiötä.
Perheessämme on paastonaika jollakin tasolla noteerattu, kun olen työni puolesta elänyt muutenkin kirkkovuoden eri jaksoja. Ruokapöydässä on paastonaika näkynyt: enemmän kalaa, vähemmän lihaa ja yksinkertaisia aterioita. Toisaalta elämäntapamme ei ole muutenkaan mässäilevä, juhlitaan kohtuullisesti kun on aihetta juhlaan. Ja nyt oli. Käytiin herkuttelemassa vaihteeksi grillipihvillä Toisen synttärien kunniaksi. Sekin hyvä puoli siinä, että joku muu laittoi ruuan ja tiskasi. Paastoranttalia kerrakseen.
Usein erityisesti paastonaikana olen mietiskellyt elämän tärkeysjärjestyksiä. Joskus olen paastonnut television katselusta ja käyttänyt ajan lukemiseen ja mietiskelyyn. Silloin tällöin olen paastonaikana pitänyt perinteisen nestepaaston, johon valmisteluineen ja palutumisjaksoineen menee kaksi viikkoa. Onnistuneen paaston neljännestä päivästä alkava kirkas, euforinen keveys on ylittämättömän hieno kokemus.
On ensimmäinen sellainen paastonaika, jolloin en ole enää työn puolesta kosketuksissa asiaan. Luterilaisessa kirkossa puhutaan mieluusti hengellisestä paastosta, joka näkyy esimerkiksi ajankäytössä: raivataan tilaa hengenasioille. En ole kokenut nyt erityistä tarvetta paastota mistään. Sairastuminen oli jo sinänsä täydellinen pudotus elämän peruskysymysten ääreen. Toipuminen olkoon matkani tulevaa pääsiäistä kohti.
|
|
