Paastoranttali, tuo mainio sana, on peräisin Martti Lindqvistin ammoisesta kolumnista 1990-luvulla Hesarissa. Marttia moni muistaa vieläkin, hän oli vaikuttava ihminen, kirjailija, eetikko, filosofi ja teologi. Hän kirjoitti tuolloin karnevaaliperinteestä, joka varsinkin Etelä-Amerikan katolisissa maissa kuuluu oleellisesti paastonajan alkuun. Suomalaisessa elämänmenossa ei vietetä karnevaalia, mutta eipä näy paastokaan muualla kuin hengellisissä piireissä. Pikemminkin monen elämä tuppaa olemaan alituista karnevaalin ja läskikapinan vuorovesi-ilmiötä.

Perheessämme on paastonaika jollakin tasolla noteerattu, kun olen työni puolesta elänyt muutenkin kirkkovuoden eri jaksoja. Ruokapöydässä on paastonaika näkynyt: enemmän kalaa, vähemmän lihaa ja yksinkertaisia aterioita. Toisaalta elämäntapamme ei ole muutenkaan mässäilevä, juhlitaan kohtuullisesti kun on aihetta juhlaan. Ja nyt oli. Käytiin herkuttelemassa vaihteeksi grillipihvillä Toisen synttärien kunniaksi. Sekin hyvä puoli siinä, että joku muu laittoi ruuan ja tiskasi. Paastoranttalia kerrakseen.

Usein erityisesti paastonaikana olen mietiskellyt elämän tärkeysjärjestyksiä. Joskus olen paastonnut television katselusta ja käyttänyt ajan lukemiseen ja mietiskelyyn. Silloin tällöin olen paastonaikana pitänyt perinteisen nestepaaston, johon valmisteluineen ja palutumisjaksoineen menee kaksi viikkoa. Onnistuneen paaston neljännestä päivästä alkava kirkas, euforinen keveys on ylittämättömän hieno kokemus.

On ensimmäinen sellainen paastonaika, jolloin en ole enää työn puolesta kosketuksissa asiaan. Luterilaisessa kirkossa puhutaan mieluusti hengellisestä paastosta, joka näkyy esimerkiksi ajankäytössä: raivataan tilaa hengenasioille. En ole kokenut nyt erityistä tarvetta paastota mistään. Sairastuminen oli jo sinänsä täydellinen pudotus elämän peruskysymysten ääreen. Toipuminen olkoon matkani tulevaa pääsiäistä kohti.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.