Puuhakkaita päiviä. Piha on mullin mallin. Ilmaisu on hauskasti osuva, nimenomaan multakasa hallitsee näkymää ikkunasta. Mallin taas tulemme saamaan eilen käydyn keskustelun pohjalta työstettynä. Oli nääs käymässä ihana puutarhaihminen, joka tietää asioista, vastasi kärsivällisesti tyhmiinkin kysymyksiimme ja lupasi ehdotuksen. Yritän hillitä innostustani, sillä voimaa vaativa työ on Toisen hallussa, eikä häntä raaski hoputtaa. Onneksi koko elämä ei ole mullin mallin, vaikka piha onkin. Semmoinen kutina tässä kyllä on käynyt, että remonttia riittää: talossa ja pihassa. Pitää vain malttaa ottaa asia kerrallaan. Aikaa on, jos on ollakseen.
Jotkut päivät ovat tämmöisiä, vähän himmeitä. Kun herää on pilvistä, ennen iltaa jo sataa. On ollut niin paljon kauniita ja kirkkaita päiviä, että ihan unohtui: tällaista on toisinaan. Heräsinkin liian varhain. Yleensä korjaan vahingon kääriytymällä onnellisena takaisin uneen, mutta nyt virkkuunnuin liikaa siihen. Oli paras nousta.
Nyt, kun olen aikeissa sukeltaa kohta taas uniani katsomaan, voin todeta millainen päivästä tuli. Tulin katsoneeksi pari tv-tallennetta ja Prisman tarjoilemaa tietoa maanjäristyksistä. Juutuin kirjoihin pitkäksi aikaa: Italian renessanssiajan taidetta ja Erich Frommia. Kauppareissun ja muutamien kotipuuhien jälkeen oikaisin sohvaan kuuntelemaan Mestaritontun tarinoita cd:ltä, Seela Sellan lukemana. Siihen olinkin sitten torkahtanut. Klassinen soi osan päivää taustalla.
Kun tuttava soitti pohjoisesta, saatoin kertoa, että päivä on himmeä, mutta mieli kirkas.
Eikö muka naapurien tekemisillä ole vaikutusta! Rivimme toisessa päässä asusteleva ikäiseni sinkkuherra Hortonomi on möyhentänyt ja rapsuttanut museoviraston kaivauksiin kelpaavalla tarkkuudella rapunpielensä jo huhtikuussa. Siinäpä nyt on mallia muille miten etupiha on hoidettava. Lakanansileään multaan orastaa tarmokkaasti ruoho ja kuunliljojen lehtivarret ovat jo kymmensenttiset.
Kaunis päivä houkutteli meikäläisenkin multaisiin puuhiin etupihalle. Lapiolla nurmikko nurin, käsin poimien voikukanjuuret ja sammaloituneet mättäät mustaan säkkiin ja rautaharavalla tasoittelu. Ruohonsiemeniä ei ollut valmiina, mutta pyhästä päästyä on. Välillä kävin syömässä ja oikaisemassa selkää, sitten taas. Työ oli rattoisaa, mutta fyysiset rajoitukset alkoivat jo lopulta hillitä huhkimista.
Aidan takaiselta pihalta ilmaantui sopivasti tauottamaan lapiopuuhaa uusi koiratuttavuus herttaisen emäntänsä kanssa. Söpölle ajokoiran pennulle annoin mielessäni nimen Tapsu. Viksua ei näkynyt tänään, mutta Tapsun naapuri, valtava mustakarvainen bernhardilainen, jonka olen nimennyt Mustiksi, ilmaantui paikalle emäntä hänelläkin hihnan päässä. Musti suhtautuu ihanan äidillisesti Tapsuun, oli kiva katsoa, kun ne telmivät pihassa. (Toivottavasti muuten muistan tavatessa koiraystävien oikeat nimet!)
Ai, mitäkö otsikko meinaa? No, sairaanhoito-opiston sisätautiluennolla opimme aikoinaan, että on olemassa potilaita, joille sopivin diagnoosi on JPK. Se tarkoittaa ’Joka Paikka Kipeä’. Sehän näistä maankääntöhommista meikäläiselle seuraa.
Aamusta asti ropsahdellut sade taukosi ja aurinko ilmaantui paikoilleen iltapäivällä. Se kaamea urakka on alkanut: pihamaan kääntäminen. Käsittämättömän tiheä ja tiukka juurien ja juuririhmojen verkosto syvällä nurmikon alla on pihakoivun jäämistöä. Ei ihme, että nurmikko ei erinomaisen hyvin ole voinutkaan. Toinen survoo ja kääntää ja hiki tippuu, yritän puolestani möyhentää paakkuja ja keräillä juurenpätkiä. Tässä menee vielä monta hikistä iltaa. Mitä sanoinkaan siitä muuttamisesta..
Ikäiseni nainen on purkanut kassahihnalle kohtalaisen keräilyerän taloudessaan tarpeellista kulutustavaraa. Hänen takanaan seisoo mies, jolla on kissanruokapurkki kädessään. Tulen jonoon kolmanneksi, puolikkaan kevytmaitotölkin kanssa sentit valmiina kourassa. Nainen tarjoaa miehelle mahdollisuutta mennä edelleen. – Kun sulla on vain yksi ostos, sanoo jalomielisyyttä uhkuen. Mies meneekin, ei muista kiittää. Nainen vilkaisee maitotölkkiäni ja kääntää päänsä pois. Tavaravuori hihnalla lähtee liikkeelle.
Säähaltiatar on pitänyt meikää pilkkanaan koko vappuviikon. Aina kun olen ollut valmis lähtemään lenkille, on ropsahtanut satamaan. Joka aamu heräsin toiveikkaana: tänään! Joskus näytti hyvältä heräämisaikaan. Kun kahvikupponen oli nautittu ja lehti luettu, roimikin jo sade ikkunaan. Se siitä sitten.
Perjantaina otti jo sen verran hermoon, että istuin ikkunan ääreen vahtimaan, milloin ropse loppuu. No nyt! Syöksähdin pukemaan lenkkiasun. Kun työnsin nokkani ulos, ripottelikin jo taas. Peruutin takaisin, mutta päätin odottaa niissä tamineissa. Seuraavalla yrityksellä pääsin jo kulman taakse, kun alkoi sataa, rakeita.
Olin päässyt sen verran jyvälle homman luonteesta, että jatkoin sauvailua tuumien, että kohtahan tuon on pakko loppua välillä, että voi taas alkaa. No, niinpä kävikin. Lenkki eteni, rakeet muuttuivat pisaroiksi ja pisarat ehtyivät. Puolivälissä matkaa sama alusta, mutta nopeammin vaihdoin. Hassua, mutta virkisti!
Ai miksikö pitäisi odottaa, että sade lakkaa? Kahdenkymmenen vuoden työmatkapyöräilyt joka säällä vuodenajasta riippumatta ovat takana, tuli luvattua eläkkeelle jäädessä itselle, että nyt sun ei enää ole pakko lähteä sateeseen. Vaikkapa siksi.
Ystävän kanssa oli sovittu tapaaminen Lappeenrannassa. Arkipäivän keikka, aamujunalla sinne, iltajunalla takaisin. Hyvissä ajoin olin asemalla menossa, edullinen eläkeläislippu taskussa ja käsilaukullinen tarpeellista tavaraa messissä.
Kuten tiedetään, suomalainen ei kovin herkästi puhu asemilla tuntemattomalle, ei junassakaan. Kukin töröttää omassa umpitupessaan vaitonaisena. Junassa jatkuu sama meininki, paitsi kun tulee poikkeustilanne. Siitä saattaa irrota pari kommenttia.
Nostin asemalaiturilta pennosen, joka osoittautui espanjanmaalta kotoisin olevaksi sentiksi ja omin sen onnenrahaksi. Muuan mies tuli ihmettelemään mitä löysin. Näytin senttiäni ja osoitin kahta samanlaista laiturilla. Mies poimi ne, pojanpojalleen.
Juttu jatkui sentin arvosta siihen suuntaan, minkä arvoisen rahan voi löytäjä pitää. Arvelin satasen sen verran arvokkaaksi, että hukkaaja voisi kysellä perään, minä veisin poliisiin. Miehen mielestä löytörahat päätyvät yleensä omaan taskuun.
Oikoradan pääteasema Lahdessa on alkeellinen. Asemahallissa ei ole mitään, istuimiakin niukasti eikä kunnon kahvilaa, tylsä kaljapubi vain. Intercity oli taas 20 minuuttia myöhässä. Oikoradan tuoma ajansäästö hukkaantuu usein odotteluun.
Lappeenrannassa oli torvisoittokunta ja rakuuna ratsailla junaa vastassa. Ystävää halatessa totesin, ettei hänen nyt olisi tarvinnut näin juhlallista vastaanottoa sentään minun takiani järjestää. Siellä oli jotkut journalistipippalot, kävi ilmi.
Ratsukon perässä kulki muuten nainen lapio kourassa. (Kenenköhän kukkapenkkiin kakarat mahtoivat päätyä.) Paluumatkan lähijunassa jouduin kahdesti vaihtamaan vaunua rivosuisten tyttöjen naurunrätkätystä pakoon. Semmoista on oikoratajunailu.
Sellokilpailun finaalia tuli seurattua Ylen Teemalta. Kuunneltavaa riitti monena iltana. Kilpailu sinänsä ei ole minulle se juttu – musiikki ja sen tulkinta, erilaiset soittamisen tyylit ja valittu ohjelmisto ovat. Nuorten soittajien into ja tekninen taituruus on korkealla. Musiikin tulkinta ei ymmärrettävästi ole kaikilla ehtinyt kypsyä yhtä pitkälle. Kilpailujännityskin puraisee tulkintoja. En yrittänyt asettaa soittajia paremmuusjärjestykseen, niinpä ei tarvinnut ihmetellä eikä innostua tuomarien päätöksistä.
Kilpailuilla on monenlaista merkitystä musiikkielämässä. Osallistujat tulevat esitellyiksi musiikista kiinnostuneelle suurelle yleisölle ja saavat nimeä. Arvostetut pedagogit ja huippu-uran tehneet muusikot saavat tuomaritöitä. Orkesterit saavat näkyvyyttä. Voittojen myötä tulee nuorille muusikoille paitsi rahaa myös työtarjouksia, mikä lieneekin pääsyy osallistumisinnokkuuteen. Solistinen ura tarvitsee näkyväksi ja tunnetuksi tulemista. Myös kilpailun järjestävä maa profiloituu maailman musiikkielämässä.
TV-viihteen suosikkiformaattikin oli muutama ilta sitten finaalissaan. Tällä kertaa katsoin vain ensimmäisen ja viimeisen osan ohjelmasta Tanssii tähtien kanssa. Tanssi sinänsä kiinnostaa minua, 70-luvulla harrastin itsekin vakioita. Kilpailun ulkoiset puitteet olivat kimalteiset niin kuin tanssiskaboissa asiaan kuuluu. Julkkishahmoa tällainen uuteen rooliin antautuminen rassaa oivallisesti, löytyy uusia puolia, joita ei mukaan lähtiessään arvaa. Ammattilaiset saavat töitä koreografeina, ohjaajina ja tanssipartnereina. Ja katsoja nauttii, kuka mistäkin.
Tätä finaalia ei voinut seurata viileästi, loppukilpailuparien heittäytyminen esityksiin oli suorastaan henkeäsalpaavaa. Yleisö jännitti suosikkiensa onnistumista ja hurmaantui tanssin ilosta. Tuomariston konkaritkin uskalsivat paljastaa tunteensa. Hämmentyneenä kuuntelin loppuratkaisua. Tuomaristo tiesi miksi Sarin ja Mikon pisteet olivat korkeammat. Kännykkä-äänestysten tuloksia ei katsoja näe, niitä voi vain ihmetellä. Voittajaparin valinta tuntui mielivaltaiselta.
Lohdutonta ajatellakin, että piha olisi myllättävä. Edelliskerran se tehtiin silloin, kun muutettiin tähän. Oltiin parikymmentä vuotta nuorempia, mikäs oli käytellessä lapiota ja rautaharavaa. Nyt on jo kevätharavoinnin jäljiltä ranne tukisiteessä ja buranaa tarvittu. Toinen on miehisen itsevarma: kyllä mä sen voin tehdä, ei sun siihen tarvii puuttua. Joo’o. Akupunktioneuloja on tarvittu jo silläkin rintamalla.
Puuton piha on ankea piha. Syksyllä kaadetun vanhan koivun kanto itkee mahlaa, männyn pihkaa. Korkealta pudotetut rungonpätkät ovat jättäneet jälkensä, piha on kuoppainen kuin taistelutanner. Onneksi on vielä vaahtera ja nuori tammi, sireenipensas ja kataja. Olen hurahtanut haaveilemaan, että istuttaisin omenapuun. Joo’o. Kyllä jokaisella pihalla pitäisi olla kukkiva puu. Ehdottomasti.
Kesäkukkaruukut ja amppelin paikat odottavat puutarhamyymälässä käyntiä. Perennoita pitäisi uusia ja perustaa kivikkoryhmä. Tarkemmin ajatellen piha pitäisi siirtää toiseen paikkaan. Oikeastaan pitäisi muuttaa maalle ja rakentaa punainen tupa järven rantaan, hankkia laiturin kupeeseen vene ja riippukeinu kahden koivun siimekseen. Joo’o. Kumma kun ajatus ei meinaa millään pysyä aitojen sisällä.
Auringon poski on viileänlämmin. Kadun varren koivut vihertävät hennosti. Tähän vuodenaikaan tulisen pallon hehku tuntuu vielä vaimeasti. Toinen on kaivanut varaston uumenista puutarhatuolit ja pikkupöydän ja tuonut ne aurinkoiselle seinustalle. Joka kevät olemme alkaneet juoda viikonlopun päiväkahveja pihassa heti, kun vain tarkenee. Harvoin ennen vappua sentään.
Ulkovajasta näkyy löytyvän vaikka mitä. Siitäkin huolimatta, että taloyhtiön talkoopäivänä syksyin keväin tilataan siirtolava ja jokainen asukas saa halutessaan tyhjentää sinne ylimääräiset kaatopaikalle menevät rojunsa. Ehkä ulkovaraston funktio onkin olla pihakalusteiden, grillin, suksien, lätkämailojen ja takkapuiden lisäksi kaikenmoisen käytöstä poistetun tavaran kotina ennen loppusijoituspaikkaa.
Ihmettelen kolmea räsymattoa, jotka ovat unohtuneet hyllyyn vajan perukoille. Vaalean ruskeaa tummin ohuin raidoin, -70-luvun värejä. Muistankin: sinä kesänä, kun Esikoinen oli vajaa parivuotias ja Kuopus uinui alkumuodossaan kohtuni uumenissa, istuin lapsuuskodin vintissä kutomassa mattoja veljenvaimon kangaspuilla. Loimet olivat valmiina, kuteita olin leikellyt pitkin edellistä talvea.
Ulkovaja sisältää enemmän perhehistorian kerroksia kuin mikään muu paikka tässä kodissa. (Jos ei oteta lukuun valokuva-albumeita ja dioja.) Jos olisi talo, jossa on kellari tai vintti, tavara-arkistoa olisi ehkä enemmän. Onneksi vajan koko estää tekemästä siitä museota.