Säähaltiatar on pitänyt meikää pilkkanaan koko vappuviikon. Aina kun olen ollut valmis lähtemään lenkille, on ropsahtanut satamaan. Joka aamu heräsin toiveikkaana: tänään! Joskus näytti hyvältä heräämisaikaan. Kun kahvikupponen oli nautittu ja lehti luettu, roimikin jo sade ikkunaan. Se siitä sitten.

Perjantaina otti jo sen verran hermoon, että istuin ikkunan ääreen vahtimaan, milloin ropse loppuu. No nyt! Syöksähdin pukemaan lenkkiasun. Kun työnsin nokkani ulos, ripottelikin jo taas. Peruutin takaisin, mutta päätin odottaa niissä tamineissa. Seuraavalla yrityksellä pääsin jo kulman taakse, kun alkoi sataa, rakeita.

Olin päässyt sen verran jyvälle homman luonteesta, että jatkoin sauvailua tuumien, että kohtahan tuon on pakko loppua välillä, että voi taas alkaa. No, niinpä kävikin. Lenkki eteni, rakeet muuttuivat pisaroiksi ja pisarat ehtyivät. Puolivälissä matkaa sama alusta, mutta nopeammin vaihdoin. Hassua, mutta virkisti!

Ai miksikö pitäisi odottaa, että sade lakkaa? Kahdenkymmenen vuoden työmatkapyöräilyt joka säällä vuodenajasta riippumatta ovat takana, tuli luvattua eläkkeelle jäädessä itselle, että nyt sun ei enää ole pakko lähteä sateeseen. Vaikkapa siksi.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.