Ystävän kanssa oli sovittu tapaaminen Lappeenrannassa. Arkipäivän keikka, aamujunalla sinne, iltajunalla takaisin. Hyvissä ajoin olin asemalla menossa, edullinen eläkeläislippu taskussa ja käsilaukullinen tarpeellista tavaraa messissä.

Kuten tiedetään, suomalainen ei kovin herkästi puhu asemilla tuntemattomalle, ei junassakaan. Kukin töröttää omassa umpitupessaan vaitonaisena. Junassa jatkuu sama meininki, paitsi kun tulee poikkeustilanne. Siitä saattaa irrota pari kommenttia.

Nostin asemalaiturilta pennosen, joka osoittautui espanjanmaalta kotoisin olevaksi sentiksi ja omin sen onnenrahaksi. Muuan mies tuli ihmettelemään mitä löysin. Näytin senttiäni ja osoitin kahta samanlaista laiturilla. Mies poimi ne, pojanpojalleen.

Juttu jatkui sentin arvosta siihen suuntaan, minkä arvoisen rahan voi löytäjä pitää. Arvelin satasen sen verran arvokkaaksi, että hukkaaja voisi kysellä perään, minä veisin poliisiin. Miehen mielestä löytörahat päätyvät yleensä omaan taskuun.

Oikoradan pääteasema Lahdessa on alkeellinen. Asemahallissa ei ole mitään, istuimiakin niukasti eikä kunnon kahvilaa, tylsä kaljapubi vain. Intercity oli taas 20 minuuttia myöhässä. Oikoradan tuoma ajansäästö hukkaantuu usein odotteluun.

Lappeenrannassa oli torvisoittokunta ja rakuuna ratsailla junaa vastassa. Ystävää halatessa totesin, ettei hänen nyt olisi tarvinnut näin juhlallista vastaanottoa sentään minun takiani järjestää. Siellä oli jotkut journalistipippalot, kävi ilmi.

Ratsukon perässä kulki muuten nainen lapio kourassa. (Kenenköhän kukkapenkkiin kakarat mahtoivat päätyä.)  Paluumatkan lähijunassa jouduin kahdesti vaihtamaan vaunua rivosuisten tyttöjen naurunrätkätystä pakoon. Semmoista on oikoratajunailu.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.