Pääkaupunkipäiväni päätteeksi houkuttelin Toisen työstä päästyään katsomaan kanssani paljon puhuttua uutuusfilmiä The Queen. Pääosan esittäjä sattuu olemaan suuresti arvostamani englantilainen näyttelijä, Helen Mirren, jonka status on aina vain kohonnut viime aikoina palkintojen myötä. Katsojia oli runsaasti, ikäisiämme enimmälti.

Ristiriitaisia tunteita herättävä ja yhä roolissaan toimiva brittiläisen kuninkaallisuuden ruumiillistuma ei ole helppo rooli tehdä vakavissaan. Mirren on niin laadukas näyttelijä, että edes tahatonta komiikkaa ei lipsahda mukaan pieteetillä toteutettuun kuningatarhahmoon. Hän onnistuu tuomaan todella hienosti esiin päähenkilön inhimillisen murtumapisteen ja hitaan taipumisprosessin tilanteessa, johon protokollasta ei ole apua.

Tärkeässä roolissa on myös vasta valittua pääministeriä esittävä Michael Sheen, joka onnistuu täydellisesti välittämään esittämänsä henkilöhahmon karismaattisuuden. Elokuvan hahmot myös yllättävät. Prinssi Philip näyttäytyy elokuvassa varsin kovana ja kulmikkaana ja prinssi Charles mielikuvaa pehmeämpänä ja diplomaattisempana. Kuningataräidin esittäjä muistuttaa esikuvaansa kovin vähän. Muu kuningasperhe loistaa poissaolollaan.

Pidin elokuvasta. Tarina oli faktan ja fiktion sekoitusta; henkilöt olivat todellisia ja elokuvaan oli leikattu mukaan kohtalaisen runsaasti myös aitoa, alkuperäistä uutisfilmimateriaalia. Tarinan kulkuun eläytyessä saattoi jopa unohtaa, ettei pääosaa esittänytkään kuningatar Elisabet itse – mikä jo sinänsä kertoo jotain.