Hänellä on paikka kolmen vanhan naisen kanssa samassa pöydässä. Hän katsoo aina alas, pöytään, käsiinsä. Kun häntä puhuttelee, hän urahtaa epämääräisesti, sanoja ei hänellä ole. Huoneessaan hän istuu ikkunan ääressä, iso mies kokoonpainuneena, liikahtamatta. Mitä kantanee mielessään, hartioillaan.
*
Hän istuu suoraselkäisenä yksin, laiha nainen, joka ei oikein siedä muita lähellään. Ilme on kiusaantunut, torjuva. Hän katsoo kohti, mutta ilme ei muutu. Hän näyttää siltä kuin odottaisi jonkun tulevan, jonkun sanovan, jonkun jotain. Kerran näin hänen hymyilevän ujosti kuin itseltään salaa.
*
Hän istuu iltapäivisin sohvalla tai keinutuolissa katsomassa televisiosta Salattuja elämiä. Hänellä on pyöreät, avoimet mummonkasvot, sileät ja levolliset kädet, jotka lepäävät esiliinan helmassa. Hän saattaa vastata sinulle, jos kumarrut lähelle ja kysyt selkeästi. Joka tapauksessa hän hymyilee kuin ymmärtäisi.
*
Hän voihkii ääneen, erityisesti silloin, kun häntä autetaan vuoteesta syömään tai vessaan. Hän on vakuuttunut siitä, että hänet halutaan vain tappaa. Hän mutisee, ettei halua nousta tai syödä tai mitään. Hän uikuttaa: antakaa minun olla rauhassa. Hänen tyttärensä käy, vaikka äiti ei tunnista häntä.
*
Hän kulkee rollaattorin kanssa käytävää edestakaisin, istahtaa sohvaan, lähtee kohta taas. Kun hän menee huoneeseensa ja jää yksin, hän hätääntyy. Usein hän pakkaa tavaroita lähtöä varten. Hän itkee iltaisin ja kyselee, missä kaikki ovat ja joko lähdetään kotiin. Hän on äiti, isoäiti ja isoisoäiti – minun äitini.
Nykyään eri tahoilla ja puitteissa toimivista vapaaehtoisista puhutaan mieluiten kansalaistoimijoina. Toiminta on terminä avarampi, siitä puuttuu työhön mielikuvissa liittyvä suorituksen ja korvauksen sävy. Olkoonkin eettisesti suositeltavaa, on kansalaisen toiminta kumminkin luonteeltaan vapaaehtoista.
Puolitoista vuotta olen nyt toiminut Hyvinvointityön keskuksen Nostalgia-projektin ’torstaimummolassa’, johon haetaan eri syistä yksinäistyneitä eläkeläisiä kotoaan. Projektissa on tänä aikana ehtinyt olla useita avustajia; kellä oli sopeutumisongelmia, ketkä eivät jaksaneet. Tässä näkyy paljaimmillaan kansalaistoiminnan perusolemus: kun se on vapaaehtoista, sitoutuminen vaihtelee. Juuri nyt on koossa hyvin toimiva porukka, mutta kuinka kauan.
Projektilla on palkattu johtaja, ohjausryhmä ja kolme toimintaryhmää: vanhainkodissa asuville, omin toimin koolle tuleville ja autettaville, jotka haetaan kotoa. Osallistujat valittiin kaupungin kotipalvelun suosittelemista ja itse halukkaista haastattelun perusteella. Vapaaehtoisia ryhmänohjaajia on koulutettu ja heitä varten kootaan projektin kuluessa käsikirjaa toimintaideoista, jotka on kokeiltu ryhmissä.
Projekteissa on se olennainen puoli, että ne alkavat ja päättyvät. Johtoryhmä suunnittelee jo jatkoa. Toiminta ei pyöri vapaaehtoistoimijoiden varassa. On oltava joku, joka koordinoi, hankkii varat kuljetuksiin, kahvituksiin, materiaaleihin, retkikuluihin. Ryhmät ovat periaatteessa täydentyviä, mutta kiinteytyvät ajan mittaan niin, että huolta kannetaan, jos joku jää pois. Toisaalta uusien jäsenten integroiminen kiinteään porukkaan ei aina onnistu.
Vanhusprojekti on vain osa kaupunkimme Hyvinvointityön keskuksen toimintaa. On tarjolla kursseja, luentoja ja harrasteryhmiä. Ohjaajat ja esiintyjät ovat koulutettuja ammattilaisia, joista moni antaa panoksensa korvauksetta. Se on eräänlaista henkistä vaihdantataloutta; annat aikaasi ja jaat tietotaitoasi – saat ja tuotat sosiaalista mielen hyvinvointia. Keskuksella on palkattu toiminnanjohtaja, toimistoa ja kahvilaa pyörittävät työllistetyt.
Kaikki kansalaistoimijat eivät ole eläkeläisiä. Järjestökenttä tarjoaa foorumeita kaikenikäisille yhteiseksi hyväksi toimimiseen opintojen tai päivätyön ohella. Vapaaehtoisuus tuottaa iloa!
**
Suosittelen aiheesta kiinnostuneille:
Marianne Nylund & Anne Birgitta Yeung (toim.); Vapaaehtoistoiminta, anti, arvot, ja osallisuus; Vastapaino 2005.
Helsingin Kampin Palvelukeskuksen auditorioon vaelsi keskiviikkona liki tuhat senioriliikkeestä kiinnostunutta ihmistä. Kaikki istumapaikat, parven rappuset, ruokasalista kannetut tuolit ja katederin reunat olivat täynnä istujia, seinustoilla ja ovensuussa seisottiin. Ilmassa oli aistittavissa aitoa innostusta, melkein hurmaa: vihdoinkin jokin uusi alku ja se tapahtuu meille!
Kyseessä oli Senioriliikkeen perustamiseen liittyvä kokoustaminen. Järjestäjät eivät olleet uskaltaneet unelmissaankaan arvata väen määrää. Päätös Liikkeen organisoimisesta oli tehty pienellä joukolla joulukuussa. Tiedotus tuotti tammikuun aikana toista tuhatta uutta jäsentä, mistä johtui ettei jäsenrekisteriä kyetty päivittämään ajoissa eikä asioista niin ollen voitu äänestää. Keskustelu oli kuitenkin vilkasta ja tunnelma korkealla.
Aiheellisesti kysyttiin: eikö Suomessa ole vielä tarpeeksi eläkeläisten etuja ajavia yhdistyksiä ja järjestöjä. Onhan niitä, mutta miksi asiat ovat tällä tolalla siitä huolimatta? Pitäisikö voimat yhdistää? Välittömänä tavoitteena poliittisesti sitoutumattomalla liikkeellä on nimien keruu adressiin, jossa vaaditaan vanhusasiainvaltuutetun viran ja toimiston perustamista seuraamaan valtakunnallisesti hyvän vanhusten hoidon toteutumista.
Väliaikainen hallitus oli päätynyt esittämään, että työnimellä Senioriliike alkuun saatettu organisaatio ilmoitettaisiin yhdistysrekisteriin nimellä Suomen Senioriliitto ry. Tästä keskusteltiin, toimiihan meillä jo kokoomustaustainen Kansallinen senioriliitto ry. Edustan sitä näkemystä, että nimi Senioriliike antaa innovatiivisemman ja dynaamisemman viestin. Organisaatio pitää olla, mutta ei välttämättä luutunut liitto!
Maaliskuun kokoontumisen jälkeen tiedämme enemmän.
Toinen tuli tätinsä lähiomaisten kesken pidetystä perunkirjoituksesta. Jo hautajaismatkalla tädin sisar oli pyytänyt valitsemaan muistoja kirjoista ja koruista. Nyt sieltä oli pakattu mukaan liinavaatteita, muutama maljakko ja pöytähopeaa. Toivoin hiljaa mielessäni, että perintötavaraa ei tulisi kovin paljon. Kaikkea on jo riittävästi, liikaakin. Toisaalta, eräänlaista kierrätystähän perinnötkin ovat.
Uudenvuodenpäivän iltana tutkimme yhdessä perintötavaroita. Kuten kirjoista jo olin huomannut: täti oli valikoiva ja laatutietoinen. Pellavalakanoissa on upeat revinnäiskoristeet tai itsevirkatut pitsit sekä kauniisti aplikoidut nimikirjaimet. Tahrattomia damastipöytäliinoja, uudenkiiltoisia pellavapyyhkeitä, taitavasti kirjailtuja tabletteja ja pikku liinoja oli iso kassillinen. Toistaitoisena naisihmisenä arvostan kyllä suuresti käsityötä.
Täti syntyi rajantakaisen Karjalan kaupungissa ja koki siis evakkouden. Nuoruutensa herkimmät vuodet hän oli rintamalottana. Mitä jälkiä sotavuodet häneen mahtoivat jättääkään. Myöhemmin täti teki elämäntyönsä sotilaskotisisarena. Hän eli elämänsä erakkosieluisena ja itsellisenä ihmisenä. Ehkä vuodesta toiseen vaihtuvat varusmiesikäluokat olivat jokin side nuoruusvuosien sotakokemuksiin.
Tädit ovat tärkeitä. Heissä havisevat sukupuun ikivihreät lehvät. Lähtiessään he jättävät oven auki, askeltensa painaumat pihanurmeen. He vilkuttavat koivukujaa mennessään ja lehahtavat pois haurain siivin kuin perhoset.
Onnellisen kotijoulun jälkeen valmistauduimme kahdestaan matkaan Lapsuusmaalle. Jo puhelimessa olin saanut vanhainkodin hoivaosastolta tiedon, että äidin hatara lyhytmuisti tuntuu täysin romahtaneen viimeisen viikon aikana. Jouluaattoillan vierailu veljenpojan perheessä oli väsyttänyt kovasti ja unohtunut saman tien vanhainkotiin palattua. Yöt ovat olleet levottomia ja päivälläkin sattunut kaatumisia – seurauksena onneksi vain mustelmia.
Tuloiltana poikkeamme osastolla. Äiti seisoo käytävällä rollan kanssa, katsoo tiukasti, sitten kasvot aukeavat hymyyn, kun hän tuntee. Puhelimessa hän oli viimeksi kysynyt: ”Mikäs se siun mieheis nimi on, ko mie en nyt muista.” Huokaan helpotuksesta, ihanaa, hän tuntee vielä tyttärensä ja vävynsä. Naapurihuoneen täti jo kysyy omalta tyttäreltään: ”Kukas se sie oot, tulit sie tappamaa miut?”.
Toisena päivänä menen osastolle vähän puolen päivän jälkeen. Aamutoimet on tehty, lounas syöty ja väki on ruokalevolla. Äiti istuu yhteisen olotilan sohvalla. Hän jaksaa siinä tai omassa nojatuolissaan vajaan puoli tuntia kerrallaan – sitten hän jo tahtoo vuoteelle lepäämään. Käymme vanhainkodin aulassa, istumme keinutuoleihin toviksi. Koetan kertoa kaikenlaista, mutta Äiti palaa aina toistelemaan samoja. Aulan presidenttien kuvista hän tunnisti elokuulla vielä neljä, enää ei niitäkään. – Minnuu niin väsyttää, lähetää kottii, hän sanoo kohta.
Päivällisaikaan kerron käyväni pienellä kävelyllä sillä välin, kun osaston väki ruokailee. Kierrän pienen lenkin valaistuja lähikatuja, hengitän syvään raikasta talvi-ilmaa. Iltajuna rullaa asemalle, kolme kaksikerroksista vaunua ja muutama matala. Tulee mieleen: jos juoksisin junaan, olisin iltayöstä jo kotona. Osastolle palatessani äiti on paniikissa eikä tahdo millään rauhoittua. Hän toistelee taukoamatta: missäs mie oon, kukas miut tänne toi, jokos myö lähetää, viet sie miut kottii. Kun en lopulta enää jaksa selittää, äiti kiukkuaa: mikset sie vastaa, vastaa miulle.
Katselemme taas kerran valokuvat ja puhelen tutuista ihmisistä. Sitten laulamme yhdessä tutut joululaulut. Äidillä on yhä ihmeen kaunis ääni ja hän laulaa kaikki säkeistöt oikein. Aina kun laulu loppuu, alkaa sama kysely. Yritän välillä lukea ääneen Anni Korpelan runoja, joista hän on ennen pitänyt. Äiti ei jaksa kuunnella. Jalkaa särkee, kivutonta asentoa ei löydy. Itkuinen valitus ja kyseleminen jatkuu kunnes äiti on niin väsynyt, että torkahtaa hetkeksi. Istun nojatuoliin ja suljen silmät. Miten ne jaksavat tätä päivästä toiseen.
Iltapalalle äiti ei halua ollenkaan. Sanon vain, että mennään silti ja kiepautan hänet ylös vuoteesta. – Elä revi minnuu, äiti ärisee, lähtee kuitenkin. Ruokailuhuoneessa hän on vakuuttunut, että hänet on tuotu lääkärin vastaanotolle. Särkylääke menee hyvin alas, mutta muutama lusikallinen kiisseliä vaatii jo neuvottelua. Iltapesulla äiti tahtoo pestä itse hampaat ja huuhtoa suun. Ihmettelen muutamia rutiineja, jotka ovat säilyneet äidin hajoavassa maailmassa. Hän haluaa myös itse päättää mitä pukee ylleen. Hoitaja sanoo, että äiti saattaa vaihtaa mekkoa monta kertaa päivässä. Peittelen äidin vuoteeseen. Toinen hakee minut, menemme veljen kotiin yöksi.
Aamulla käymme hyvästelemässä. Äiti jää käytävälle katsomaan jälkeemme rollaan nojaten. Miten pieneltä ja hauraalta hän näyttääkään, valkotukka. – Elkää jättäkö minnuu tänne, jokos työ määttä pois… sanat polttavat kipuna sydäntä ja kumaraan painunut olemus hitsautuu lähtemättömäksi kuvaksi mieleen.
Hakisit äidin jo kotiin, Sinä hyvä ja ihmisiä rakastava.
Lähettelevät kutsuja hammasklinikalle, kun sen luvan on kerran antanut. Eilen posti kantoi taas kotiin semmoisen. Ajan tilaaminen hammaslääkärille on yleensä verrattavissa ns. tervanjuontiin; aina uuden viikon alkaessa tulee mieleen, että kupillinen on vieläkin juomatta. Systeemi on kätevä: aika tarvitsee vain vahvistaa, peruutus hoituu unohtamalla koko jutun.
– Hammasklinikka, ajanvaraus.
– Hyvää huomenta, täällä on asiakkaanne Ellinoora Sejase. Sain teiltä tiedon, että minulle on varattu aika silloinjasilloin klo 12. Vahvistaisin varauksen.
– Kenelle se aika on?
– Sillejasille hammaslääkärille.
– Milloin aika on?
– Siis… silloinjasilloin kello 12.
– Mikä teidän nimenne on?
– Siis…Ellinoora Sejase.
– Onko teidän osoitteenne edelleen sejase?
– (nauratusta nieleskellen) Ilmeisesti, koska kirjeenne tuli perille.
– (ilmeettömällä rutiinilla) Kiitos vahvistuksesta. Tervetuloa.
Saattaa olla, että systeemin kätevyys on hiukan näennäistä. Ajanvaraushenkilölle ei kannata kertoa kaikkea kerralla. Miten minä nyt en tätä opi?
On olemassa sanoista kiinnostuneita ihmisiä. Kiinnostavuus liittyy ilmaisullisiin mahdollisuuksiin, vivahteisiin ja merkitysvariantteihin. Luin jostakin, että ihminen käyttää aktiivisesti arkipuheessaan noin tuhatta sanaa. Onko se paljon vai vähän? Jokaisella erityisalueella on spesifistä sanastoa. Ihminen kokee avuttomuutta sellaisen tekstin parissa, jonka sanastoa hän ei tunne. Omankielisen tekstin ymmärtäminenkään ei ole aina helppoa.
Toisinaan äimistelemme Toisen kanssa television iltauutisten ääressä, mitähän tuokin tarkoitti. Uutinen muotoillaan yleensä selkokieliseksi, mutta haastattelut viipaloidaan ilmeisesti sekuntikellon mukaan, vaikka tiedetään, että monella asiaan pääseminen kestää ja puhe kaartelee ojanpiennarta. Kun ei osaa sanoa oikein mitään järjellistä, turvautuu helposti kapulakieleen. Sillä saattaa onnistua antamaan asiantuntijuuden vaikutelman. Katsoja vain turhautuu yrittäessään ymmärtää yhtä yhteydestään irrotettua lausetta.
Esimerkiksi EU-asioita ymmärtääkseen pitäisi olla perillä erityissanastosta ja kopallisesta lyhenteitä, joita viskellään rahvaalle kuin jyviä kanoille. Tunnistamme jo ehkä direktiivin ja lobbauksen, mutta tiedämmekö tarkalleen, mikä on vaikkapa valuuttakori, demokratiavaje, alkuperämaaperiaate tai euroskleroosi? Entä lyhenteet? Tutuimpia lienevät Etyj, Europol, EMU, ECB (EKP) ja EEA (Eta). Pelkästään se seikka saa epätoivon partaalle, että on olemassa englanninkieliset ja suomenkieliset lyhenteet erikseen ja että kummatkin ovat jo kertaalleen muuttuneet kehityksen edetessä.
Kieli elää aina aikaansa. Jotkut paheksuvat inglismejä ja yrittävät keksiä keinotekoisia supisuomalaisia vastineita, mutta eiväthän ne tartu. Globalisaatiosta ei tule maapalloistumista, vaikka sitä kuinka tuputtaisi. Puheeseen ja mediaviestintään ilmaantuu uusia sanoja, joita käytetään innokkaasti, kunnes niiden uutuusarvo himmenee. Jo jonkin aikaa kaikki vaikea tai mahdoton on ollut ’haasteellista’ ja nykyään ’mennään mukavuusalueen ulkopuolelle’ asiassa kuin asiassa. Onneksi viimeksi mainitun ei tarvitse koskea mukavuuspainotteisia iäkköhenkilöitä.
Tulin taannoin olleeksi omaa mieltäni Meryl Streepin onnistumisesta Mamma miassa; niin paljon hänen hienoja roolisuorituksiaan on tullut nähtyä, että tuo ei oikein tuntunut osuvan kohdalleen. Sen sijaan Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvassa Streepin tulkinta muotimaailman first ladysta oli täydellinen. Streep ei horjahtanut päähenkilön henkilökohtaisen katastrofin hetkelläkään valitsemastaan tyylistä. Miten voi yhdellä katseellakin puhua paljon, kun taidon hallitsee! Elokuva on visuaalisesti loistelias ja tehty sinänsä heppoisesta aiheesta huolella ja kevein vedoin parodioiden. Nuori Anne Hathaway toisessa pääosassa onnistui kohtuullisen hyvin ja oli aiheeseen sopivasti näyttävä. Ilmeisesti filmibisnes tarvitsee yhä uusia julia roberts-tyyppejä.
En taida olla ainoa, jota kiinnostaa katsoa televisiosta FST:n elokuvia. Ruotsalaiset osaavat rikossarjojen ja -elokuvien teon, heillä on yleensä myös oivalliset käsikirjoitukset tarinoissaan. Päähenkilö näyttäytyy usein inhimillisenä ilman sankarin sädekehää eikä aina onnistu sataprosenttisesti pyrkimyksissään, varsinkaan ihmissuhteissaan. TV-Ykköselle otetusta komissario Van Veeteren-sarjasta ei vielä tiedä, alkujakson kirvesmurhien vyyhti ainakin on mahdollisimman kamala. Eläkkeelle jääminen ei taida estää vanhaa poliisimiestä sotkeutumasta seuraajiensa tutkimuksiin. Hyvä esimerkki siitä, että voi olla vaikea irrota työelämästä ja voi luulla itseään korvaamattomaksi.
Taannoin FST:llä esitetyn elokuvan Päivä ja yö erikoinen autokeskeinen kuvausratkaisu toimi yllättävän hyvin. Aihe oli ruotsalaisten tyyliin puistattavan kolea eikä synkkää itsemurhatarinaa kevennetty millään. Niukkailmeinen Mikael Persbrandt onnistui pääosassa luomaan uskottavan hahmon emotionaaliseen tyhjiöön vajonneesta arkkitehdistä, joka halusi pois elämästään, mutta sitä ennen yritti vielä kerran hakea kosketusta lähimpiin ihmisiinsä. Katsoja joutui ikään kuin tragedian todistajana seuraamaan päähenkilön epätoivon syvenemistä aina traagiseen loppuun. Hyytävä kuvaus elämästä, joka on lähtenyt jo alusta asti kulkemaan katastrofia kohti.
Legendaarisia kestosuosikkeja meillä ovat Kieslowskit, joita taas tulee putkeen sekä vasta kertaalleen nähty Kummisetätrilogia. Jouluksi on jo varattu Joulutarina sekä pari animaatiofilmiä kotiin. Ei uskoisi, miten Vaari ja Mummelikin voivat nauttia eläinsaduista odotellessaan katsojakaverin kasvamista.
* Poronkusemaksi määritellään matka, jonka poro kykenee kulkemaan virtsaamatta. Eläin ei nimittäin pysty pissimään vauhdissa. Mittausten ja poromiesten perimätiedon mukaan kusemaväli on enimmillään 7,5 kilometriä, silloin kun ajoporon perään kuormataan mies ja ahkio.
Pidätyskyvyn määrää pitkälti poron muista märehtijöistä poikkeava munuainen. Se kerää tehokkaasti talteen ravintoaineita, minkä ansiosta virtsa on jäkäläravinnolla puhdasta kuin akkuvesi ja virtsaamistarve vähäinen. – – Poroa uhkaa kusiumpi ja myrkytystila ellei sille suoda pissataukoa. *
(Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimuspäällikkö Mauri Nieminen Tiede – lehdessä 12/08)
Kehitys kehittyy. Paitsi MySpacea ja kaiken maailman gallerioita, on tullut muotiin kuorruttaa blogisivustojakin kuin täytekakkua. Kimalletta ja välkettä kylvetään surutta, joissakin rämähtää tai kilahtaa heti soimaan blogistin lempimusa, joissakin tarjoillaan YouTuben pläjäyksiä toisensa perään. Kuvan käyttö on räjähdysmäisesti kasvanut. Minkä määrän digikuvia blogit ovatkaan pursottaneet virtuaalitaivaalle!
Ilmiössä lienee kysymys yleistyvästä viihteellistymisestä, joka näkyy päivälehdistössä ja television ajankohtaisohjelmissakin, jopa Ylellä. Ilmiö kertoo ajastamme, jossa julkisuus mittaa olemassaoloa ja sen laatua. Ilmiössä pelkistyy myös monen blogin idea: näkyä ja kuulua, tuoda oma eksistenssi koreaksi meikattuna estradille – laulaa voittajan hittiä lainahöyhenissä ilman omaa sanottavaa.
Ehkä joskus taas huomataan, ettei kaikkien musiikkimaku ole samanlainen ja musiikki ylimalkaan on mitä suurimmassa määrin hetken tunnelmaan liittyvä. Kuvaryöppy on kuin sanaryöppy, ajatus hukkuu tulvaan. Niukkuudella on ystävänsä, hiljaisuus voi puhua ääntä voimakkaammin ja minimalismi avata maailmojen sfäärit.
|
|
