Tytär hoitajalle. – Hei, voisinko puhua äidin kanssa? – Hän onkin tuossa käytävällä, pyydän sohvalle istumaan, oota hetki – – –

– Hei, äiti, mitä siulle tänään kuuluu?

– Myö oltii jossai retkellä, en mie muista missä. Ko mie en oikei ennää ymmärrä mistää mittää..

– Hoitaja kertoi, että te olitte olleet porukalla pihalla kävelemässä. Siellä on varmaan kaunis päivä niin kuin täälläkin.

– Nii tais ollakkii. Mistäs sie soitat?

– Kotoa soitan. Otin ensin selvää oletko vielä sairaalassa. Sanoivat, että olet päässyt takaisin omalle paikallesi vanhainkodissa.

– En mie tiiä missä mie nyt olen, mutta ihanko mie oisin olt täälä ennenkii..

– Se onkin nyt siun koti, siellä on muitakin, siun ei tarvitse enää olla yksin ja hoitajat pitävät siusta huolta.

– Nii hyö vissii tekkööt, emmie tiiä..

– Mie puhuin hoitajalle, että jos keksisivät siulle jonkin semmoisen myssyn, mikä edes vähän suojaisi päätä, jos satut kaatumaan yöllä vessareissulla. Jos semmoinen myssy löytyisi, pitäisitkö sie sitä päässä yölläkin?

– Emmie tiiä, jos mie en muista. On ne miule ain huivii tuoneet, jotta paa piähäis. On tuos vielä nytkii kuhmuu jälellä.

– Me tullaan siellä käymään parin viikon päästä. Sitä ennen soitan siulle taas joku päivä. Voi hyvin, äiti. Hei, hei.

– Hei, hei, sano terveisii pojilleis ja miehelleis, ain mie teitä muistelen ja kuvvii kahtelen..

Äiti hoitajalle. – Nyt hää vissii lopettaa tään puhelun, otat sie tään luurin, ko mie en tiiä mitäs mie tälle…      –Klik.

  • Miten kauniinhaikean ehtookuvan saitkaan maalattua pelkillä sanamuistoilla. Joskus lahjomaton vanhuus ei olekaan pelkkää surua… ainakaan silloin kun on jäljellä yksikin side rakastamisen tutulla tiellä.

    Kommentin jätti erakko · perjantaina 17. lokakuuta @ 12:57

  • Nimenomaan, tavoitit sen tunteen, joka usein nyt on päällimmäisenä, haikeuden. Kun kuulee kaatumisista, tulee avuton olo, kun ei oikein ole keinoja sitä estää. Hyvä, että äiti ei ole nyt enää yksin asumassa.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 17. lokakuuta @ 20:17

  • Aijai, voivoi, tämä kyllä tuntuu haikelta ja tutulta. Ja samalla jokin lämmin ailahdus kulkee pitkin sydänalaa kun tätä lukee. Ajatella, että yhteys on vielä olemassa, se lämmittää, aina tulee lämmin tunne, kun näkee tai kuulee jonkun soittavan tai saavan puhelun äidiltään tai puolisoltaan. Kun siinä vieressä on, tuntuu kuin itsekin saisi puhua heidän kanssaan. Rupesin ajattelemaan, kuinka kauan siitä on, kun viimeksi juttelin äidin kanssa puhelimessa. Tiistaina tulee viisi vuotta hänen kuolemastaan ja varmaan toiset viisi vuotta oli sellaisia, ettei voinut puhelimessakaan enää jutella. Ja nyt kun lukee tämän, tuntuu, kuin se olisi ollut ihan äsken, kun äiti sanoi: Äitihän se täällä, ei miulla mitään asiaa, läksinpähän soittelemaan. Ei sitä sillä hetkellä ymmärtänyt, kuinka arvokas hetki tuokin oli.

    Kommentin jätti mehtäsielu · lauantaina 18. lokakuuta @ 19:55

  • Äidin ääni…vaikkei asiaakaan olisi, että sen kuulee. Onko toista ääntä, joka niin tutuksi ehtii elämässä, hyvässä sekä pahassa. Äidillä oli palvelutalossa itkupäiviä, jolloin hän puhui puhelimessa minulle kuin kuolleelle sisarelleen. Nyt hän ei mieti niin paljon kuolleita sisaruksiaan, kun hän ei ole yksin. Hyvä kun nostit tuon asian, pitäisi ottaa talteen äidin ääntä, kuvia kyllä on…

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 19. lokakuuta @ 21:29

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.