’Huomaamaton anoppi’ ja ’Kolmen tyttären äiti’ muun muassa päivittelivät taannoin päivälehden mielipidesivulla nykyajan häähumua. Kirjoituksista tihkui paheksunta häiden sirkusmeininkiä kohtaan. Kirjoittajat kyselivät kyllästyneenä, miksei vanhempien ja isovanhempien tunteita kunnioiteta, miksei mikään ole kuin ennen. Jos vanhemmat kokevat olevansa hääjuhlassa vain maksajina ja lahjakasan kartuttajina – kenties jo toistamiseen saman lapsen kohdalla – ei ihme, että pettymys karvastelee.
Nykyään ei ole kuin ennen, niinpä se on ja sopii ollakin. Juhlimisen tyylit ovat muutoinkin muuttuneet. Ehkä nykyhäissä korostuu aiempaa enemmän, että nuoret haluavat juhlasta näköisensä. Kavereita on paljon ja juhla muotoutuu erityisesti heitä ajatellen. Siinä riemussa voi unohtua, että myös molempien lähisuku haluaa olla mukana hääparin onnessa ja kohdata. Vanhemmat kokevat samalla uudelleen jotain omista herkistä muistoistaan. Nuoret eivät ehkä tule ajatelleeksi, että kaveripiiri voi muuttua vuosien myötä, mutta suku pysyy.
Kuten ystävyyttä myös suhteita sukuun kannattaa hoitaa. Juhlaan osallistuva kokee toiveidensa ja odotustensa läpi sen, missä on mukana. Hääpari toivoo tulevansa onnelliseksi. Vanhemmat toivovat lapsilleen myös parasta mahdollista arkea juhlan jälkeen.
Sosiaalialan oppilasryhmä järjesti kaupungissamme syksyllä ’jutteluviraston’ ammattikorkeakoulun tiloihin. Avoin kutsu esitettiin ikäihmisille sekä tahoille, jotka tekevät työtä heidän parissaan. Tarjonta kuvasteli käsityksiä ikäihmisten oletetuista kiinnostuksen kohteista; oli pullaa ja kahvia, musiikkia, tietokilpailu, käsityönäyttely ja kirjaesittely. Se juttelu vain jäi kävijöiden itsensä varaan.
Kontaktiyrityksiä ei kannata vähätellä. Niissä on asennemuutoksen siemen. Monenlaista on tarjolla ja eläkeläisväestöä houkutellaan verkostoitumaan. Innostuksessa voi unohtua, että aikuisen kiinnostuksen kohteet eivät muutu eläkkeelle jäätyä oletetun vanhustyyppisiksi. Ikääntyvä osallistuu mieluiten siihen, mihin ennenkin, niin kauan kuin kykenee.
Voisiko kaupungin jokainen virasto, kauppa ja kahvila olla ’jutteluvirasto’ kävijälle, niin ikääntyneelle kuin nuoremmallekin? Tarvitaan vain ystävällinen tervehdys, hymy ja vähän respektiä, kun luukulle, kassalle tai tiskille ilmaantuu asiakas. Apteekeissa palveluasenne on sisäistetty. Olisipa jossakin vielä kauppa ja pankki, jossa hitaasti liikkuva ja likinäköinenkin saisi asiakaspalvelua.
Voisihan ikäihmisväestökin hiukan säätää asenteitaan, vai mitä. Pitääkö valittaa aina kaikesta? Alituisen marinan ja motkotuksen sijaan voisimme perustella asiallisesti tarpeitamme, kysyä neuvoa ja hakea kärsivällisesti oikeutettuja palveluja. Kannattaisi olla kiilaamatta kassajonossa, aikaahan on runsaasti käytössämme. Kyrmyily ja kepin heristely eivät paranna ilmapiiriä.
Vielä ehdimme mukaan asennemuutokseen: huumori kukkaan, hymyillään ja jutellaan, kun tavataan!
Blogilista.fi:n kymmenen suosituimman blogin listalla näkyy tällä hetkellä olevan peräti puolet muotiin keskittyviä. Ruokaa, laihdutusta ja seksiä löytyy suosituimpien joukosta myös, mutta näperrys- ja neuleblogit ovat jääneet taaemmas. Tämä kertonee jotain taantuma-ajan trendeistä?
Blogin pitäjällä on päävastuu sivustonsa sisällöstä. Jokainen sisäistää sisältövastuun eettisen tasonsa ja kykyjensä mukaan. Jos oma harkinta pettää, kuten näyttää monesti käyvän, voisi toivoa ja olettaa, että listan tai foorumin ylläpitäjällä olisi jonkinasteinen oikeus ja velvollisuus kontrolliin.
Listan tarjontaa selailevalle harmistusta aiheuttavat sammuneet blogit. Osa ei jaksa päivittää blogejaan alkuinnostuksen haihduttua, mutta eivät välitä poistaakaan. Haamuja kelluu sitten blogitaivaalla tuhatmäärin kuin avaruusromua maapallon ympärillä.
Blogikirjoittajaksi aikovan kannattaisi tehdä itselleen kolme hyvää kysymystä: miksi, mitä ja miten. Nopea selailu paljastaa, että pahan olon räävitön purkaminen ja ikävystyttävä avautuminen intiimeistä asioista on käsittämättömän yleistä. Tyhjän hölötyksen määrä on luvuton.
Jokaiselle pitkään kirjoittaneelle bloggaajalle tulee joskus kyllästymisen tunteita. Innostavaa aihetta ei löydy eikä kirjoittaminen huvita. Tuntemus on arvokas, siihen kannattaa luottaa. Tauolla on paikkansa ja viisas osaa lopettaa ennen kuin viimeinen lukija on kaikonnut.
Näinä aikoina on täyttynyt neljä vuotta bloggaamistani. Kolmannen Huoneen kynnyksellä-blogista se alkoi helmikuussa 2005. Elämänmuutoksen myötä kirjoittelu jatkui elokuusta 2006 Kolmannessa Huoneessa. Vielä ei kirjoittamisen ilo ole kadonnut, kiitos Sinunkin, lukijani.
Arto Nybergin kulttuurisessa pikaruokalassa pistäytyy usein yllättävin tavoin toisiinsa liittyviä haastateltavia. Eilen sai television katsoja ihmetellä mitä yhteistä sanottavaa metropoliitta Ambrosiuksella, ohjaaja Jari Halosella ja toimittaja Salla Korpelalla voi olla. Teemaksi osoittautui: henkisyys ja yhteisöllisyys voimavarana.
Ortodoksikirkon Helsingin hiippakunnan nykyisen metropoliitta Ambrosiuksen ollessa Valamon luostarin taloudenhoitajana Heinävedellä luostari heräsi horroksesta ja kehittäytyi nykyaikaiseksi matkailu- ja kulttuuripalveluja tarjoavaksi henkiseksi keskukseksi hotelleineen, kirjastoineen ja kansanopistoineen. Nyt Ambrosius on herättelemässä maallisia johtajia kirjalla Henkinen johtajuus.
Ohjelmassa Ambrosiuksen hengenheimolaiseksi osoittautui yllättäen näyttelijä-ohjaaja Jari Halonen, jonka historiasta löytyy vallan toisenlaisia meriittejä Jumalan teatteri-ajoilta. Nykyään Halonen on päätynyt mystifioimaan Kalevalaa ja puhui innokkaasti kansanperinteen jumaluuteen verrattavista voimahahmoista. Ihan kaikki ei kyllä loksahtanut kohdalleen, puhe rakkaudesta jäi jotenkin irralleen.
Toimittaja Korpela esitteli yhteisöasumisen uutta trendiä: perustetaan yhdistys, anotaan kaupungilta vuokratonttia ja rakennetaan kerrostalo. Yhteisöllisenä liimana asukkailla toimivat asioista sopimiset (kokoustaminen) ja yhteiset ruokailut. Kuulostaako idealistiselta? Kyseessä ei siis ole mikään opiskelijakommuuni, vaan aikuisten etsiytyminen yhteisöllisempään elämäntapaan.
Ajalle tyypillistä on sanoutuminen irti henkisestä perinnöstä. Uskonnottomuudesta on tullut uusin uskonto. Individualismi kiehtoo, mutta arvotyhjiö voi johtaa irrallisuuteen jopa anarkismiin. Vastavirtaan kulkevilla on tilausta.
Rouvainyhdistys (’Club for Four Ladies’) päätti Darwinin muistovuoden kunniaksi käydä katsastamassa Helsingin Luonnontieteellisen museon, jonka uudistettua kokoelmaa on kovasti kehuttu. Olipa kulunut vuosikymmen jos toinenkin siitä, kun kukaan meistä oli museossa vieraillut. Talo on arkkitehtonisestikin upea. Kauniisti kaartuva aulaportaikko houkutteli nousemaan yläkerroksiin jalan, mutta lonkkakipu palautti etsimään suosiolla hissiä.
Ronttosaurusten rekonstruoidut luurangot olivat vaikuttavia. Opas huomautti, että jotkut niistä olivat luonnossa aikoinaan vielä paljon suurempia, mutta tilan säästämiseksi täällä pienennetty. Toisessa ääripäässä lienevät nuppineulan pään kokoiset kotilot ja hämähäkkilajit, joita piti tutkia suurennuslasilla. Museo oli kehitelty vuorovaikutteiseksi Heurekan tapaan ja innokkaita osallistujia aktiviteetteihin riitti. Kiinnostavimmaksi osoittautui Suomen luonnonvaraisten eläinten osasto. Pikkulintujakin oli suorastaan valtava määrä! Totesimme, että lajien tunnistamisen vaikeus kirjojen tai av-tallenteiden avulla liittyy mm. eläimen oikean koon hahmottamiseen.
Kierrellessä tuli mieleen monia kohtaamisia eläinten kanssa luonnossa. Miten äärettömän rikas ja monimuotoinen kokonaisuus eläin- ja kasvikuntaa Suomen luonto onkaan. Ajattelin, että kaupungissa syntyneille ja kasvaneille lapsille ovat useimmat suomalaiset eläinlajit vain luontodokumentteja tv-ruudulla tai kuvia koulun oppikirjan sivuilla. Piirrettyjen lastenfilmien suosio kertoo eläinhahmojen herättämistä tunteista. Porukkamme opettajajäsen kertoi valtavasta innostuksesta, jonka rengastetun linnun löytyminen pihalta oli luokassa nostanut ja mitä kaikkea siitä seurasi.
Hiihtoloma oli inspiroinut museoon tungokseen asti lapsiperheitä, mutta tuumimme, että kyllä isoäiti-ikäinen kvartettimme sekaan mahtuu. Säpinää kyllä riitti. Kunpa vanhemmat veisivät lapsiaan myös luontoretkille!
Kuopuspoikamme on mediapuuhissa työkseen. Hän ei yleensä soittele, jos ei ole asiaa. Siitä seuraa, että huolekas ikävänpoikanen saattaa putkahtaa pähkäilyttämään mitä sille nyt kuuluu, kun ei mitään kuulu. Emo lähettää tekstiviestin: mitä kuuluu? tuletko kotona käymään? sunnuntailounaalle? Vastaus on parhaimmillaan kolme kirjainta: joo.
Kuopuksen teinivuosina kyselin: millaista oli koulussa tänään? mitä sun harrastuksiin kuuluu? Vastaus oli useimmiten sama: ihan kivaa. No, opin tulkitsemaan sävyä, millä se sanottiin. Jos se oli huoleton heitto, kaikki oli ok. Joskus se tuli kireästi ja sisälsi ääneen lausumattoman jatkon: älä kysele. Joskus vastauksena oli kiinni pamahtanut huoneen ovi.
Taannoin Kuopus määrittäytyikin itseironisesti: olen viestintätaidoton viestinnän ammattilainen.
Joo.
Veli soitti illalla, oli taas kerran hälytetty Äidin luokse vanhainkodin hoivaosastolle. Muistamaton Äiti oli levoton, riehaantunut tekemään lähtöä, kerännyt valokuvat hyllystä ja pikkutavarat kassiinsa ja köyttänyt vaatenyssäkän rollaattoriin. – Mie lähen nyt kottii, jos ei tule hakijaa, mie kävelen sitte. Hoitajalta loppuivat keinot. Veli tuli ja rauhoitteli Äitiä puoli tuntia. Sitten sai panna valokuvat ja vaatteet takaisin paikoilleen. Onneksi Veli on siellä lähellä, onneksi hän saa Äidin tyyntymään.
Yhdessä huokaamme: miten kauan ne hoitajat jaksavat tätä? Kauhealta tuntuisi, jos Äiti vielä jouduttaisiin siirtämään lukittujen ovien osastolle, hiljaiseksi lääkittyjen muumioiden joukkoon.
Edellisviikon Voimalassa (TV-1) ja tämän päivän Hesarissa Timo Hännikäinen antoi kasvot seksuaalisessa deprivaatiossa elävälle nuorelle miehelle mainostaen aiheesta kirjoittamaansa pamflettia. Hännikäinen ei tietenkään ole ainoa laatuaan, vaikka moni ei hae julkisuutta tilittämällä puutettaan. Pamfletin herättämä julkisuus onkin jo auttanut Hännikäistä pääsemään piinastaan. Ettei mediakohu pure!
TV-ohjelmassa oli toinenkin tabujään särkijä, nainen, joka tunnusti elävänsä onnellisessa liitossa itseään kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa. Kakkosen Inhimillisessä tekijässä haastateltiin myös jokin aika sitten sympaattista julkkisparia, Aira Samulinia ja Ekku Peltomäkeä, joiden suhde myös tuntuu toimivan 20 vuoden ikäerosta huolimatta. Vanhenevien miesten halu nuorten naisten kumppaniksi sen sijaan ei ole tabu, vaan näyttäytyy mediassa kaikinpuolisen kyvykkyyden manifestina.
Naisen ja miehen eroottinen ja seksuaalinen elämänkaari tiedetään erilaiseksi. Nainen on eroottisesti parhaimmillaan neljänkympin paikkeilla, kun biologinen lisääntymisvaihe alkaa olla ohi. Samoihin aikoihin miehen potenssikäyrä alkaa laskea ja tarvitaan yhä voimakkaampia virikkeitä. Seksuaalinen halu rauhoittuu jonkin verran menopaussin myötä, mutta eroottinen ilo voi säilyä persoonasta riippuen pitkälle vanhuuteen.
Voimalan keskustelussa ei puhuttu itse valitusta selibaatista tai pitkän parisuhteen ajoittaisista ongelmista, vaan siitä, ettei parisuhteita ole. Tabunrikkojan perimmäiset vaikuttimet jäävät arvailtaviksi: julkisuushakuisuus, epätoivoinen yritys saada myötätuntoa, masokismi, kurjuudentunteissa kieriskely? Tai yksinkertaisesti: ihmisen ikävä toisen luo.
*PS. 12.2. Aiheesta on kirjoitettu muun muassa 2.2. Antiaikalaisen ja 11.2. myös Akka krätisee -blogissa
Seison vaatehuoneen ovella ja minuun iskee kauhistus. Yhäkö täällä on näin paljon kaikkea? Enkö jo monesti ole raivannut säkeittäin turhaa pois? Elämä kantaa uutta sitä mukaa, kun entiset hajoavat. Enkö juuri eilen tuonut kaksi uutta tyynyliinaa yhden rikki menneen tilalle? Kuten ihmisen kehon rasvasolut, kaappien tavarasolut ovat ikuiset ja pyrkivät täyttymään yhä uudelleen.
Tunnen ikäisiäni ja vanhempia ihmisiä, joiden arkistot pullistelevat sääpäiväkirjoja, uutistallenteita, asiantuntija-artikkeleita, ohjelmalehtisiä – henkilökohtaisista ansioluetteloista, kunniakirjoista, mitaleista, viireistä ja sukuluetteloista puhumattakaan. Laatikot tursuvat valokuvia, diakuvia, videokasetteja, päiväkirjoja, kirjeitä ja kortteja, toisten tekstejä ja omia, muistiinkirjattuja unia, bongattuja lintuja, kasviluetteloja, leikekirjoja, matkaesitteitä. Hyllyt notkuvat kirjoista ja joka neliösentti, joka kirjoilta jää, on valokuvakehysten ja muistoesineiden peittämä. Kaapit kätkevät oviensa taakse tummia ja kirkkaita, kesäisiä ja talvisia vaatekertoja, kenkiä, takkeja, käsineitä, sukkia, hattuja, huiveja, kerrastoja, matkalaukkuja, kasseja, reppuja, käsilaukkuja. Huoneisto, jossa pitäisi asua ja hengittää, on elämän kerrostumien vallassa, kun mitään ei voi heittää pois.
Mitä oikeastaan on elämän dokumentointi? Korvausta elämättömästä takertumalla siihen mitä oli? Oman riittämättömyydentunteen naamiointia? Haluttomuutta ja kyvyttömyyttä irrottaa ote menneestä tulevaisuuden hyväksi ja tämän hetken? Siksikö, että näyttäisi olleen elämää, vaikutusvaltaa ja sosiaalista verkostoa?
Kun elämä pakenee huoneistosta ihminen kerrallaan, viimeinen asukas kulkee tavaramuseossa pieniä keskilattiapolkuja pölyhuiska kädessä, kunnes huiskiminen lakkaa ja pöly saa peittää kaiken.
”Suomalaiset masentuvat, uupuvat ja palavat loppuun, koska tulevaisuus ei muka ikinä ole ollut yhtä synkkää, työelämä yhtä rankkaa, nuoruus yhtä vaikeaa ja vanhuus yhtä lohdutonta. – – Maailmanloppu on koko ajan tulossa ja ihmiskunta tuhoutumassa. – – Nykylama tuntuu entisajan niukkuuteen tottuneesta ylellisyydeltä. Nykylääketiede pelastaa kärsimykseltä ja kuolemalta ison joukon, jolla ei ennen olisi ollut toivoa. – – Voi vain ihmetellä, mikä niin hirveästi väsyttää ja ahdistaa, kun elämä on helpompaa ja turvallisempaa kuin koskaan.”
– Toimittaja Seija Sartti, HS/Välihuomio
|
|
