Veli soitti illalla, oli taas kerran hälytetty Äidin luokse vanhainkodin hoivaosastolle. Muistamaton Äiti oli levoton, riehaantunut tekemään lähtöä, kerännyt valokuvat hyllystä ja pikkutavarat kassiinsa ja köyttänyt vaatenyssäkän rollaattoriin. – Mie lähen nyt kottii, jos ei tule hakijaa, mie kävelen sitte. Hoitajalta loppuivat keinot. Veli tuli ja rauhoitteli Äitiä puoli tuntia. Sitten sai panna valokuvat ja vaatteet takaisin paikoilleen. Onneksi Veli on siellä lähellä, onneksi hän saa Äidin tyyntymään.
Yhdessä huokaamme: miten kauan ne hoitajat jaksavat tätä? Kauhealta tuntuisi, jos Äiti vielä jouduttaisiin siirtämään lukittujen ovien osastolle, hiljaiseksi lääkittyjen muumioiden joukkoon.
aivan, ja lukitakaan ei voida huoneeseen. ei ole mukavaa, ei hoitajille eikä ainakaan äidille…ja kuitenkaan ei ole keinoja saada muistia pysymään kunnossa. olen oman äitini vanhuutta seuratessa miettinyt, että tuotako on sitten vanhuus…nuorempana aina kuvitteli, että vanhuus on jotakin vaaleanpunaista ja söpöä…paljon olen oppinut vanhuudesta, eikä mieleni halaja vanhuuteen ja paha mieli on usein äidin masennuksesta ja yksinäisyydestä, kun ystävät ovat kylmän kiven alla. avuton olotila
Kommentin jätti vilukissi · torstaina 12. helmikuuta @ 22:59
Voih, kuinka sydäntä riipaisee nämä kaikki ihmiskohtalot. Itsekin tapasin monia, jotka olivat aina lähdössä kotiin. Osa lähtikin, menivät välillä läpi hälytystenkin. Ja kuinka monet kerrat minultakin kysyttiin kyytiä kotiin. Onneksi sinulla on veli, joka osaa rauhoittaa tilanteen. Noissa tilanteissa tuntee itsensä niin avuttomaksi. Jossain vaiheessa tulee kyllä rauhoittuminen, ainakin itse näin paljon sellaisia, että oli jakso, jolloin karkailtiin ja sitten tuli rauhoittuminen. Voimia teille kaikille!
Kommentin jätti mehtäsielu · perjantaina 13. helmikuuta @ 07:53