Aamulla hiusmuotoilijani kysäisi tukkaani tuivertaessaan mitä lomasuunnitelmia meillä on. Saman tien hän muisti: ai niin, mutta teillähän onkin nyt molemmilla pelkkää lomaa. – On suunnitelmia, on unelmia ja on remonttia, vastasin. Unelmia pitää helliä, niistä ne suunnitelmat kehrääntyy. Remonttiahan riittää aina.

Kaikenmoisen kesäpuuhan keskellä tekee pieni arkinenkin irtiotto oikein hyvää. Ajoimme Naantaliin, yhteen viehättävimmistä kesäkaupungeista. Söimme rannan tuntumassa herkkuannokset perinneruokaa, perunamuussia ja silakkapihvejä. Ihanasti ravittuna nousimme vanhaan luostarikirkkoon musiikkijuhlien juhlakonserttiin. Presidentti ja rouva Koivisto sekä rouva Ahtisaari näkyivät juhlistavan tilaisuutta läsnäolollaan.

Joseph Haydnin G-duuri-jousikvartetto Fine Arts Quartetin esittämänä soi kauniisti, mutta intohimottomasti. Bohuslav Martinún sonaatin (n:o 2) sellolle ja pianolle kuulin ensi kertaa, Arto Noraksen ja Ralf Gothonin huima tulkinta tarjosi ehdottoman elämyksen. Felix Mendelssohnin Oktetto pyyhki mielestä viimeisetkin arkiset mietteet. Tässä upeiden muusikoiden kokoonpanossa soittivat mm. nuoret viulistimme Elina Vähälä ja Jaakko Kuusisto.

Paluumatkalla mietin, mikä tekee Naantalin musiikkijuhlien konsertit aina niin erityisellä tavalla sielua ravitseviksi. Loistavia muusikoitahan on monilla musiikkijuhlilla ja hienoja konserttisaleja riittää. Voisiko se jokin olla tuo ikivanha temppeli, jonka akustisesti niin lämmin ja rikas holvisto soittajaa ja kuulijaa nöyrästi puhuttelee.

Saatan nykyään liikkua joskus kaupungilla aamupäivällä. Olen pannut merkille, että silloin näkee originelleja kanssakulkijoita. Heidät havaitsee, koska väkeä on ylimalkaan vähemmän. Neljän jälkeen, jolloin standardityöaika (8-16) päättyy, kaupungin kaduille, liikennevälineisiin ja kauppoihin tulvahtavat asiallisesti pukeutuneet, ostokykyiset ja kiireiset työikäiset salkkuineen, läppäreineen ja kasseineen.

Taannoin tallustelin leppäkerttureppu olalla pääkaupungin rautatieasemalta Kampin keskuksen ohi Tennispalatsin suuntaan ennen yhtätoista. Näin kerjääviä romanialaisia polvillaan, ikääntyneen naisen minihameessa lepattavat legginsit luisten säärten suojana, miehen nahkaisessa täyspitkässä mustassa takissa ja lierihatussa, 4XL-kokoiseen aniliininpunaiseen takkiin ja kireisiin farkkuihin ahtautuneen naisen ja jonkun opettajan luokasta eksyneet kalkkikasvoiset goottitytöt. Katujen vakiokalustoon varmaan kuuluvat yksin tai porukassa liikkuvat sänkileukaiset resupekat epämääräinen lippalakki tahmaisen kuontalon peittona ja eväskassi kilisten. Niin – ja ne elämästään eksyneet vanhat naiset nyssäköineen, omaisuus mukana varkaiden pelosta.

Voi sanoa, että satunnaiset reitille osuneet vastaantulijat eivät kaiken kaikkiaan olleet mikään standardijoukko, mutta mainitut erottuivat siitäkin. Olisiko kukaan huomannut minua, mietin nyt. Pienehkö nainen tummansinisessä hupparissa, vaaleanharmaissa farkuissa? Jos ei reppua olisi ollut, taitaisin olla siniharmaata massaa…

Näkymä Aleksilla, Espalla tai Stockmannilla, satamassa laivojen tuloaikaan tai lähiöiden ostareilla olisi ollut toisenlainen. Kaupunki elää ihmisissään, ihmiset kaupungissaan.

 Aurinkoiset kevätpäivät tuntuvat valuvan hukkaan, kun ei jaksa ryhtyä mihinkään. Tauti on sitkas. Voi tätä painavaa väsymystä, joka tahmauttaa liikkeelle lähtemisen yrityksetkin. Eilen sain viimein rapsutettua pihaa. Työ ei ollut iso eikä raskaskaan, mutta voimille otti. Toinen sanoi kasoja korjatessaan, että on toivotonta yrittää hillitä naista, jota kevätpuuhat polttelevat.

Huominen kääntyy toukokuuksi. Odotan kotikadun koivujen pelmahtavan ihanaan vehreyteensä milloin tahansa. Syreenin lehtisilmut paisuvat päivä päivältä. Sinivuokot, krookukset, helmilijat, scillat ja käenrieskat ovat ilakoineet jo viikon pihassa. Kohta on valkovuokkojen ja tulppaanien vuoro. Perennatkin heräilevät talviunestaan.

Pihaorava nauratti meitä juoksemalla ylös vaahteraan poronsarvi suussa. Tosiaan! Siellä se istui oksanhaarukassa ja järsi saalistaan. Olemmekin ihmetelleet, miten Lapin erämaasta löytynyt sarvi kutistuu vuosi vuodelta ja putoilee maahan paikaltaan kelo-oksan viereltä tuon tuostakin. Syy selvisi. Lapinhulluus tarttuu.

Jaa, vappu. Ehkä otetaan lasilliset simaa ja omatekoisia churroja kotipihan aurinkoterassilla. Ehkä Toinen soittaa nostalgisen Retuperä-levynsä. Ehkä ponnistaudumme vappulounaalle jonnekin, missä saa tuoretta parsaa. Ehkä käyskentelemme veden tuntumaan nuuhkimaan kevättä. Eleetöntä vappua, vähistä aineista.

Kauniit keväiset päivät ovat lipuneet ohitse kuumesumussa. En ole jaksanut ottaa luonnossa tarjolla olevaa iloa vastaan enkä liioin harmitella pihapuuhia, pesua odottavia ikkunoita tai muuta ajankohtaisaskaretta. Flunssattoman syksyn ja talven jälkeen oli arvattavissa, että matka saattaa sekoittaa elimistön puolustussysteemit. Niin kävi viime keväänäkin.

Olen juonut litroittain lämpimiä ja viileitä, lojunut puoliunessa vuoteella, yrittänyt välillä lukea, käynyt kirjoittamassa pätkän kerrallaan matkatarinaa. Buranalla olen hillinnyt särkyä. Viides kuumepäivä oli pahin, lienen nukkunut koko päivän, kun en siitä paljon muista. Sen jälkeen tapahtui yöllä käänne ja kuume laski. Toinen selvisi matkan jälkilaskusta kolmessa päivässä ja kuumeetta, minä joudun näköjään käymään pitkän kaavan mukaan. Mutta voiton puolella ollaan.

Matkalta kotiuduttua lähdimme kohta Lapsuusmaalle äitiä katsomaan. Siellä kuume alkoi nousta. Miten ihmeessä tämän viimein sisäistäisi: palautumisaikaa pitää olla näillä kymmenillä.

Vajaa? Vanha? Outo? Yksilö.

Kerran viikossa ilmestyvä Kotimaa-lehti on luterilaisen kirkon ääni.  Lehdellä on journalistista kunnianhimoa. Se pyrkii pitämään esillä ajassa olevia asioita, tarttumaan haastaviinkin teemoihin ja olemaan tasapuolinen eri ajatussuuntien näkemyksiä esiin tuodessaan. Tämänpäiväinen lehti otti kantaa mm. piispojen parisuhdemietintöön, kirkon esitykseen yhteisöveron aleneman korvaamisesta ja presidenttifoorumin keskusteluun.

Etusivulle on vedetty otsikko: Eletäänkö kirkossa niin kuin opetetaan? Lukija hämmästyy painotusta, kysymys näyttää olevan oikeastaan kirkossa käymisestä, sunnuntain messuun osallistumisesta. Asiaa oli oikein tutkittu ja vertailussa olivat rinnakkain nuorisotyönohjaajat ja papit. Vastausvaihtoehdot olivat ylimalkaisia, mitä esimerkiksi tarkoittanee ’silloin tällöin’ tai ’melko usein’ kirkossa käyminen. Kummastakin ryhmästä löytyi muutama prosentti niitä, jotka eivät käy ’koskaan’ kirkossa.

Ryhmien mainitsemat perustelut osallistumattomuudelle kuulostavat entisen kollegan korvissa aikalailla tutuilta. Siinä on työn painottumista viikonloppuihin (leirit, retket ja tapahtumat), varhaista messuaikaa, perheelle omistettuja vapaita. Papeilla varmaan vaikuttaa myös vuorossa olevan työtoverin liian tutuksi tullut naama. Kotimaa ei tutkinut kanttoreiden, diakoniatyöntekijöiden tai lapsityöntekijöiden osallistumista. Mitähän selityksiä heillä olisi.  

Opetuksen ja esimerkin ristiriidasta on kysymys. Miksi yhä edelleen opetetaan, että jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus, kun kirkon työntekijätkään eivät siihen osallistu säännöllisesti? Aktiiviseurakuntalaisista jotkut käyvät joka sunnuntai messussa ja panevat myös  merkille, ettei työntekijöitä kirkossa juuri näy silloin, kun eivät ole työvuorossa.

Omassa kotiseurakunnassani on tasan yksi pappi, joka osallistuu säännöllisesti messuun vapaallaankin perheineen. Muut ehkä kuuluvat ryhmään silloin tällöin tai milloin mitenkin, jos ollenkaan. Olen tavannut kerran papin, joka totesi kylmän kategorisesti: kaikki syyt olla osallistumatta messuun ovat tekosyitä. Omaa osallistumistani voisin luonnehtia nykyään niin, että käyn silloin kun tunnen tarvetta. Eikä selityksiä tarvita.

Mies istuu tuolissaan, panee lehden sivuun ja tarttuu kirjaan. Se ei olekaan vieraskielinen tieto-opus. Hän näyttää syventyvän Unio mysticaan, kertomukseen nuoruutensa mielikirjailijan elämästä ja teoksista. Lukevassa miehessä on uudenlaista viipyilevää rentoutta. Kuin tuulahdus kaukaa, nuoruudesta.

Niin täyttyivät elämäntoverillekin vuodet, jotka tarvitaan. On lupa hellittää rientämisestä, tietämisestä, osaamisesta, vastuusta. Tieto houkuttaa yhä lähteilleen, osaaminen ei katoa yhdessä yössä vaikkei jaksaisi sitä joka aamu päivittää. Rientämisen saa ajoittaa itse, tarpeen mukaan. Vastuun piiri supistuu.

Näen Toisen rauhoittuvan aamu aamulta. Kello on vaiti, valo herättää tai kahvin tuoksu, kun unia on kylliksi nähty. Kun kirjoitan huoneessani, hän pistäytyy ovella jotain asiaa kuin tarkistaakseen, että olen. Lähtiessäni hän kyselee milloin palaan ja tulee hakemaan, jos toivon sitä. Tulee aika, että osaamme levätä toistemme läsnäolossa.

Piti katsoa Dome Karukosken kohuttu uutuuselokuva. Mentiin iäkkörouvain porukalla varhaiseen aamupäivänäytäntöön ja naureskeltiin, saadaankohan katsoa neljästään koko leffa. No, ei sentään saatu, puolenkymmentä muutakin oli saapunut paikalle.

Eläydyimme lestadiolaistyttöjen kasvukipujen kuvaukseen, liikutuimme, järkytyimme. Piti oikein ääneen nauraa joissakin koomisiksi yltyvissä kohdissa ja pyyhkiä kyyneleitä, kun oikein syvälle osui omiin muistoihin. Elokuva nosti naiseuden pohdintaan uusia näkökulmia, joita availimme yhteisellä lounaalla elokuvan jälkeen. Olimme löytäneet liittymäkohtia omaan nuoruuteemme ja naiseksi kasvuumme, vaikka kukaan meistä ei ole lestadiolaisyhteisöön kuulunutkaan.

Naisen seksuaalisuus, sehän se. Miten kaunista ja herkkää se todellisuudessa oli, mutta miten uhkaavana se näyttäytyi turvallisen ja ankaran uskonyhteisön normien läpi katsottuna. Normaali kiinnostus omaan seksuaalisuuteen ja toiseen sukupuoleen vääristyi pahaksi ja pelättäväksi. Lestadiolaispojan puistattavan farisealainen rukous paljasti asenteet kaikessa karuudessaan: naisen halu viettelee miehen syntiin. Elokuvan loppuratkaisu pani miettimään, mikä lopultakin on heikkoutta ja mikä vahvuutta.