Saatan nykyään liikkua joskus kaupungilla aamupäivällä. Olen pannut merkille, että silloin näkee originelleja kanssakulkijoita. Heidät havaitsee, koska väkeä on ylimalkaan vähemmän. Neljän jälkeen, jolloin standardityöaika (8-16) päättyy, kaupungin kaduille, liikennevälineisiin ja kauppoihin tulvahtavat asiallisesti pukeutuneet, ostokykyiset ja kiireiset työikäiset salkkuineen, läppäreineen ja kasseineen.

Taannoin tallustelin leppäkerttureppu olalla pääkaupungin rautatieasemalta Kampin keskuksen ohi Tennispalatsin suuntaan ennen yhtätoista. Näin kerjääviä romanialaisia polvillaan, ikääntyneen naisen minihameessa lepattavat legginsit luisten säärten suojana, miehen nahkaisessa täyspitkässä mustassa takissa ja lierihatussa, 4XL-kokoiseen aniliininpunaiseen takkiin ja kireisiin farkkuihin ahtautuneen naisen ja jonkun opettajan luokasta eksyneet kalkkikasvoiset goottitytöt. Katujen vakiokalustoon varmaan kuuluvat yksin tai porukassa liikkuvat sänkileukaiset resupekat epämääräinen lippalakki tahmaisen kuontalon peittona ja eväskassi kilisten. Niin – ja ne elämästään eksyneet vanhat naiset nyssäköineen, omaisuus mukana varkaiden pelosta.

Voi sanoa, että satunnaiset reitille osuneet vastaantulijat eivät kaiken kaikkiaan olleet mikään standardijoukko, mutta mainitut erottuivat siitäkin. Olisiko kukaan huomannut minua, mietin nyt. Pienehkö nainen tummansinisessä hupparissa, vaaleanharmaissa farkuissa? Jos ei reppua olisi ollut, taitaisin olla siniharmaata massaa…

Näkymä Aleksilla, Espalla tai Stockmannilla, satamassa laivojen tuloaikaan tai lähiöiden ostareilla olisi ollut toisenlainen. Kaupunki elää ihmisissään, ihmiset kaupungissaan.