Kerran viikossa ilmestyvä Kotimaa-lehti on luterilaisen kirkon ääni. Lehdellä on journalistista kunnianhimoa. Se pyrkii pitämään esillä ajassa olevia asioita, tarttumaan haastaviinkin teemoihin ja olemaan tasapuolinen eri ajatussuuntien näkemyksiä esiin tuodessaan. Tämänpäiväinen lehti otti kantaa mm. piispojen parisuhdemietintöön, kirkon esitykseen yhteisöveron aleneman korvaamisesta ja presidenttifoorumin keskusteluun.
Etusivulle on vedetty otsikko: Eletäänkö kirkossa niin kuin opetetaan? Lukija hämmästyy painotusta, kysymys näyttää olevan oikeastaan kirkossa käymisestä, sunnuntain messuun osallistumisesta. Asiaa oli oikein tutkittu ja vertailussa olivat rinnakkain nuorisotyönohjaajat ja papit. Vastausvaihtoehdot olivat ylimalkaisia, mitä esimerkiksi tarkoittanee ’silloin tällöin’ tai ’melko usein’ kirkossa käyminen. Kummastakin ryhmästä löytyi muutama prosentti niitä, jotka eivät käy ’koskaan’ kirkossa.
Ryhmien mainitsemat perustelut osallistumattomuudelle kuulostavat entisen kollegan korvissa aikalailla tutuilta. Siinä on työn painottumista viikonloppuihin (leirit, retket ja tapahtumat), varhaista messuaikaa, perheelle omistettuja vapaita. Papeilla varmaan vaikuttaa myös vuorossa olevan työtoverin liian tutuksi tullut naama. Kotimaa ei tutkinut kanttoreiden, diakoniatyöntekijöiden tai lapsityöntekijöiden osallistumista. Mitähän selityksiä heillä olisi.
Opetuksen ja esimerkin ristiriidasta on kysymys. Miksi yhä edelleen opetetaan, että jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus, kun kirkon työntekijätkään eivät siihen osallistu säännöllisesti? Aktiiviseurakuntalaisista jotkut käyvät joka sunnuntai messussa ja panevat myös merkille, ettei työntekijöitä kirkossa juuri näy silloin, kun eivät ole työvuorossa.
Omassa kotiseurakunnassani on tasan yksi pappi, joka osallistuu säännöllisesti messuun vapaallaankin perheineen. Muut ehkä kuuluvat ryhmään silloin tällöin tai milloin mitenkin, jos ollenkaan. Olen tavannut kerran papin, joka totesi kylmän kategorisesti: kaikki syyt olla osallistumatta messuun ovat tekosyitä. Omaa osallistumistani voisin luonnehtia nykyään niin, että käyn silloin kun tunnen tarvetta. Eikä selityksiä tarvita.
Neljän vuosikymmenen ajan saarnoja pitäneenä matkasaarnajana, en pappina, olen ”paastonnut” jumalanpalvelukset elämästäni kohta vuoden ajan. Liekö tämä kapinaa Jumalaa kohtaan vai omaa seurakuntaani kohtaan vai vain väsymystä, mutta ainoastaan TV- ja radiokirkot ovat olleet minun osallistumislistassani.
Eri seurakunnissa kulkeneena matkalaisena sain huomata, että harvoin oli mm. nuorisonohjaajia kirkossa. Olivat leireillä, kuulemma. Vierailuseurakunnistani Keminmaan seurakunnassa oli kaikkein eniten seurakuntien työntekijöitä kirkossa, töissä ja vapaalla olevia, ainakin silloin kun minä olin siellä.
Monilla ovat omat papit, joita tullaan kuulemaan eikä koskaan muulloin käydä kirkossa.
Kommentin jätti Sananjalka · perjantaina 20. maaliskuuta @ 09:51
Entisenä kirkon työntekijänä tunnustan ihan häpeämättömästi, etten ole KOSKAAN viihtynyt jumalanpalveluksissa. Tyhjänpäiväistä liturgiaa ja höpinää minun korvissani enimmäkseen. Sitäpaitsi viisi päivää viikossa itse saarnanneena ei totisesti huvittanut vääntäytyä pyhäaamuna puisiin penkkeihin lisää kuulemaan. Enkä usko Jumalan tästä mitenkään mieltään pahoittaneen. Kirkolliset menot ovat kuitenkin pitkälti inhimillisiä luomuksia ja sorry vaan, kuivakka kirkollinen meno, ei ainakaan tätä akkaa kovasti puhuttele – siitäkään huolimatta, että kristinusko on syvästi elämäni perusta.Taitaa olla pitkälti myös kulttuurinen kysymys. Ehkä minun olisi pitänyt syntyä Amerikkaan mustaksi baptistiksi. Heidän musiikkinsa puhuttelee..
Kommentin jätti millan · perjantaina 20. maaliskuuta @ 11:05
Luterilaisen seurakunnan työntekijän lapsena ei sunnuntaiaamun jumalanpalvelus ole koskaan innostanut. Koin sitä lapsena ihan riittävästi ja aamulla en muutenkaan jaksa lähteä liikkeelle jos ei ole pakko. Hengellisen yhteyden elämääni olen löytänyt muualta ja jos haluan messuta, on onneksi olemassa Tuomasmessut ja muut iltaisin pidettävät, menevämmät jutut mitkä kiinnostavatkin enemmän. Ehkä kirkon olisi korkea aika tehdä jotain kun aamumessussa kävijöiden määrä ei tuosta varmaan ainakaan nouse. Iltapäivä- ja iltamessu saattaisi olla kiinnostavampi vaihtoehto kuten jotkut iltamessut ovat jo osoittaneet.
Kommentin jätti savisuti · perjantaina 20. maaliskuuta @ 14:20
Viimevuosina ovat Jumalanpalvelusmenot
kovasti kallistuneet kaikenlaisen viihteen linjalle
On enempi niitten tunteitten ruokkimista ja
tunnelmien kehittelyä, kuin ihmisten hengellisen
puolen ruokkimista. Se, että jaksaa uskoa ja luottaa
Jumalan puolueettomaan apuun arjen keskellä, kun
sairauksien ja muitten ongelmien kanssa painitaan,
ei mistään tunnelmista ja tunneruokinnasta tokene.
Ei rääkkääntynyt ihminen jaksa uskoa pelkällä ajanvietteellä,
sitä löytyy nurkan takaakin, jos sikseen olisi.
Kirkko on paikka, josta haetaan sitä Jumalan voimaa,
jota ei mistään muualta löydy. Sitä Armon Aitoa Sanaa,
Jumalan Omaa Sanaa, että Toivoa on, oli mitä oli, ja
tuli mitä tuli. Sen voiman nimi on Evankeliumi.
Se puuttuu. Kaikkea muuta on. Paljon.
Ihmiset ovat väsyneet viihteeseen ja hulinaan.
Se, että se tuotiin kirkkoonkin, toivossa, että väki
viihtyisi, niin toisin kävi. Uskon, että monet
ovat pettyneet pintapuoliseen hyminään Jumalan nimessä.
Jumala ei saa olla enää Jumala, vaan jokin keppihevonen,
tai veruke, että jotakin olisi kirkkojen lämmikkeeksi.
Kommentin jätti herne · perjantaina 20. maaliskuuta @ 23:19