Aurinkoiset kevätpäivät tuntuvat valuvan hukkaan, kun ei jaksa ryhtyä mihinkään. Tauti on sitkas. Voi tätä painavaa väsymystä, joka tahmauttaa liikkeelle lähtemisen yrityksetkin. Eilen sain viimein rapsutettua pihaa. Työ ei ollut iso eikä raskaskaan, mutta voimille otti. Toinen sanoi kasoja korjatessaan, että on toivotonta yrittää hillitä naista, jota kevätpuuhat polttelevat.

Huominen kääntyy toukokuuksi. Odotan kotikadun koivujen pelmahtavan ihanaan vehreyteensä milloin tahansa. Syreenin lehtisilmut paisuvat päivä päivältä. Sinivuokot, krookukset, helmilijat, scillat ja käenrieskat ovat ilakoineet jo viikon pihassa. Kohta on valkovuokkojen ja tulppaanien vuoro. Perennatkin heräilevät talviunestaan.

Pihaorava nauratti meitä juoksemalla ylös vaahteraan poronsarvi suussa. Tosiaan! Siellä se istui oksanhaarukassa ja järsi saalistaan. Olemmekin ihmetelleet, miten Lapin erämaasta löytynyt sarvi kutistuu vuosi vuodelta ja putoilee maahan paikaltaan kelo-oksan viereltä tuon tuostakin. Syy selvisi. Lapinhulluus tarttuu.

Jaa, vappu. Ehkä otetaan lasilliset simaa ja omatekoisia churroja kotipihan aurinkoterassilla. Ehkä Toinen soittaa nostalgisen Retuperä-levynsä. Ehkä ponnistaudumme vappulounaalle jonnekin, missä saa tuoretta parsaa. Ehkä käyskentelemme veden tuntumaan nuuhkimaan kevättä. Eleetöntä vappua, vähistä aineista.