Saimme täksi syksyksi mainiot kausikorttipaikat HKO:n klassikkosarjaan. Viime torstaina kuulimme Arvo Pärtin mietiskelevän Laminenten ja Brahmsin energisen ja viihtyisän ensimmäisen sinfonian, sen, johon säveltäjä sisällytti aihelmia Beethoovenin yhdeksännen Oodista ilolle. Hyvillä mielin palasimme konsertista.
Lahdessa oli viime viikolla Sibelius-festivaali. Olimme varanneet liput lauantain konserttiin, joten viime viikosta tulikin meille oikein klassikkojuhlaa. Oli kaunista, lähdimme jo puolipäivän aikaan kotoa. Kuljeskelimme satamarantaa ja päädyimme syömään ravintola Casselin herkullisen festivaalimenun, jonka pääruuaksi valitsimme poronselykset. Että voi olla taivaallista ruokaa – eikä ihme, huomasimme, että ravintolalla on oikein ’rotissöörikilvet’ seinällään.
On tullut harvoin käytyä Lahdessa minkään vuoksi. Näillä main sitä lähtee kulttuurin perään yleensä aina pääkaupunkiin, kun se on tuossa lähinnä ylivoimaisesti monipuolisimpine tarjontoineen. Harmittaa nyt. Olimme siis ensi kertaa Lahden Sibelius-talossa, joka on kuulu sekä ainutlaatuisesta puuarkkitehtuuristaan että loistavasta akustiikastaan. Siellä tajusi kirkkaasti, miten musiikki voi soida oikeassa akustiikassa ja että orkesterin soitinryhmien osuudet voi kuulla.
Lahtelaisia voi kadehtia hyvästä syystä. Kyllä kahden päivän välein kuullussa musiikissa oli niin selkeästi havaittava ero. Finlandiatalon sumea akustiikka on ollut muusikoiden ja kuulijoiden murheena kymmenet vuodet. Talo on toki hienolla paikalla ja klassisen kaunis, mutta pahimmillaan musiikki siellä puuroutuu ja soi hyvin epätasaisesti paikasta riippuen. Ei ihme, että uutta musiikkitaloa on odotettu hartaasti ja suurin toivein.
Lahden Sibelius-konsertin päätti ylimääräisenä kuultu Finlandia. Sarasteen nopeatempoinen tulkinta oli kuin raikas vesiputous. Suomalaisen sielun Sibelius saa aina sykkimään ja kyllä Finlandian sävelet nostivat kansainvälisenkin yleisön lopuksi seisten aplodeeraamaan.
Taas on meneillään yksi hyvä yritys kohentaa tavallisten suomalaisten elämänlaatua. Eipä näitä ole koskaan liikaa. Media pitää esillä pääasiassa kamaluuksia, ikävyyksiä, onnettomuuksia ja huono-osaisuutta. On hyvä, että taas tehdään silläkin rintamalla jotain positiivista. Muutosvalmentajat saavat töitä ja ihmiset motivaatiota työskennellä itse elämänsä eteen.
Menin sitten tekemään testin. Tunnen itseni keskimäärin onnellisimmaksi koko tähän astisen elämäni aikana. Tottakai onnellisia hetkiä on ollut paljon pitkin matkaa: huippuina koulun, ammatti- ja jatko-opintojen onnistunut päätös, rakastumiset ja rakkaussuhde, lasten syntymät ja heidän elämänsä merkkihetket. Keskimääräinen onnellisuus rakentuu tällä hetkellä eniten arjen tyytyväisyystekijöistä, joita on runsaasti sekä ilonaiheista, joista kestoykkösenä on lapsenlapsi.
Testi paljasti, että vaikka lienen onnellisempi kuin ikätoverit keskimäärin ovat, kehittämisen varaa löytyy erityisesti fyysisen kunnon alueella. Liikunnallisia rajoitteita on ja tulee olemaan, sen olen jo hyväksynyt, mutta voisin vielä kohentaa yleistä hyvinvointia. Lupaan itselleni, että teen voitavani. Jos en voikaan juosta, voin kävellä, pyöräillä, uida ja tehdä lihaskuntoliikkeitä. Jos en voi liikkua vauhdilla, voin liikkua hitaammin. Ja voittaakseni lähtökitkan, voin etsiä iloa tuottavaa liikuntaa.
Ylämäkeen ei vauhti kasva toisen työntämällä. On haettava oma vauhti. Aloittaa voi raivaamalla esteet onnen polulta. Potkua ja tsemppiä voi toisiltaan saada, siksi tätä peliä nyt pelataan tv-kameroiden edessä ja nettisivuston avulla. Ollaanhan kaikki mukana?
” Suuret ikäluokat ovat aiheuttaneet työikäisvajeen. Maan johto elää taas muissa maailmoissa: koko terveysaparaatti tähtää pidentämään elinikää. Mitä hullua, kun ei osata edes muistia säilyttää. Virallisen terveyspolitiikan tulisi katsoa totuutta silmiin. Vanhuutta on lyhennettävä, ei suinkaan pidennettävä. – – – Läskit tupakoivat juoppolallimummot ansaitsevat valtionpalkinnon. Terveysjeesukset neuvokoot meitä turhakkeita elämään iloisesti mutta lyhyesti.
*Kaari Utrio, kolumnissaan ET-lehdessä n:o 14/2009
Kesä vilkuttaa iloisesti mennessään. Jo ennen kalenterien sivun kääntymistä alkoi aamuissa tuntua kylmänviileä henkäys ja yöt alkoivat pimentyä. Koko kesän hyvin voineet koivut ovat jo saaneet keltaista ja pihlajat pursuavat pirteänpunaisia terttuja. Tuulet yltyvät tuon tuosta ravistelemaan puita ja nostavat vettä laineille, merelle vaahtopäitä. Yhä useammin sataa, viime öinä ihan virtanaan. Sadetakkeja ja saappaita kaivetaan esiin komeroiden perukoilta ja unohdettuja sateenvarjoja alkaa taas löytyä naulakoista.
Olen ollut menossa tai tulossa joka päivä. Elokuu on loppunut ja syyskuu alkanut vauhdikkaasti. Ystävien kanssa on sovittu tapaamisia. Satoa on purkitettu, sieni- ja marjaruokia on melkein päivittäin pöydässä. Tänään on möyritty pihassa: kukkasipulit odottivat istutusta ja muutama pensas oli siirrettävä. Tuntuu oikein hyvältä rauhoittua kotiin viikonvaihteeksi.
Nyt on tarjoutunut uusia tehtäviä, jotka nostavat innostuneita fiiliksiä. Vapaaehtoistoiminnan keskuksen Nostalgia-projektissa alkoi uusi torstairyhmä. Olen luvannut olla mukana ja ottaa vastuuta siinä. Pyrkimyksenämme on löytää ryhmässä uusia, vielä käyttämättömiä ilon alueita elämästä, murtaa sisäisen yksinäisyyden kehät, astua ulos ja kohti! Lupasimme myös yhdessä Toisen kanssa tarvittaessa luotsata kouluun ekaluokkalaista, jonka elämänkuviot muuttuivat vanhempien eron myötä. Meillä on siis eräänlainen varamummola sen lisäksi, että Pikkuritarille täällä on Mummeli ja Vaari, jotka ovat vain hänen.
Syksy on minulle aina ollut inspiroitumisen, uusien alkujen aikaa. Nyt ei tarvitse tehdä aamusta iltaan eikä omasta elämästä ole muille tulosvastuussa. On ihanaa voida elää näin vapaasti, kellua vuodenajassa suuria suunnittelematta. Yksikin vapaasti valittu juttu päivälle riittää ja jokainen ohjelmaton päivä on ikioma vapaapäivä. – Tervetuloa syksy!
” Elokuussa kesää kaipaavat kulkevat kodittomina. Heillä on yhä henkinen rantapyyhe harteilla ja heinäkuun hiekat varisevat heidän hermostuneista sormistaan. He tuntevat, että jotain on vialla…
Syksyyn siirtyjät selaavat kärsimättömin sormin kalenteria ja jonottavat työväenopiston ovella ilmoittautuakseen ranskan alkeisiin, rivitanssikurssille ja metallipakotustöiden perustaitoihin. He tietävät miten arkea hallitaan…
…meissä on päällekkäin kesää ja syksyä, sekä kaipausta että siirtymistä, mennyttä ja alkavaa…”
Riku Korhonen kolumnissaan Kesän päättyessä, HeSa tänään
”Kasvokkaismykistely ja kirjallisen perinteen töpöhäntäisyys silloittavat kätevästi kusiaispesän ja kännykän väisen kuilun. Kulttuuriin suhtaudutaan ylimääräisenä ohjelmanumerona, johon osallistumisessa noudatetaan ankaraa vapaaehtoisuusperiaatetta.”
Tuomas Nevanlinna, Helsingin Sanomien kolumnissa Keskellä viikkoa
Olen itsekseni ihmetellyt, kun silmiini ei ole osunut juurikaan kommentteja vanhusten automaattisesta ulkoiluradasta, jota taannoin esiteltiin innostuneesti television ajankohtaisohjelmassa. Minusta ajatuskin on epäinhimillinen ja toteutus suorastaan kammottava. En tahtoisi ikinä päätyä ulkoilemaan idioottimaiselle radalle, jossa kone hinaa pyörätuoliani. Mieluummin mätänen sänkyyni, jos inhimillisempää tapaa ulkoiluun ei ole.
Muistan ajan, jolloin poliittisesti tarkoituksenmukainen ja hyväksytty hokema oli: yhteiskunnan velvollisuus on taata lapsille päiväkotipaikka ja vanhuksille vanhainkotipaikka. Näin työtä tekevä väestö ’vapautuu’ rakentamaan yleistä hyvinvointia. Mistä lie sosialismin onnelasta idea omittu, kenties suurten ikäluokkien kaupungistumisen myötä. Poliittinen ideakeinu heiluu: nykyään vanhusten pitäisi asua kotona niin pitkään kuin mahdollista yhteiskuntaa vaivaamatta. Moni onkin unohtunut kotiinsa – kunnes postinkantaja viimein hälyttää.
Perheet ovat kaupungistumisen myötä pienentyneet. Lapsettomia pareja on enemmän kuin ennen ja yhden hengen taloudet ovat yleisiä. Ulkomailla opiskelu ja asuminen erottaa aikuiset lapset vanhemmistaan. Yhden huoltajan lapset joutuvat itsenäistymään varhain. Vaihtuvat perhekuviot tuottavat löyhiä tunnesiteitä, lapsilla on kirjava joukko isä- ja äitipuolia, puolisisaruksia ja isovanhempia. Mahdollisia huoltajia vanhuksille ei välttämättä löydy omaisista. Henkisesti yksinäinen vanhuus odottaa yhä useampaa ikääntynyttä.
Me ikääntyvät voimme ajoissa itse huolehtia vanhuuden päiviemme elämän laadusta mahdollisuuksien mukaan. Henkisiä turvaverkkoja on luotava ja suhteita hoidettava. Jos vanhempiemme sukupolvesta joku vielä elää, voimme näyttää esimerkkiä lapsillemme aitoon välittämiseen perustuvasta vanhusten muistamisesta. Suhteiden hoito ei ole mutkatonta, mutta se kannattaa.
Tää tunnustaa loisineensa häpeämättömästi kotosalla kolmatta päivää tekemättä ja aikaansaamatta. Ihanaa köllöttelyä vuoroin pihakeinussa, oman huoneen viileydessä tai olostelusohvalla kirja kourassa. Tästä autuudesta ei mitään puutu. Tai no, ehkä veden ääri olis vielä ekstraa..
Syitäkin löytyy. Enstekskin helle mehuttaa. Toisekseen on ollut kesäflunssa epämääräisesti tulollaan, mutta ei puhjennut tuo inhuus sentään täysillä. Mokoman kanssa ei auta muu kuin maltti, antaa elimistölle rauhaa pöpöläisen nujerrukseen. Illalla kastellaan pihan kukat ja päivät ihaillaan niiden kauneutta. Siinä kaikki. Nyt.
?
Virkistyin heti paikalla kun tuli viileämpää. En kertakaikkiaan ole helleihmisiä, vaikka lämmöstä nautinkin. En koskaan ’ota aurinkoa’ ja etsiydyn varjoon aina kun voin. Ei se mikään periaatekysymys ole, tuntuu vain paremmalta niin.
Menneenä aamuna nousin tuntia varhemmin kuin tavallisesti. Siitäkö johtui, että sain enemmän aikaan kuin olin ajatellut. Tavanomaisen ruuanlaiton ja pyykin lisäksi ompelin kahteen pöytäliinaan käänteet, korjailin uutta ja vanhaa vaatetta ja pesin oleskelutilan ikkunat. Jossain välissä tuli lehdetkin luettua ja loikoiltua tovin kirjan kera. Toinen käväisi kaupungissa asioilla, tuli kaupan kautta kotiin ja maalasi uusitun pihavajan seinät. Aidan maalausta riittää moneksi päiväksi.
Toivon, että tällä tai tulevalla viikolla voimme vielä kerran käydä matonpesussa ja järjestää vajan sisältäkin. Ne ovat kesäpuuhia, jotka riippuvat säästä. Ennusteet näyttävät epävakaista. Sen mukaan eletään miten on. Kesäsydämellä on mukavaa puuhastella kotona, kun lomanviettäjät tungeksivat yltympäriinsä. Elokuulla kun muitten meno hiukan hiljenee, on hyvä aika eläkeläisten reissailla.
En käsitä miksi hoetaan: eläkeläisillä vasta kamala kiire on. Onko? Näyttämisen haluako se, että pitää ehtiä kaikkialle mihin ennenkin ja vielä sinne, mihin ennen ei? Ohjelmaa ja tekemistä on tietysti tarjolla. Voihan valita poiskin; puuhata jaksamisen mukaan ja osallistua virkistyksekseen.
Olen seurannut kahta erilaista, kiehtovaa kasvutarinaa. Nelonen on esittänyt uusintana Pientä Runotyttöä ja Yle-Teema kaksiosaisena saksalaista elokuvaa Kätketyt sanat.
Montgomeryn Runotyttö-kirjat olivat merkittävimpiä varhaisia lukuelämyksiäni. Emilian tarina sijoittui tyystin toisenlaiseen ympäristöön ja eri vuosikymmenille kuin oma lapsuuteni, niinpä siinä oli romanttista hohdetta. Television kanadalaissarjan Emily, Martha MacIsaac on tuntunut juuri oikealta rooliinsa. Romaanien runsaasta materiaalista sarjaan on poimittu draamallisesti herkullisimmat tapahtumat. Emilyn ohella upeaa roolityötä ovat tehneet Susan Clark Elisabet-tätinä ja Sheila McCarthy Laura-tätinä. Sen sijaan elokuvan Jimmy-serkku on ollut minusta erilainen kuin kirjan luoma mielikuva.
Hildegardin tarina taas on tuntunut arkisemmalta ja siten tutummalta. Päähenkilön lapsuutta sodanjälkeisessä ajassa leimaa köyhyys. Vaikka tarinan Hildegard elää toisessa kulttuurissa ja hyvinkin erilaisessa perheessä, samana vuonna syntyneen tytön tarina koskettaa. On tuntunut ahdistavalta katsella Hildegardin kohtelua kotonaan. Mietin hänen vanhempiensa käsittämätöntä julmuutta ja kyvyttömyyttä ymmärtää erilaista lasta. Kovaehtoisen elämän ja sodan traumatisoima isä näyttäytyy suorastaan hirviömäisenä. Elokuvassa Hildegardin isoisä toimii lempeänä vastavoimana. Se kertoo kauniisti, miten elintärkeä lapsen kasvulle on yksikin ymmärtävä aikuinen.
Erilaisen, lahjakkaan ja kaltoinkohdellun lapsen tarina on elokuvien ja romaanien lempiaiheita. Mitenpä tavallisen onnellisesta ja tasapainoisesta lapsuudesta suurta draamaa saisi. Jokaisen lapsen kasvuvaiheisiin sisältyy jokin määrä koettua epäoikeudenmukaisuutta ja ymmärtämättömyyttä aikuisten taholta sekä vertaisryhmän nokkimista. Parhaimmillaan koettu toimii kuitenkin mahdollisuutena kehittää elämän vaatimia valmiuksia ja sosiaalisia taitoja.
Tarinat yhdistävät sukupolvien naisia; äideissä ja mummoissa ovat tallella menneiden tyttöaikojen kokemukset.
?
|
|
