Saimme täksi syksyksi mainiot kausikorttipaikat HKO:n klassikkosarjaan. Viime torstaina kuulimme Arvo Pärtin mietiskelevän Laminenten ja Brahmsin energisen ja viihtyisän ensimmäisen sinfonian, sen, johon säveltäjä sisällytti aihelmia Beethoovenin yhdeksännen Oodista ilolle. Hyvillä mielin palasimme konsertista.
 
Lahdessa oli viime viikolla Sibelius-festivaali. Olimme varanneet liput lauantain konserttiin, joten viime viikosta tulikin meille oikein klassikkojuhlaa. Oli kaunista, lähdimme jo puolipäivän aikaan kotoa. Kuljeskelimme satamarantaa ja päädyimme syömään ravintola Casselin herkullisen festivaalimenun, jonka pääruuaksi valitsimme poronselykset. Että voi olla taivaallista ruokaa – eikä ihme, huomasimme, että ravintolalla on oikein ’rotissöörikilvet’ seinällään.

On tullut harvoin käytyä Lahdessa minkään vuoksi. Näillä main sitä lähtee kulttuurin perään yleensä aina pääkaupunkiin, kun se on tuossa lähinnä ylivoimaisesti monipuolisimpine tarjontoineen. Harmittaa nyt.  Olimme siis ensi kertaa Lahden Sibelius-talossa, joka on kuulu sekä ainutlaatuisesta puuarkkitehtuuristaan että loistavasta akustiikastaan. Siellä tajusi kirkkaasti, miten musiikki voi soida oikeassa akustiikassa ja että orkesterin soitinryhmien osuudet voi kuulla.

Lahtelaisia voi kadehtia hyvästä syystä. Kyllä kahden päivän välein kuullussa musiikissa oli niin selkeästi havaittava ero. Finlandiatalon sumea akustiikka on ollut muusikoiden ja kuulijoiden murheena kymmenet vuodet. Talo on toki hienolla paikalla ja klassisen kaunis, mutta pahimmillaan musiikki siellä  puuroutuu ja soi hyvin epätasaisesti paikasta riippuen. Ei ihme, että uutta musiikkitaloa on odotettu hartaasti ja suurin toivein.

Lahden Sibelius-konsertin päätti ylimääräisenä kuultu Finlandia. Sarasteen nopeatempoinen tulkinta oli kuin  raikas vesiputous. Suomalaisen sielun Sibelius saa aina sykkimään ja kyllä Finlandian sävelet nostivat kansainvälisenkin yleisön lopuksi seisten aplodeeraamaan.