Olen itsekseni ihmetellyt, kun silmiini ei ole osunut juurikaan kommentteja vanhusten automaattisesta ulkoiluradasta, jota taannoin esiteltiin innostuneesti television ajankohtaisohjelmassa. Minusta ajatuskin on epäinhimillinen ja toteutus suorastaan kammottava. En tahtoisi ikinä päätyä ulkoilemaan idioottimaiselle radalle, jossa kone hinaa pyörätuoliani. Mieluummin mätänen sänkyyni, jos inhimillisempää tapaa ulkoiluun ei ole.

Muistan ajan, jolloin poliittisesti tarkoituksenmukainen ja hyväksytty hokema oli: yhteiskunnan velvollisuus on taata lapsille päiväkotipaikka ja vanhuksille vanhainkotipaikka. Näin työtä tekevä väestö ’vapautuu’ rakentamaan yleistä hyvinvointia. Mistä lie sosialismin onnelasta idea omittu, kenties suurten ikäluokkien kaupungistumisen myötä. Poliittinen ideakeinu heiluu: nykyään vanhusten pitäisi asua kotona niin pitkään kuin mahdollista yhteiskuntaa vaivaamatta. Moni onkin unohtunut kotiinsa – kunnes postinkantaja viimein hälyttää.

Perheet ovat kaupungistumisen myötä pienentyneet. Lapsettomia pareja on enemmän kuin ennen ja yhden hengen taloudet ovat yleisiä. Ulkomailla opiskelu ja asuminen erottaa aikuiset lapset vanhemmistaan. Yhden huoltajan lapset joutuvat itsenäistymään varhain. Vaihtuvat perhekuviot tuottavat löyhiä tunnesiteitä, lapsilla on kirjava joukko isä- ja äitipuolia, puolisisaruksia ja isovanhempia. Mahdollisia huoltajia vanhuksille ei välttämättä löydy omaisista. Henkisesti yksinäinen vanhuus odottaa yhä useampaa ikääntynyttä.

Me ikääntyvät voimme ajoissa itse huolehtia vanhuuden päiviemme elämän laadusta mahdollisuuksien mukaan. Henkisiä turvaverkkoja on luotava ja suhteita hoidettava. Jos vanhempiemme sukupolvesta joku vielä elää, voimme näyttää esimerkkiä lapsillemme aitoon välittämiseen perustuvasta vanhusten muistamisesta. Suhteiden hoito ei ole mutkatonta, mutta se kannattaa.