Sosiaalialan oppilasryhmä järjesti kaupungissamme syksyllä ’jutteluviraston’ ammattikorkeakoulun tiloihin. Avoin kutsu esitettiin ikäihmisille sekä tahoille, jotka tekevät työtä heidän parissaan. Tarjonta kuvasteli käsityksiä ikäihmisten oletetuista kiinnostuksen kohteista; oli pullaa ja kahvia, musiikkia, tietokilpailu, käsityönäyttely ja kirjaesittely. Se juttelu vain jäi kävijöiden itsensä varaan.
Kontaktiyrityksiä ei kannata vähätellä. Niissä on asennemuutoksen siemen. Monenlaista on tarjolla ja eläkeläisväestöä houkutellaan verkostoitumaan. Innostuksessa voi unohtua, että aikuisen kiinnostuksen kohteet eivät muutu eläkkeelle jäätyä oletetun vanhustyyppisiksi. Ikääntyvä osallistuu mieluiten siihen, mihin ennenkin, niin kauan kuin kykenee.
Voisiko kaupungin jokainen virasto, kauppa ja kahvila olla ’jutteluvirasto’ kävijälle, niin ikääntyneelle kuin nuoremmallekin? Tarvitaan vain ystävällinen tervehdys, hymy ja vähän respektiä, kun luukulle, kassalle tai tiskille ilmaantuu asiakas. Apteekeissa palveluasenne on sisäistetty. Olisipa jossakin vielä kauppa ja pankki, jossa hitaasti liikkuva ja likinäköinenkin saisi asiakaspalvelua.
Voisihan ikäihmisväestökin hiukan säätää asenteitaan, vai mitä. Pitääkö valittaa aina kaikesta? Alituisen marinan ja motkotuksen sijaan voisimme perustella asiallisesti tarpeitamme, kysyä neuvoa ja hakea kärsivällisesti oikeutettuja palveluja. Kannattaisi olla kiilaamatta kassajonossa, aikaahan on runsaasti käytössämme. Kyrmyily ja kepin heristely eivät paranna ilmapiiriä.
Vielä ehdimme mukaan asennemuutokseen: huumori kukkaan, hymyillään ja jutellaan, kun tavataan!
Nostitpa mielenkiintoisen asian keskusteluun! Hiljattain Hesarissa taitettiin sanan säilää ruokakaupan jonoissa rynnivistä ikäihmisistä. Itsellänikin taisi nousta verenpaine uusiin lukemiin, kun sairaalan ahtaalla parkkipaikalla arvoisa vanha herra bemarillaan nappasi tyhjän autopaikan edestäni. Mies parkkeerasi ja katsoi minua kuin en olisikaan. Nousin autosta ja sanoin, että olette röyhkeä. Mies pani hatun päähänsä, katsoi pitkään ja poistuessaan sanoi, että olen sitten röykeä. Episodi oli ohi ja minä taas ilman autopaikkaa. Kauppojen jonossa olen silmäillyt etuilevia asiakkaita, olisiko heissä jotain yhteistä. Jostain syystä se ei nosta verenpainetta, vaan panee miettimään, että miksi.
Ihminen taitaa olla aika arvoituksellinen kaikkina ikäkausina!
Pabloo
Kommentin jätti Pabloo · sunnuntaina 1. maaliskuuta @ 03:25
Lienee tässäkin asiassa niin, että asenteet ovat sitkeässä. Joka on tottunut mieltämään omat oikeudet ohi muiden, toimii niin hamaan hautaan saakka. Herättelyä tarvitaan, vaikkapa yksinkertaisen kommentin tai kysymyksen muodossa. Tilanteet kyllä nostavat joskus verenpainetta ja siinä tulee sanottua räväkämminkin.
Kertomasi toi mieleen muiston vuosien takaa. Olin postin jonossa ruokatunnilla. Kun vuoroni viimein tuli, eteen porhalsi muitta mutkitta ’vanha herra’ asioimaan. Kommentoin siihen: onpa sulla kiire, kun et ehdi vuoroasi odottamaan! Mies mutisi, että pitää ehtiä junaan. Minä reippaasti: kuule, junia menee aina.
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 1. maaliskuuta @ 11:28
Niin, vanhemmiten ne piilossa olleet
luonteenpiirteet eivät enää pysy
piilossa, vaan ovat jo syövyttäneet
itsensä läpi, siis röyhkeä on
röyhkeä, ja äreä osaa olla
oikeasti äreä.
Mutta ihmeellisiä
poikkeuksiakin on.
Monella elämän olo voi
painaa kitkeräksi.
Huumori on siitä
ihmeellinen lääke,
se avartaa ahtautta!
Kommentin jätti herne · sunnuntaina 1. maaliskuuta @ 14:00
Niin – ja huumori on paitsi kukkiva myös viljelykasvi…
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 2. maaliskuuta @ 12:35
Tämä sopii tähän päivään. Pääsen taas DIAKin opiskelijoita opettamaan, sarjan viimeiset luennot. Taidanpa kertoa tästä. (Kun puhutaan kulttuurin kohtaamisesta ulkomailla ja maahanmuuttajatyössä, on huomattava myös perustyö…)
Kommentin jätti mm · tiistaina 3. maaliskuuta @ 10:54
Niin, myös rupisia ja käreitä, omanvärisiä tai toisenlaisia lähimmäisiä voi iästä riippumatta kohdata kunnioittavasti…
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 3. maaliskuuta @ 12:42