Rouvainyhdistys (’Club for Four Ladies’) päätti Darwinin muistovuoden kunniaksi käydä katsastamassa Helsingin Luonnontieteellisen museon, jonka uudistettua kokoelmaa on kovasti kehuttu. Olipa kulunut vuosikymmen jos toinenkin siitä, kun kukaan meistä oli museossa vieraillut. Talo on arkkitehtonisestikin upea. Kauniisti kaartuva aulaportaikko houkutteli nousemaan yläkerroksiin jalan, mutta lonkkakipu palautti etsimään suosiolla hissiä.
Ronttosaurusten rekonstruoidut luurangot olivat vaikuttavia. Opas huomautti, että jotkut niistä olivat luonnossa aikoinaan vielä paljon suurempia, mutta tilan säästämiseksi täällä pienennetty. Toisessa ääripäässä lienevät nuppineulan pään kokoiset kotilot ja hämähäkkilajit, joita piti tutkia suurennuslasilla. Museo oli kehitelty vuorovaikutteiseksi Heurekan tapaan ja innokkaita osallistujia aktiviteetteihin riitti. Kiinnostavimmaksi osoittautui Suomen luonnonvaraisten eläinten osasto. Pikkulintujakin oli suorastaan valtava määrä! Totesimme, että lajien tunnistamisen vaikeus kirjojen tai av-tallenteiden avulla liittyy mm. eläimen oikean koon hahmottamiseen.
Kierrellessä tuli mieleen monia kohtaamisia eläinten kanssa luonnossa. Miten äärettömän rikas ja monimuotoinen kokonaisuus eläin- ja kasvikuntaa Suomen luonto onkaan. Ajattelin, että kaupungissa syntyneille ja kasvaneille lapsille ovat useimmat suomalaiset eläinlajit vain luontodokumentteja tv-ruudulla tai kuvia koulun oppikirjan sivuilla. Piirrettyjen lastenfilmien suosio kertoo eläinhahmojen herättämistä tunteista. Porukkamme opettajajäsen kertoi valtavasta innostuksesta, jonka rengastetun linnun löytyminen pihalta oli luokassa nostanut ja mitä kaikkea siitä seurasi.
Hiihtoloma oli inspiroinut museoon tungokseen asti lapsiperheitä, mutta tuumimme, että kyllä isoäiti-ikäinen kvartettimme sekaan mahtuu. Säpinää kyllä riitti. Kunpa vanhemmat veisivät lapsiaan myös luontoretkille!
Kyllä, moni lapsi näkee eläimiä vain luontodokumenteissa, niin kuin sanoitkin! Itse olen maaseudulla syntynyt, että eläimet kuuluivat joka päiväiseen eloon, mutta kuitenkin muistan, että vasta kun näin ekan oravan luonnossa, olin järkyttynyt, kun se ei ollutkaan pupujussin kokoinen! Se oli aina kirjoissa, varmaankin silloisen kansakoulun lukukirjassa, heh, kuvattu yhtä suureksi kuin pupukin. Muistan, kun näytin tyttärelleni hänen ollessaan pieni possua ja kysyin, mikä tuo on? Tyttäreni katsele tuntemaansa lehmää ja katsoi sitten minua ja sanoi, ”ten täytyy olla EHMÄ” Hän tunsi lehmän ja kirjain pois,niin syntyi uusi laji.
Kommentin jätti vilukissi · torstaina 19. helmikuuta @ 08:34
Minäkin olen maalla kasvanut ja aikuisena kaupunkiin kotiutunut. Lomilla kävimme aina perheen kanssa maalla mummolassa. Esikoinen varsinkin tuntui olevan enempi kiinnostunut veljeni traktoreista ja muista vempeleistä kuin luonnossa kuljeskelusta. Kuopus on myöhemmin kavereineen tehnyt oma-aloitteisesti metsäreissuja, yöpyneet laavullakin. Ajattelen, että jokainen positiivinen luontokokemus itää jotain hyvää lapsen mielessä.
’Ehmä’ ja pupunkokoinen orava tuntuvat ihan loogisilta lapsen kannalta 🙂 Museossa hämmästyin mm. kuukkelia, johon tutustuin Ylläksellä eräänä juhannuksena, muistin sen ihan pikkulintuna, mutta se oli museon vitriinissä lähes rastaan kokoinen.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 19. helmikuuta @ 13:16