Kuopuspoikamme on mediapuuhissa työkseen. Hän ei yleensä soittele, jos ei ole asiaa. Siitä seuraa, että huolekas ikävänpoikanen saattaa putkahtaa pähkäilyttämään mitä sille nyt kuuluu, kun ei mitään kuulu. Emo lähettää tekstiviestin: mitä kuuluu? tuletko kotona käymään? sunnuntailounaalle? Vastaus on parhaimmillaan kolme kirjainta: joo.

Kuopuksen teinivuosina kyselin: millaista oli koulussa tänään? mitä sun harrastuksiin kuuluu? Vastaus oli useimmiten sama: ihan kivaa. No, opin tulkitsemaan sävyä, millä se sanottiin. Jos se oli huoleton heitto, kaikki oli ok. Joskus se tuli kireästi ja sisälsi ääneen lausumattoman jatkon: älä kysele. Joskus vastauksena oli kiinni pamahtanut huoneen ovi.

Taannoin Kuopus määrittäytyikin itseironisesti: olen viestintätaidoton viestinnän ammattilainen.

Joo.

  • Meikäläinen sattuu olemaan naimisissa yhden samanlaisen kanssa. 25 yhteisen vuoden jälkeenkin kaipaisin itselleni jotain lisäkoulutusta ajatustenlukutadossa 😉

    Kommentin jätti millan · tiistaina 17. helmikuuta @ 13:50

  • Voi sentään! No mutta olet varmasti kehittynyt ajatustenluvun ammattilaiseksi!

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 17. helmikuuta @ 22:12

  • Voih, ihan liian tuttua. Ihmissuhteeni on juuri tuota lajia…ja mietin, opinkohan koskaan oikein tulkitsemaan. Vai kannattaako alkaa opettelemaankaan.

    Kommentin jätti savisuti · keskiviikkona 18. helmikuuta @ 02:05

  • Savisuti, jostain runosta jäi mieleen ajatus, että tulkintojen suolle jos lähtee, voi eksyä… On kyllä helpompi yrittää tulkita poikaa, jonka on oppinut tuntemaan vauvasta asti kuin miestä, jonka on tullut tuntemaan vasta aikuisena ja jonka kanssa on lukemattomia arkeen kuuluvia asioita sovittavana..

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 18. helmikuuta @ 15:06

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.