HS on pitänyt viime viikon esillä eri hoitolaitoksiin sijoitetun iäkkään pariskunnan tapausta. Hyvä, että on pitänyt. Sillä on ollut yllättävä vaikutus kahtaalla: lukijat ovat reagoineet sankoin joukoin, mutta ihmeen nopeasti on reagoinut myös sijoittamisesta vastuussa oleva taho, eli kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto. Viranomaisvastine antoi ymmärtää, että on sijoitusasiassa on toimittu yhteisymmärryksessä omaisten kanssa. Lehtijutussa omaiset valittivat, että lupauksia on kyllä saatu, mutta asia ei ole edennyt.

Kokemusta viranomaisten suhtautumisesta vanhusten omaisiin on kertynyt monelle. Hoito- ja sosiaalialan koulutuksissa puhutaan kyllä kauniisti yhteistyöstä omaisten kanssa hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa. Missä näin todella tehdään? Omaiset valittavat, ettei heidän kokemustaan tai näkemyksiään edes kuunnella, puhumattakaan, että suunniteltaisiin yhdessä. Oma kokemukseni äidin hoitopaikka-asiassa oli, että viranomaispäätöksiä voidaan tehdä kylmän kaavamaisesti omaisia kuulematta. Tuloksena on paljon turhaa murhetta, joka voitaisiin välttää, jos inhimillisyyttä löytyisi.

Asuminen sinänsä ei aina ole iäkkään suurin ongelma vaan hoivan ja avun tarve elämäntien loppupäässä. Kotihoidosta puhutaan pääratkaisuna, mutta eihän sitä ole, jos ei ole omaisia. Jo nyt kodeissaan viruu vanhoja ja vammaisia, joille kunnan tarjoama kotihoito tarkoittaa käytännössä kymmenen minuutin piipahdusta kerran pari viikossa. Onko tämmöinen piipahdus mitään hoitoa? Miksi omaisten on käytettävä julkisuutta apuna ennen kuin asiat viranomaisviidakossa etenevät?