Helle on rauhoittanut elämää. Ei tee mieli minnekään. Ei jaksa. Haetaan viileintä paikkaa auringon porotukselta. Odotellaan, milloin joku rintama eksyisi eteläisen rannikon tuntumaan raikastamaan ilmaa. Rankkasade pesi pääkaupungin, mutta meille ei riittänyt kuin ripaus. Joka ilta on kasteltava kukkia pihassa, että toipuvat uuteen päivään.

Erehdyimme Kuusijärvelle helteisen sunnuntain päätteeksi uimaan. Autoja oli parkissa pitkin Lahdentien reunoja, kun pysäköintialue oli täynnä. Pienen järven vesi oli saunalämmintä ja tuoksahti ummehtuneelle. Aurinkorinteen poroksi jauhautunut nurmi oli tiukkaan miehitetty. Pukukoppeihin ja laitureille jonotettiin. Lasten uimaranta näytti kalasumpulta.

Ystäväpariskunta lähti Keski-Eurooppaan lomamatkalle. Minä lähtisin Jäämeren rannalle.

Remontti ajoi meidät pois kotoa päiviksi työmiesten jaloista. Tulipa omaa kokemusta elämästä evakkona. Piti miettiä missä päivänsä viettää. Koriin tarpeelliset, jotain juotavaa, jotain evästä ja matkaan. Oltiin kuin leijaamassa, aamulla tuuleen ja yöksi kotiin.

Löysimme huoltoasemat. Eipä noissa olekaan tullut istuskeltua ajan kuluksi. Asiakaskunta on kovin miesvoittoinen. Yksin syöviä, kahvituoppinsa kanssa lehteä lukevia ja pelailevia äijämiehiä näkyy olevan paljon. Abc-asemilta saa kunnon aamiaistakin, mikä pelasti muutaman hätäisen, eväättömän kotoa lähdön. Oli tilaa levitellä lähtiessä postilaatikosta tempaistua sanomalehteä. Kirjakaupasta käytiin valkkaamassa pokkareita. Lähiseudun rantapuistoissa kului monta tuntia kevyesti lueskellen, kävellen ja sorsapoikueen touhuiluja seuraillen.

Pääkaupungin evakkopäivä sujui rattoisasti. Kun asiat oli toimitettu, oli luksusta kierrellä kiireettä isoa tavarataloa ja vain katsella mitä on. Vein Toisen lempikahvilaani, jossa saa herkullisia lounassalaatteja, erinomaista kahvia ja suussasulavia briosseja. Tunnelma on miellyttävällä tavalla urbaani. Keskustelu inspiroitui täällä ihanasti omimmille taajuuksilleen.

Aamuna muutamana tuuli vei meidät Hämeenlinnaan, josta minulla on lukuisia erityisiä muistoja. Torielämä näytti hiljentyneen. Toinen halusi Sibelius-museoon, jossa ei ollut koskaan käynyt. Hiljainen, klassisesti latautunut paikka. Sieltä lähdimme levyn kera: Sibeliusta lapsille sovitettuna. Viereisessä, suositussa Café Pannussa osuimme pahimpaan lounasruuhkaan ja jouduimme odottelemaan, mutta ruoka oli sen arvoista.

Hämeen-päivämme jatkui Aulangon upeassa kansallispuistossa kuljeskellen. Tornin viereiselle näköalapaikalle unohduimme istumaan ja hengittämään mahtavaa maisemaa. Silmä ei näkyyn tunnu väsyvän, mieli herkistyy ihan pateettisiin tunnelmiin. Tunnin kuluessa poikkesi puolenkymmentä eri seuruetta toteamassa, että hienoa on. Poikkeama näkyi vievän keskimäärin kolme minuuttia. Tuolla vauhdilla ehtii nähdä enemmän.

Laskeuduimme yli kolmesataa rappua alas kallioluolan karhupatsaallekin. Puiston polut veivät metsämaisemasta joutsenlammelle ja tarjosivat aurinkoista, leppeää rauhaa. Ennen kotimatkalle lähtöä, palasimme kaupunkiin nauttiaksemme kahvit Laurellilla (must!). Siinä jo kohta sukeutui seuraamme pappa, joka alkoi kertoa mielenkiintoisia kaupungin historiasta ja pitkän elämänsä varrelta. Hämäläisetkö hitaita ja hiljaisia!

Matkusteluhinkua evakkoviikot ovat hurmaavasti hillinneet. Kun remonttimies sulki oven jäljestään, totesimme yksissä tuumin: onni on saada olla kotona.

Viime viikolla kävimme Leidiporukalla tsekkaamassa uutuuttaan kimaltelevan Pekka Jylhän muovaaman veistoksen Kaivopuistossa. Ihmettelijöitä oli muitakin, tässä muutama neljänteen ikäänsä ehtinyt. Leidi T. halusi peräti nähdä mitä veistoksen valoa hohtavan vatsakummun sisuksissa on. Odottava äiti on yli kolme metriä korkea, painaa 800 kiloa, seisoo jalat tukevasti peruskalliolla ja tähyilee merelle. Patsaan seuraksi kuuluu reippaankokoinen ’rantapallo’ vähän sivummalla.

Patsaasta ollaan tietenkin monta mieltä, kuten aina. Leidien mielestä taideteos on hieno sekä aiheeltaan että toteutukseltaan. Kivenharmaita, vihreiksi patinoituneita miehiä ja jalustoille nostettuja möhkäleitä pääkaupungissa on jo tarpeeksi. Häikäisevän uutukaisen päänupille eivät lokitkaan näy uskaltautuvan. Toivottavasti Odotus säilyttää valovoimaisuutensa pitkään.

Laulua kuuluu elämääni edelleen, mutta virsiä veisaan nykyään vain kirkossa. Ymmärrän vanhempien seurakuntalaisten moitteet virsikirjan uudistuksessa muuttuneista sanoituksista, mutta en enää sitä, että joidenkin harmittelu jatkuu, vaikka uudistuksesta on jo yli kaksikymmentä vuotta.

Virsikirjan sisältö hämmästyttää minua toisesta syystä. 632:n virren joukossa on raikkaita sävelhelmiä, valoisia ja oivaltavia sanoituksia. On vahvaa rukiista leipää sielunnälkään ja armon ja rakkauden sanomaa syntiselle. Yllättävän paljon kirjaan kuitenkin jätettiin tunkkaista patinaa, raskaansorttista valitusta, ikävästi jollottavia sävelmiä, murhetta ja vaivaa, kipua ja kuolemaa. Valitusvirsilläkin on paikkansa, mutta valoisia ja rohkaisevia virsiä on liian vähän.Perinnevirsiähän voivat halukkaat kokoontua veisaamaan herätysliikkeensä kesäjuhlille mielin määrin.

 Virsikirjauudistus vei kymmenen vuotta ja oli työläs prosessi. Tarkoitus oli päivittää ja elvyttää veisuuperinne. Mitä tapahtui? Kouluissa ei ole enää aamuhartauksia. Rippikoululaiset osaavat tuskin ainuttakaan virttä tullessaan eivätkä juuri enempää konfirmaation jälkeenkään. Kastejuhliin ei tahdo löytyä virttä, jonka vanhemmat ja kummit tunnistaisivat. Kirkkohäihinsä morsiusparit ehdottelevat maallisia rakkauslauluja. Haudoilla kanttori ja pappi saavat veisata kahdestaan Sun haltuus. – Näin ainakin suurten kaupunkien tuntumassa.

Jos kysyisit lempivirttäni, voisin vastata: niitä on useita, elämäntilanteesta riippuen. Yhdessä veisattu rakas virsi voi olla kokonaisvaltaisen hyvä kokemus.

Helatorstain kirkossa oli mielenkiintoista. Asta-pappi oli rakentanut saarnansa Kristuksen taivaaseenastumisen tekstistä rippikoululaiset huomioiden. Evankeliumien tekstien vertailusta tuli vanhemmallekin kirkonkävijälle valaistusta aiheeseen ja tietoa, joka ehkä oli päässyt unohtumaan tai oli peräti uutta. Tekstit kulkivat nähtävinä alttariseinällä, joten vertailu oli helpompi hahmottaa. Eikä nykytekniikan käyttö pyhän tunnelmaa häirinnyt.

Saarnassa pohdittiin missä taivas oikeastaan on. Aikuinen tajuaa, että raamatun tekstin tarkoittama taivas ei ole avaruuden sinessä, vaikka uskontunnustuksen mukaan Jeesus astuikin ylös. Joka uskoo, että kristillinen taivas on – ja saahan uskoa – ymmärtää myös, että kysymys ei ole näkyvästä paikasta vaan Kristukseen uskovien sielun tilasta kuoleman jälkeen. Taivaassa Jeesus on ihmisiä lähempänä kuin maan päällä ollessaan.

Jumalanpalvelus päättyi lapsuudesta tuttuun virteen Armon lapset riemuitkaa, soittakaa ja veisatkaa – johon Eija-kanttori valitsi riemukkaan kalantilaisen sävelmän. Herran siunaus lausuttiin seurakunnan ylle lempeästi pyydellen: …siunaa meitä ja varjele meitä…

Eilisiltana keskustelimme ystävän kanssa ihmeen olemuksesta. Rukoillessaan sairaalle ystävälle tai itselle paranemisen ihmettä, ihmisen usko joutuu tiukoille. Onko Jumalaa, jos on, onko hän kaikkivaltias? Ihmisen ajatuksena on, että ihme olisi näkyvä paraneminen. Kyselimme voisiko ihme olla myös jotain salassa tapahtuvaa, joka ei näy.

Katselin taannoin ylimääräisiä kappaleita passikuvistani vuosilta 2005, -06 ja -10. Niistä näkee konkreettisesti mitä aika tekee. En tarkoita ryppyjen lisääntymistä, mitäpä niistä. Elämässä on tärkeämpiä asioita. Tarkoitan, että näen kuvista eräänlaisen ihmeen.

Silmäklinikan Rouva Dosentti hyvästeli minut kahden vuoden potilas-lääkärisuhteen päättyessä 2007 joulukuussa sanoilla: silmässäsi on tapahtunut spontaani paraneminen epäonnisesta hoitoyrityksestä huolimatta. Tilanne on nyt niin hyvä, että voit jatkossa käydä kotikaupunkisi silmälääkärillä paineen tarkistuksessa kerran vuodessa.

Vanha tuttu silmälääkäri tunnusti sitten paineita tarkistaessaan, ettei hänelle uransa aikana ole silmän takaista oikovirtausongelmaa ole tullut aikaisemmin vastaan. Silmänvalkuaisessa näkyi vielä laajentuneita verisuonia. Tämän kevään tarkastuksen teki uusi lääkäri, joka on tullut eläkkeelle jäävän työtä jakamaan.

Tämä silmälääkäri oli iloinen ja puhelias nainen, joka kertoi olleensa kymmenen vuotta Ruotsissa silmäsairaalassa ja kohdanneensa siellä yhden tällaisen tapauksen. – Kyllä tämä vaiva on harvinainen ja vielä harvinaisempaa on, että paranee itsekseen, hänkin sanoi ja totesi, että tilanne on vakiintunut erittäin hyväksi. Pintasuonetkin ovat rauhoittuneet.

Olen kiitollinen potilas, joka on kokenut vaiheikkaan paranemisprosessin. Tiedän, että monet eivät usko ihmeisiin, mutta minulle tämä on sellainen. Ihmeitä ei ansaita, lahjaa ne ovat.

Lasimaalaus Laupias Samarialainen kirkon Hiljaisessa huoneessa 

Diakonissalaitoksen korttelissa oli jälleen kerran rakennusten muutostyöt meneillään, mutta vanhin, arkkitehtoonisesti sekä historiallisesti arvokkain osa säilyy. Alueen uusinta rakennuskantaa edustavat modernit Lääkäriasema Diacorin, Diakoniaopiston ja Diakonia-ammattikorkeakoulun (DIAK) tilat.    

Huutokauppa ei tunnetusti ole rahattoman kuluttajan ostopaikka. Liukaskielinen meklari erottaa kylmäpäisen arvotavaran tuntijan ja kiilusilmäisen tavaranhimoisen tyhjätaskun äkkiä ja yrittää vedättää molempia hurahtamaan käytettyyn kamaan nimeämällä sen antiikiksi tai vintageksi.

Joku näämmä maksaa vanhasta käsilaukusta kolmattatuhatta euroa. Kiva on näytellä vieraille lukotonta vintage-laukkua, on se niin uniikki. Tyylikkäitä uusia nahkalaukkuja on maailma väärällään, mutta nimihän se laukussa maksaa. Kyllä vuitton-huuma äkkiä viisaankin villitsee.

Ja niitähän riittää, joiden tavaroilla pitää olla Nimi, maksaa mitä maksaa. Katselen jo designerin suunnittelemaa muinaislamppua olohuoneessamme sillä silmällä. Koskas se ostettiinkaan, oisko tuo jo vintagee? Entäs tätivainaalta peritty kolhokulho, sen täytyy olla jo antiikkia…

Köyhän ei kannata ostaa halpaa, opastettiin ennen. Nyt pitäisi lisätä: eikä ihan kaikesta kannata maksaa maltaita.

Minua on askarruttanut eräs kysymys pitkään. Nimittäin maamme lukuisten poliittistaustaisten eläkeläisjärjestöjen funktio. Olen pannut merkille, että järjestöissä tarjotaan monenlaista mielenvirkistystä, askarrusta, harrastetta ja viihdykettä niille, jotka jaksavat tulla koolle ja osallistua. Taso voi vaihdella, mutta mukavaa pitää olla.

Satuin juttusille vanhan tuttavan kanssa kirpputorilla. Tiedän hänet aktiiviseksi omassa järjestössään. Kuulumisten keskinäisen jakamisen jälkeen tulin kysyneeksi, millä tavalla heidän järjestönsä muistaa niitä jäseniä, jotka eivät enää jaksa tulla kokouksiin ja harrastuspiireihin. – Enpä tiedä, ei varmaan järjestönä mitenkään, mutta yksityisesti jotkut voivat käydä…

Tunnen useita vanhuksia, jotka valittavat yksinäistyneensä sen jälkeen, kun osallistuminen eläkeläistoimintaan kävi mahdottomaksi. – Ei ne ole kiinnostuneita enää, kun ei jaksa olla mukana, sanoi eräs heistä taannoin hivenen katkerasti. – Jos erikseen kutsuu vaikka synttärikahveille, voi joku tulla. Lupaavat pitää yhteyttä, mutta ei näy ei kuulu sen koommin.

On tärkeää pitää huolta virikkeistä, sosiaalisista kontakteista ja viihtymisestä vanhuuden päivinään. Mietin, miten antoisaa voisi olla, jos virkut aate- ja harrastustoverit kävisivät myös tervehtimässä jaksamattomampia tuttujaan tai soittaisivat joskus. Mitä toivoisi itse vastaavassa tilanteessa? Pieni yhteydenotto voisi olla iso ilo molemmille osapuolille.