Lauantai-iltapäivä Helsingin Kapteeninkadulla. Väkeä valuu KOM-teatteriin kahden ihanan naisen tähden. Olin hakenut liput Odotuksen lauantai-iltapäivän näytäntöön jo helmikuussa, koska seurueemme halusi teatteriin valoisaan aikaan. Meidänkin odotuksemme oli siis pitkä.
Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat työstäneet elämästään kaleidoskoopin, jossa katsoja näkee ja kokee värejä ja valööreja omastakin maailmastaan. Häkellyttävän taitavasti voi täpötäyden katsomon sytyttää nauruun ja kyyneliin vain muutaman penkin ja tangoissaan roikkuvien takkien lavasteissa, kun asialla on kaksi valovoimaista näyttelijää. Tämä on taidetta.
Enpä ole KOM-teatterissa ennen käynytkään. Paikalla on väkevä imago. Ulkoisesti synkissä ja ajan syömissä tiloissa aistii aatteen voimaa sellainenkin katsoja, jonka ideologiat ovat toiset. Näytelmää rytmittää muutama väkevä laulu, joka tulvii äänentoistolaitteista ja tempaa sykkeeseensä. Voi oikein tuntea sen elähdyttävän voiman.
Poistuessani ajattelen: vihdoinkin! Korkeakulttuurisen (ja luutuneen) laitosteatterin tuottamien pettymysten jälkeen on onnellista tiedostaa: teatteritaide elää ja koskettaa yhä, toisaalla!
– Joskus vain tapahtuu lyhyessä ajassa paljon isoja asioita, ihan kuin elämä ei sallisi hengähdystaukoakaan, totesin illalla puhelimessa ystävälle. Päivällä olimme tavanneet kahvilassa. Hän oli tullut vähän myöhässä silmissään hämmennys. Oli juuri kuullut pitkäaikaisen ystävänsä kuolemanviestin puhelimessa. Edellisenä iltana olimme puhuneet hänen läheisensä vakavasta sairastumisesta ja tapaamispäivän iltana hän luki lehdestä toisen tutun ja tärkeän ihmisen kuolinilmoituksen.
On aikoja, jolloin tuntuu kuin kipu ja kuolema piirittäisivät, tulisivat hipaisuetäisyydelle. Jos jää yksin niitä miettimään, alkaa kuulla sydämensä hätäiset lyönnit ja tulee turvaton olo. Silloin pitää etsiä jostain joku luotettava kanssakulkija, joka tulee vierelle jakamaan hämmennystä.
Työvuosina saattoi tapahtua, että yhteydenottoa seurasi hämmästynyt huokaus: mistä tiesit soittaa juuri nyt… Kun olisi sitä herkkyyttä yhä.
___________________________
PS. Blogiyhteys on reistaillut. Kuopuksemme koettaa jäljittää mistä rakosesta roskapostirobotit pääsevät hyökkäilemään. Blogi on siirretty väliaikaisesti yksityiselle koneelle, pois web-hotellista, jonka hoteissa sivusto on ollut. Lukijalle ei tilanteesta ole vaaraa, mutta pahoittelen yhteyden katkeilua.
Kun aurinko saa lämpömittarin näyttämään kuuttatoista, on ihan pakko painua pihalle ja kaivaa lehtiharava esiin, vaikka varjonurkissa viimeiset lumilämpäreet sinnittelevät. Rapsutus tuottaa kelpo kasan talven keventämiä, käppyräisiä tammen- ja vaahteranlehtiä. Mitä siitä, vaikka selkä kipeytyy, kyllä se siitä tointuukin. Kukkamaalta löytyy joka kevät iloisia yllätyksiä, kun ei ole mieleensä pannut, mihin mitäkin sipuleita tuli pisteltyä syksyllä. Ensimmäiset ujot krookuksen nuput kurkistelevat jo.
Linnut suorastaan riehakoivat, piipitystä, tsirputusta ja vihellystä riittää. Sepelkyyhkyn bassobaritoni kuuluu huhuilevan iltaisin ja aamuyöllä taas saa kuunnella mustarastaan sopraanosooloa lähimetsiköstä. Koivuissa norkot punertaa, syreenin ja vaahteran lehtisilmut paisuvat. Puhtaanapitolaitoksen haalarimies kolistelee harjakoneilla pesemässä katuja.
Kuka muistaa enää menneen talven valtavia lumikinoksia, pyryjä ja pakkasia! Jossain meitä etelämpänä jo kukkivat kirsikkapuut, onnenpensaat, magnoliat, itkupajut ja kaikki ihanat kevätkukat… ja ihan pian on meilläkin vuokkometsien aika!
Viivit hankkiutuivat joukolla tutustumaan lähialueen taidemuseon kokoelmiin. Saimme asiantuntevan oppaan, joka perehdytti meitä näkemäämme. Heti kohta ovesta sisään astuessa saimme käteemme YLE:n lanseeraaman Kulttuurikuntokortin. Emme enää ehdi siinä julistettuun kilpailuun mukaan, mutta kortti toivottavasti innostaa meitä tavoitteessamme.
Ketäkö ovat Viivit? Vapaaehtoiskeskuksen Ihanaiset Ikänaiset etsiytyivät toistensa seuraan viime syksynä tavoitteenaan torjua henkistä lamaa ja löytää iloa ja uutta sykettä elämään. Ensin ryhmän jäsenet tutustuivat toisiinsa luovuusharjoitteiden kautta ja siinä kasvoi luottamus, joka on kaiken vuorovaikutuksen ydin. Avoimuus on antoisuuden lähtökohta.
Kulttuurikuntokortin säännöt kertovat, että kulttuurin kuluttaja on yhtä arvokas kuin luoja ja tekijä. Niinhän on, että ellei olisi ihastuvia ja nauttivia lukijoita, katsojia, kuulijoita, kovin olisi turhauttavaa kulttuurin tekeminenkin. Kuntopisteen saa yhtälailla iltasadun lukemisesta lapselle kuin romaanin tai runokirjan; tv-draaman katsomisesta kuin teatterissa käynnistä; konsertista ja oopperasta kuin tv:n tai radion musiikkiohjelman parissa viihtymisestä.
Seuraavan yhteisen kulttuurikuntopisteen Viivit saavat teatterimatkasta, jota jo odotetaan.
Iäkäs leskiystävä asuu yksin kotonaan. Hän tarvitsee liikkumiseen kaksi rollaattoria ja paljon aikaa, sillä talossa ei ole hissiä ja jäykin, lonkkaleikatuin jaloin neljä kerrosta suuntaansa portaita on hikinen urakka. Toinen rollaattori odottaa rappujen alla lukittuna, sillä pääsee roskikselle ja kesän tullen kauppaan – jos on niin hyvä päivä, että jaksaa.
Viimeksi tavatessamme pohdimme miten hän saa apua, jos sairauskohtaus yllättää öiseen aikaan. Vaikka ambulanssin saisi soitettua, rapun alaovi on lukossa. Kierreportaita on hankala paareja kuljettaa päivälläkin. Turvapuhelin on harkinnassa. Muutto palvelutaloon tuntuu vielä vaikeammalta. Yhdessä rakennettu koti parvekenäkymineen on rakas.
Ystävävanhuksen pohdinnat antavat ajateltavaa nuoremmallekin. Muutot ja muutokset on tehtävä ajoissa ja tulevaisuutta ennakoiden.
Kuluva vuosi on EU:ssa nimetty köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuodeksi. Köyhyyden vastainen teemavuosi ei näy juuri missään.
Seminaareihin kokoontuu pukukansaa keskustelemaan keskenään teorioista, joilla köyhyyyttä voitaisiin vähentää. Kansantalouden tunnuslukujen tarkastelun jälkeen voidaankin todeta, ettei nyt ole varaa tehdä köyhyydelle mitään.
* Marjut Lindberg, Helsingin Sanomat 13.3.2010
Kirkolle valitaan arkkipiispaa ja kotiseurakunnalleni esipaimenta. Kirkkoherranvaali on kiinnostanut seurakunnan jäseniä laimeahkosti. Vaalimessuissa on toki ollut tavallista enemmän väkeä, tuttua porukkaa hekin. Kirkkokahveilla oli mahdollisuus tutustua ehdokkaisiin, mutta messuvaikutelma tuntui riittävän meille. Johtamiskyky – se tärkein – ei mielipidekyselyillä ja kahvia juomalla taida kumminkaan selvitä.
Messun aikana voi tehdä aika paljon huomioita ehdokkaista. Ensimmäiselle vaalisijalle asetettu maaseutuseurakunnan kirkkoherra oli pieni, tukevahko nainen, jonka esiintyminen oli väritöntä ja totisenpuoleista. Saarna oli oivallisen napakka, mutta sananselitys yllätyksetöntä. Messulaulu meni metsän puolelle, mikä ei nosta osakkeita musikaalisessa osassa seurakuntalaisia.
Naapuriseurakunnan kookas, vaalea naispastori osoittautui tunteikkaaksi ja vahvasti läsnäolevaksi. Saarna rönsyili, venyi ja vanui; mukaan tunki ainesta, jonka liittyminen tekstiin ei ollut perusteltua. Puheääni oli kantava ja kaunissointinen. Puhtaasti lauletut messuosiot ja kirkassointinen Herran siunaus miellyttivät kuulijan sävelkorvaa.
Ainoalla miesehdokkaalla oli harvinaisuusarvonsa tässä joukossa. Raamikas ja parrakas keski-ikäinen mies, laulu sujuvaa ja puheääni oli miellyttävä. Virsivalinnoissa soinnahti körttifiilis. Saarna jäi hajanaiseksi vapaasti puhuttuna. Hyvän ja Pahan taistelua puhuja kyllä elävöitti mainiosti niin, että sai kirkkoon komennetut rippikoululaiset heräämään horroksestaan.
Tuomiokapitulin vaalisija-asettelu on hakijoiden ansioin perusteltu, mutta ei aina tyydytä seurakuntalaisia. Osa haluaa kilvasta pudonneen ehdokkaansa neljännelle vaalisijalle. Valituksi tullakseen ylimääräinen ehdokas tarvitsee kymmenen prosenttia seurakunnan äänivaltaisista jäsenistä puolelleen ja vielä äänestämään. Vaikeasti ylitettävä kynnys vaatii poikkeuksellista karismaa.
On sanottava, että toinen yrityksemme tutustua Kansallisteatterin ohjelmistoon jätti yhtä tylyt tunnelmat kuin syksylläkin oli. Pienellä näyttämöllä esitettävä Nuorempi veli perustuu Veijo Meren tekstiin, ohjaus oli Arto af Hällströmin ja talon oivalliset näyttelijät tekivät varmaan parhaansa. Katsomo oli täynnä, mutta mikä on, kun yleisö ei syty.
Emme olleet mitenkään kriittisellä tai ennakkoluuloisella mielellä. Arvosteluja tai kommenttejakaan emme olleet nähneet. Tarkoitus oli yksinkertaisesti viettää viihtyisä iltapäivä teatteritaiteen merkeissä. Olkia pursuava lavastus aiheutti heti fiiliksen: voi ei. Näytelmän juonikuvio oli sinänsä minulle maalla kasvaneena etäisesti tuttu, Toinen meistä taisi pitkästyä pahemmin perinnönjakokuvioihin, pesäpallo-otteluun ja lauantaitansseihin.
Ehkä ohjaajan tarkoitus oli tehdä muinaisesta maalaiselämästä jonkin sortin pastissi, mene tiedä. Ehkä paikkakuntiensa kulttuurisihteerien toimesta bussilla paikalle roudatut ikäihmiset saivat matkaltaan muutakin antoisaa kuin väliaikakahvit. Meren teksti on hyvää epiikkaa, ehkä se kuitenkin elää näytelmäsovitusta paremmin sellaisenaan.
Ehkä olen väärää sukupolvea, maalaisromantiikasta jo vieraantunut. Ehkä valitsimme toistamiseen väärän näytelmän. Ehkä Kansallisessa silti tehdään hyvää teatteria. Täytyy toivoa.
Rouvasväen Yhdistyksen Leidit ovat profiloituneet kotimaisen elokuvan katsojiksi aina kun jotain kiinnostavaa ilmenee sillä rintamalla. Kotimaisia kelpo leffoja, jopa oikein hyviä tulee teattereihin. Televisioon ne päätyvät kumminkin vasta aikojen päästä ja leffahan on parhaimmillaan tuoreena. Lippuja ei tarvitse tilata, päivänäytäntöihin mahtuu aina. Tällä kertaa katsomossa oli joku hiihtolomaa viettävä perhekin.
Aleksi Salmenperän Paha perhe tuli katsottua. Ahdistavaa, mutta ei sillä tavalla kuin kotimaisten perhehelvettien kuvaukset yleensä. Kukaan ei juopotellut eikä muutenkaan sikaillut, ketään ei tapettu eikä viety vankilaan. Ahdistavuus tuli siitä, miten sivistyneen kylmää ja tunteetonta perhettä kuvattiin. Enemmän kuin paha, perhe oli puhumaton. Kuvaava kohtaus: abipoika tuli herättämään isäänsä kertomalla, että äiti on kuollut. Isä sanoi: vai niin.
Ville Virtasen roolityö äärimmäisen kunniantuntoisena tuomarina ja isänä oli vavahduttava. Sosiaalisen häpeän uhka johti isän suorastaan paranoidisiin kuvitelmiin ja väkivaltaan, joka särki lopullisesti isän ja pojan suhteen sekä isän uuden avioliiton. Salmenperän ohjaus vetää ajoittain kauhistuttavan niin lähelle koomisen rajaa, että katsojaa alkaa naurattaa. Se lienee keino säädellä katsojan ahdistusta, sillä mitään hauskaa elokuvassa ei ole.
Pojan harrastus, miekkailu, kasvot häivyttävine suoja-asuineen, luo oman viitteellisen kuvansa perheen sisäisestä tahtojen taistelusta, joka päättyy isän häviöön. Loppukohtauksessa kaiken menettänyt mies seisoo pystypäin yksin tuulisella parkkipaikalla housunlahkeet lepattaen.
PS
” Kukaan itseään muodikkaana pitävä pomo ei enää uskalla sanoa, että tehtävä on vaikea, hankala, työläs, vaativa, kelju, kurja tai peräti toivoton. – – – Uuskielen tarkoitus on kuohita sanojen alkuperäinen voima ja aito merkitys. Haastava on sana, jonka antaisin yksinoikeudella haastemiesten käyttöön kuvaamaan heidän työnsä laatua. Muut käyttäjät haastelevat joutavia. ”
(Anti-Manninen, HeSa:n kolumnissa)
|
|
