Eipä ole ollut ilonaihetta V:n olympiakisoissa suomalaiskatsojalle. Aamuna muutamana nousimme seitsemältä eläytyäksemme kiekkomatsiin. Keltapaidat veivät peliä miten tahtoivat ja omien lätkä-äijien touhuilu oli tuskallista katsottavaa. Ruotsin toisen maalin jälkeen painuin takaisin pehkuihin ja Toinenkin syventyi aamun Hesariin. Peli oli sitten päättynyt 3-0. Kannattaapa iloita lucky looserina pääsystä puolivälieriin intrigointiepäilyt niskassa.
Mäkihyppy on – anteeksi vain – yksi kaikkein tylsimmistä seurattavista: suoraa latua tornista, hyppy nokalta kuin harakan lento ja alastulo varma. Tuulenpuuskia syytellään, mutta tosiasiassa suoritusvarmuus vain on hyppääjillä eri luokkaa. Hiihtäjillämme ei luista suksi tai on kurkku kipeä, mutta tosiasiassa paremmat tulevat maaliin kerta toisensa jälkeen hyvin sijoituksin. Yksinkertaisin selitys olisi: parhaat voittavat.
Taitoluistelua seurailen mieluusti – siitäkin tietoisena, että mitalit menevät muille. Lajilla on katsojalle sentään annettavana nautinnollinen liikkeen hurma ja taidokkaimpien välittämä kauneuden ja keveyden illuusio.
Kuuluu olleen realistisena tavoitteena 12 mitalia kotiin. Tasan yksi on toistaiseksi saatu. Kilpaurheilumme taitaa elää pitkää hemohes-krapulaa, fyysisesti sekä henkisesti.
TV-Ykkösen ajankohtaisohjelma oli tarttunut piispainkokouksen sorvaamaan linjaukseen rekisteröidyn parisuhteen siunaamisesta. Studiossa olivat keskustelemassa kirkon perhetyön emeritarovasti, parisuhteessa elävä aktiiviseurakuntalainen sekä kaksi raamatullista fundamentalistia herätyskristillisistä piireistä.
Keskustelun seuraaminen oli totaalista piinaa. Toimittaja oli rakennellut aiheesta oleellisin kysymyksin ja aihetta valottavin välispotein kohtuullisen kokonaisuuden, mutta ei saanut keskustelua hallintaan missään vaiheessa. Ison osan aikaa kaikki neljä puhuivat yhtä aikaa. Hämmästyttävää kiihkoilua puolin sekä toisin.
Ajoittain huudoksi yltyneen kinaamisen täytyi olla erityisen piinallista miehelle, joka oli suostunut mukaan edustamaan asianosaisten kokemusmaailmaa. Miltä hänestä tuntuikaan kuulla tekevänsä suuren synnin rakastamalla samaa sukupuolta olevaa niin paljon, että haluaa elää tämän kanssa. Moraalinen tuomio toiselta puolen pöytää tuli järkähtämättömänä.
Kysymys on tulkinnoista: raamatun, teologian ja kristillisen parisuhteen, mutta myös homoseksuaalisuuden käsitteestä nykytiedon valossa. Oikeassaolijoiden mukaan raamattu tuomitsee yksiselitteisesti homoseksuaaliset suhteet. Yhteiskunnallinen laillistaminen ei merkitse mitään, koska raamattu on sellaisenaan Jumalan sanaa eikä muilla argumenteilla ole mitään arvoa. Oikeassaolemisen tarve ylittää kristillisen rakkauden periaatteet ja seurakuntalaisten tasa-arvoisen kohtelun.
Kirkko puolustaa miehen ja naisen avioliittoon perustuvia perhearvoja. Toisenlaisten parisuhteiden ymmärtämisessä ja arvostamisessa on vielä paljon toivomisen varaa. Siunaamista tuskin toivovat ne, joille sillä ei ole merkitystä.
Hautaan siunataan kaikki, joiden omaiset sitä toivovat, jopa kirkkoon kuulumattomat vainajat. Ehkä elävien parisuhteiden siunaaminenkin vielä jonakin päivänä lakkaa olemasta moraalikysymys.
Viimeviikkoinen konsertti-ilta muistutti taas kulttuurimuodon antoisimmista ja piinaavimmista puolista. Kotiovelta perille on jokseenkin 33 kilometriä autolla. Viimeiset kilometrit Helsinginkatua Mannerheimintielle ja Finlandiatalon parkkialueelle kääntyminen kestävät yhtä kauan kuin moottoritieosuus – kiitos lukuisten liikennevalojen, joissa kääntyvillä kaistoilla saa jonottaa toisetkin vihreät.
Viulusolisti Barnabás Kelemen on odotettu vieras niin Helsingissä kuin muuallakin. Hänen taituruutensa sytyttää aina yleisön ja 1700-luvun Guarneri soi hänen käsissään lumoavan kauniisti. Viulukonsertto on persoonallista Beethoovenia, klassikko, joka alkaa ja päättyy hiljaisiin rummunlyönteihin ja sointi on dynaaminen ja raikas. Finlandiatalon täyteinen yleisö osoitti lämpimästi suosiotaan ja Kelemen tarjosi ylimääräisenä makupalan Béla Bartókia.
Mutta…kun orkesteri vaikeni ja viuluvirtuoosi keskittyi hienoihin soolo-osuuksiin…tuhannen ihmisen yleisöstä löytyi monta yskijää, joiden köhiminen ja pärskähtely rikkoivat harmonian. En voi ymmärtää, miksi ei voi jäädä kotiin, jos on kipeä tai ottaa edes pastilleja mukaan, jos on vaara, että yskänkohtaus yllättää. Eikä tämä ollut poikkeus, yskijöitä riittää jokaikiseen konserttiin. Tällä kertaa ei soinut kenenkään kännykkä, sekin on joskus kuultu.
Väliajalla puolet yleisöstä ahtautuu tarjoilupöytien tuntumaan hankkimaan juotavaa. Joillekin konserttielämys vaatii tukevat leivoskahvit. Tungos on hirveä ja viimeiset joutuvat hörppimään juomansa vauhdilla, kun merkkisoitto kutsuu jo saliin. Konsertin päätteeksi jonotetaan täpö täysillä naulakoilla, taksijonossa, raitiovaunupysäkillä tai hitaasti purkautuvassa autosumassa. Odotamme hartaasti Musiikkitalon valmistumista, jos se helpottaisi edes joitakin jonotuksia.
Kaikesta huolimatta Béla Bartókin energinen orkesterikonsertto jäi sykkimään mielessä elämäniloa, kun palailimme sumuista tietä kotiin. Musiikki on meidän kahden yhteinen juttu.
Kun joku täyttää merkkivuosia, hänen on päätettävä juhliiko tapahtumaa vai ei. Jos aikoo juhlia, on edessä varsinainen päätösten suma lähtien siitä, millä tavalla, missä paikassa, millä hetkellä ja kenen kanssa. Naisella on vielä asuun liittyviä päätöksiä. Ei ihme, että moni päätyy synttäripakolaiseksi – mikä ei välttämättä silti pelasta juhlimiselta, jos suku, ystävät ja työtoverit niin ovat päättäneet puolestasi.
Entinen työtoverini, johon ystävälliset suhteet ovat säilyneet halki vuosikymmenten, oli päättänyt juhlia jo ohitettua syntymäpäiväänsä kutsumalla ystävänsä muistojen iltapäivään. Huolella valittua musiikkia, juhlijan omia runoja ja otteita kirjoistaan ystävien valitsemina ja kauniisti esittäminä. Vain yksi puhe oli ja sekin lyhyt ja varsin vapaamuotoinen.
Tarjoilu oli pikantti, kakkukahvit korvattu maljoilla, joiden kera koolla oleva väki sai etsiytyä haluamaansa seuraan. Juhlija itse ihmetteli vuosien kiihtyvää katoamista jonnekin. Harvoin tavanneet tutut havaitsivat toistensa muuttuneen olemuksen ja senkin, että jotain nuoruudestamme meissä silti säilyy. Muuan entinen työtoveri lausahti kauniisti: sinulla on ihanan tuttu pilke silmissä, vaikka en nyt juuri nimeäsi muistakaan.
Vuodet eivät katoa yksin, ne vievät meiltä jotain mennessään. Vuodet myös tuovat uutta tullessaan. Mieleen tulvahti muistojen hyökyaalto. Sekin merkitys juhlilla voi olla.
Sairaalamaailmassa tunnetaan stereotyyppisiä erikoisalojen lääkäreitä. Moni kirurgi on kovan tuntuinen tyyppi, tottunut tekemään nopeita ratkaisuja, joissa ei tunteilla. Sisätautilääkärit usein ovat pehmeänsorttisia ja pohtivia, teettävät ison kasan tutkimuksia ja yrittävät kehittää tuloksista ja potilaiden epämääräisistä oireista jonkun selväjärkisen diagnoosin ja määräävät sitten konservatiivisia hoitoja. Yleislääkäri kirjoittaa sinulle heti kohta reseptin ja huutaa: seuraava potilas. Ortopedille olet selkävaivainen, silmälääkärille pelkkää silmää ja gynekologia kiinnostaa lähinnä alan kalusto ja hormonitilanteesi.
Tapasin kirurgin sairaalassa, johon lähete oli mennyt. Pitkä, jäntevä, rauhallisen näköinen mies. Tarjosi hymyillen ovella kätensä, vaikka seinällä oli iso juliste: anteeksi, ettemme kättele tartuntavaaran vuoksi. Ajattelin välittömästi, että jos pitää uskoa henkensä jonkun ihmisen käsiin kirjaimellisesti, niin noihin kosketusta pelkäämättömiin käsiin sitten.
Kirurgi istahti tuoliinsa, nojasi taakse päin ja katseli potilastaan. Sitten hän kysyi miten voin ja näytti kuuntelevalta. Hän selitti leikkauksen kulun jälkivaikutuksineen ja riskeineen. Koko ajan hän katseli rauhallisesti ja tarkkavaisesti potilastaan. Tein muutaman kysymyksen, joihin sain selkeän vastauksen. Sitten hän sanoi: ”Intuitiivisesti olen sitä mieltä, että leikkaus ei ole välttämätön, mutta leikkaan, jos sitä haluat. Miten on?” Sanoin, että olen avoin vaihtoehdoille ja luotan ammattilaisen arvioon. Neuvottelun tuloksena päätimme, että palataan asiaan, jos oireet pahenevat.
Lääkäreiden ja sairaanhoitajien sanotaan olevan vaikeita potilaina, koska he tietävät taudistaan liikaa. Minulla on kokemusta toimenpiteestä, jossa riski oli 1{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}:n luokkaa ja niin vain kopsahdin siihen prosenttiin. Tästäkin oli puhetta ja siihen kirurgi naurahti, että hoitajapotilaille sattuu enemmän kaikenlaisia komplikaatioita. Mikä lie selitys.
Toinen ihmetteli hyvää tuultani, kun tuli hakemaan. – Ajattele, minä sanoin, – tapasin hymyilevän kirurgin, joka leikkasi minut intuitiolla pois jonosta!
Mittari näytti miinus kahtakymmentä, kun hankkiuduin junalla Stadiin. Lyhyt matka sujahti rattoisasti, kun osuin harvoin tapaamani ystävätutun seuraan. Pari minuuttia Senaatintorilla viimassa toisia odotellen hyydytti hymyn ja nahkahansikkaisssa sormet alkoivat tuntua lähinnä kalikoilta. Onneksi Rouvasväen Yhdistyksen leidit ovat täsmällisiä.
Tapasimme tällä kertaa näyttelykierroksen merkeissä. Sederholmin talon ohi Aleksanterinkatua on tullut käveltyä aikojen saatossa lukemattomat kerrat, mutta tällä kertaa astuttiin sisälle. Helsingin kantakaupungin vanhimmassa talossa (rak. 1700-luvun puolivälissä) aistii historian hajahduksen. Museona talo on ollut vuodesta 1995. YÄ-näyttely tarjosi kiehtovan hypyn menneeseen aikaan kaupungissa.
Kaupungintalon ala-aulassa on esillä CD-Photo-näyttely; ulkomaisten diplomaattien valokuvia Suomesta. Otokset ovat valokuvauksellisesti erinomaisia ja antavat hyvän näytteen kuvaajansa kiinnostuksen kohteista sekä persoonallisuudesta muutenkin. Joku oli kuvannut rakennuksia, joku maaseudun luontoa, joku ihmisiä tai kaupungin yksityiskohtia.
Snellmaninkadun Yliopistomuseossakaan ei ole tullut aiemmin käytyä. Kadun historiallisesti merkittävien ja arkkitehtonisesti uljaiden rakennusten joukossa tämäkin on jo talona näkemisen arvoinen. Kolmessa kerroksessa olevat laajat näyttelytilat tarjoavat nähtäväksi monipuolisesti eri tieteenaloihin liittyvää esineistöä. Keisarien seinänkokoiset muotokuvat teksteineen paljastivat senkin hämmästyttävän seikan, että kukin heistä on ollut aikansa myös Yliopiston kanslerina.
Arppeanumin sykähdyttävin osasto oli minulle mineraalikabinetti. Siellä hehkui hurmaava ”Elli”, iso, valaistu beryllikide vitriinien kauniiden kivikokoelmien kuningattarena. Kivet vaativat tulemaan uudestaan, sillä kolmen museon kierroksella aika oli hujahtanut sulkemisaikaan asti, kun poistuimme talosta kaupungin hämärtyvään pakkasiltaan.
Kuopuksellamme on jo viitisen vuotta ollut kaksi lemmikkikania, Viivi ja Paapu. Tietokonetöissä päivät ahertavalle nuo kaksi söpöläistä ovat olleet kotona odottavia perheenjäseniä, joiden hyvinvoinnista huolehtiminen on ollut hyvä katkos työn ja vapaan välillä. Viimeksi tavatessamme Kuopus totesi, että alkavat olla jo aika vanhoja.
Niinpä eräänä yönä Viivi oli kuollut nukkuessaan. Paapu ei oikein tajunnut mistä on kysymys, kun kaveri ei liiku eikä syö. Se jäi häkkiin ihmettelemään, kun isäntä pani Viivin laatikkoon ja vei parvekkeelle pakkaseen. Seuraavana päivänä Kuopus teki isänsä kanssa matkan eläinten krematoriolle. Siellä Viivistä tulee monen muun kohtalotoverin kanssa tuhkaa, joka palautetaan luontoon. Paapun päivät muuttuvat pitkästyttäviksi ja yksinäisiksi.
Lemmikit ovat monelle tärkeitä kuin perheenjäsenet konsanaan. Yksin asuvalle lemmikki voi olla juuri se elävä olento, jolle voi sanoa moi, kun tulee kotiovesta sisään ja heippa, kun lähtee asioilleen tai töilleen. Ihmiselle luontainen hoivaamishalu saa purkautua huolenpitoon lemmikistä ja niin voivat paremmin molemmat. Kiintymisen luonnollinen seuraus on menetyksen suru aikanaan. Viiviä muistellaan vielä pitkään.
________________
PS. Pahoittelen kommenttihäiriöitä.
Kävin lääkärissä. Viime viikolla tehtyjen tutkimusten tuloksena napsahti kaksi diagnoosia. Toinen niistä sinkauttaa minut aluesairaalan ei-kiireellisten tapausten leikkausjonoon, toinen pakottaa ruokavaliolle. Tunnistin merkit, osasin odottaa ja nyt on totuuden hetki.
Ystävä oli soittanut. Kun soitin hänelle takaisin, hän kertoi taudin uusineen. Edessä on rankkojen hoitojen kevät. Hänkin oli aavistanut. Tieto helpottaa, mutta mitä vakavammasta asiasta on kyse, sitä kovemmalta totuuden hetki tuntuu. Ystävä sanoi nyt juuri olevansa pohjalla. Oma huolenaiheeni kutistui häntä kuunnellessa.
Miten suhtautua ei-toivottuihin uutisiin? Eihän niitä voi jäädä märehtimään ja synkistelemään. Siitä syntyy vain toivottomuutta ruokkiva kierre. Perusasioita koskevista ja elämänlaatuun vaikuttavista asioista ei ihan olankohautuksella tai reipastelullakaan selviä. On suostuttava sulattelemaan asiaa ja keskityttävä käytännöllisiin ratkaisuihin.
Tapanani on kertoa avoimesti perheelleni, miten kulloinkin on. Asioita ei kannata vähätellä eikä dramatisoida. Soisin, ettei nuorimiestemme tarvitsisi ahdistua vanhempiensa puolesta. Esikoinen sanoi viisaasti: jos sinä olet tästä rauhallisella mielellä, mekin olemme.
Jokaisella meistä on tai on ollut naapuri, työtoveri, tuttava, ystävä tai sukulainen, josta ajattelee ’ihan mukava ihminen, mutta..’ Siis kaikin puolin kelpo ihminen varustettuna yhdellä tai parilla ärsyttävällä ominaisuudella. Tässä ei nyt siis puhuta puolisoista, jotka olivat maailman ihanimpia toistensa mielestä, kunnes arki alkoi.
Tuttavallani on ystävä, joka matkustelee paljon. Matkoillahan aina sattuu ja tapahtuu. Ja hän raportoi sen kaiken. Välillä hän muistaa kysyä, mitä sulle muuten kuuluu. Toinen ehtii sanoa jotain, kun ystävälle tulee siitä kohta mieleen: kerroinko jo…
Tunnen erään, joka rakastaa kertoa naapureistaan, tuttavistaan ja työtovereistaan. Joskus keskeytän jutun ja kysyn, miten sinä itse voit ja mitä olet puuhaillut. Hän hämmentyy hetkeksi, eihän tässä mitään, hyvinpä tässä. Ajattelen, että hän kertoo itsestään toisten kautta, kiertoteitse, mutta jaksanko kuulla.
Tyttöjen kesken on usein tapana kommentoida spontaanin positiivisesti toisen olemusta tyyliin onpa sulla kaunis kampaus, ihana mekko, upeat korvikset tai mitä nyt ikinä. Tunnustan, että tuo ei minusta aina tunnu luontevalta. Kohteliaisuus on hankala ottaa vastaan, vaikea on sanoa toisellekin niin, ettei mene imartelun puolelle. Lienenkö ainoa, joka tätä vielä opettelee.
Mietin joskus, olenko itse ihan mukava naapurin rouva, kaupan asiakas, tuttava tai ystävä. Milloin taas keskeytin, unohdin kuunnella loppuun, puhuin liikaa omiani tai en huomannut tervehtiä? Silloinko, kun ärsyynnyin toiseen, joka toimi samoin?
Joulunpyhiksi aiotun vierailun Äidin luona esti huono ajosää. Loppiaisena sitten uskaltauduimme aamuhämärässä matkaan. Ei aikaakaan, kun lumisade alkoi taas. Takaisinkaan ei käännytty, vaikka vastaantulevien rekkojen nostamat pyörteet pakottivat opettelemaan sokkoajoa tuulilasin peittämän lumilakanan sisässä. Kouvolan tienoille jännitystä riitti, mutta Salpausselän harjujen takaa löytyi taas se toinen, rakas maa, missä aurinko paistaa ja lumimetsä häikäisee hiljaisella kauneudellaan.
Hoivaosastolla oli vähän väkeä. Joku oli päässyt perhejouluun pyhiksi, joku toinen kokonaan pois. Tuulikki, jonka silmät aina pilkahtelevat hymyä, oli työvuorossa ja kertoi, että olivat tehneet osastolla pipareita ja Äiti oli hoivaväestä ainoa, joka oli jaksanut osallistua puuhaan. Päiväkahvilla Äiti sujautti piparin taskuunsa. Hetken päästä hän vaivihkaa supatti: ”Ota sie tää, ko miul ei oo mittää tarjota teil”. Ajattelin liikuttuneena, että äidin halu antaa lapselle omastaan ja vieraanvaraisuus säilyvät, vaikka muisti katoaa.
|
|
