Kuopuksellamme on jo viitisen vuotta ollut kaksi lemmikkikania, Viivi ja Paapu. Tietokonetöissä päivät ahertavalle nuo kaksi söpöläistä ovat olleet kotona odottavia perheenjäseniä, joiden hyvinvoinnista huolehtiminen on ollut hyvä katkos työn ja vapaan välillä. Viimeksi tavatessamme Kuopus totesi, että alkavat olla jo aika vanhoja.
Niinpä eräänä yönä Viivi oli kuollut nukkuessaan. Paapu ei oikein tajunnut mistä on kysymys, kun kaveri ei liiku eikä syö. Se jäi häkkiin ihmettelemään, kun isäntä pani Viivin laatikkoon ja vei parvekkeelle pakkaseen. Seuraavana päivänä Kuopus teki isänsä kanssa matkan eläinten krematoriolle. Siellä Viivistä tulee monen muun kohtalotoverin kanssa tuhkaa, joka palautetaan luontoon. Paapun päivät muuttuvat pitkästyttäviksi ja yksinäisiksi.
Lemmikit ovat monelle tärkeitä kuin perheenjäsenet konsanaan. Yksin asuvalle lemmikki voi olla juuri se elävä olento, jolle voi sanoa moi, kun tulee kotiovesta sisään ja heippa, kun lähtee asioilleen tai töilleen. Ihmiselle luontainen hoivaamishalu saa purkautua huolenpitoon lemmikistä ja niin voivat paremmin molemmat. Kiintymisen luonnollinen seuraus on menetyksen suru aikanaan. Viiviä muistellaan vielä pitkään.
________________
PS. Pahoittelen kommenttihäiriöitä.