Kävin lääkärissä. Viime viikolla tehtyjen tutkimusten tuloksena napsahti kaksi diagnoosia. Toinen niistä sinkauttaa minut aluesairaalan ei-kiireellisten tapausten leikkausjonoon, toinen pakottaa ruokavaliolle. Tunnistin merkit, osasin odottaa ja nyt on totuuden hetki.

Ystävä oli soittanut. Kun soitin hänelle takaisin, hän kertoi taudin uusineen. Edessä on rankkojen hoitojen kevät. Hänkin oli aavistanut. Tieto helpottaa, mutta mitä vakavammasta asiasta on kyse, sitä kovemmalta totuuden hetki tuntuu. Ystävä sanoi nyt juuri olevansa pohjalla. Oma huolenaiheeni kutistui häntä kuunnellessa.

Miten suhtautua ei-toivottuihin uutisiin? Eihän niitä voi jäädä märehtimään ja synkistelemään. Siitä syntyy vain toivottomuutta ruokkiva kierre. Perusasioita koskevista ja elämänlaatuun vaikuttavista asioista ei ihan olankohautuksella tai reipastelullakaan selviä. On suostuttava sulattelemaan asiaa ja keskityttävä käytännöllisiin ratkaisuihin.

Tapanani on kertoa avoimesti perheelleni, miten kulloinkin on. Asioita ei kannata vähätellä eikä dramatisoida. Soisin, ettei nuorimiestemme tarvitsisi ahdistua vanhempiensa puolesta. Esikoinen sanoi viisaasti: jos sinä olet tästä rauhallisella mielellä, mekin olemme.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.