Kuusi karistelee jo neulasiaan, mutta raaskiiko tuota nyt vielä… Kovin on kaunis lumihiutalekoristeissaan valkoisine kynttilöineen. Kun nuorimiehemme olivat pikkupikkuisia, toisen kummitäti toi kummallekin vaaksanmittaisen tontun ja siitä pitäen tontut ovat joka joulu kiivenneet kuusen oksille odottelemaan, jos isoisoksi kasvaneet vaikka tulisivat moikkaamaan. Ovat tulleet.
Neljän vuoden takainen loppiaisaatto ei unohdu. Läksin aamuhämärissä tuttuun tapaan ajamaan pyörällä parin kilometrin työmatkaa. Kotikadun yli johtavalla suojatiellä odotti yllätys. Talvisella kelillä vauhdikkaasti mutkasta tulleen auton ja varovasti tietä ylittävän pyöräilijän kohtaaminen ei pääty hyvin, sen arvaa. Ei ole ihmisellä suojaa suojatiellä, jos tapahtuu vahinko tai virhearvio. On sekavia muistikuvia hangelle tippuvasta verestä ja hätääntyneistä ihmisistä, kahdesta naisesta taluttamassa minua autoon. Puolitajuissani jouduin neuvomaan ajajalle tietä ensiapuun. Muistan ajatelleeni, että olisi pitänyt soittaa ambulanssi. Päivästä tuli pitkä ja vaiheikas ennen kuin pääsin sairaalan kirurgiselta poliklinikalta kokoon kursittuna kotiin.
Toipumisen viikot olivat vaivalloinen polku. Mustelmat häipyivät aikanaan, mutta arvet jäivät sekä mieleen että kehoon. Usein kun tuota tuttua suojatietä ylitän, ihmettelen, miten lyhyt on matka tien yli ja miten kauaskantoisia ehtii tapahtua. Kumma kyllä, en ole katkera enkä menettänyt uskoa Jumalan varjelukseen. Lääkäri sen sanoi: tiedätkö, sinulla oli onnea, tämä olisi voinut päättyä todella huonosti.
Loppiaisaatto on saanut henkilökohtaisen merkityksen: ihmiselle voi tapahtua mitä tahansa, mutta on mahdollista, että siitä seuraa hyvää.
…täällä ylistänyt arjen ihanuutta. Nytpä voi taas huokaista tyytyväisenä: aah, arki ja maanantai. Monestihan joulu on aattona herkullisimmillaan, joulupäivänä kukkeimmillaan, tapaninpäivänä tunnelma liukastelee jo alamäkeä ja sen perään pläjähtänyt sunnuntai näkyi jo tuovan korttelikauppaan tympeäilmeisiä kaljalastin hakijoita jonoksi asti.
Meillä oli rauha maassa kolmen aikuisen kesken. Emme jaksaneet kuunnella kaikkia joululevyjä, sen sijaan ravistelimme lueskelusta ja syömisestä puutumaisillaan olevia aivojamme dvd-elokuvalla kunakin päivänä. Niko lentäjän poika edusti herttaista joulutarinaosastoa, The Dutchess romanttista epookkia, mutta tunteita raastavin ja puhuttelevin oli Slummien miljonääri.
Pahinta on, että jääkaappi tarjoaa vain jouluruokien tähteitä. Klups. Jos antaa niiden olla, aikanaan ne voi hyvällä syyllä heivata. Aamulla jo keitettiin kaurapuuroa ja nyt mennään hakemaan leipomosta ruisleipää.
En tosiaankaan ole television nauratusohjelmien ystävä, sanottakoon se vielä tässä ellei tuo olisi tullut arv. lukijoille tähän mennessä selväksi. Kuinka ollakaan, tänä syksynäpä olen viehättynyt lauantai-iltaisin ruudussa koikkelehtivasta Miitta-tädistä. Oli olemassa muistikuva Miitta Sorvalin loistavasta improvisaatiokyvystä ammoisessa Neil Hardwickin Nyhjää tyhjästä -viihdeohjelmassa. Siksi kiinnostuin, alunperin.
Miitta-täti nappaa heti mukaansa omatekoisella ja itse säestetyllä esittelybiisillä. Jopa klassinen laulutekniikka on Miitalla hallussa. Itse ohjelma on lievästi sanoen sekava etten sanoisi outo, mutta siellä sun täällä eri rooleissa touhuileva Miitta-täti on jotensakin sympaattinen pitkine raajoineen.
Kun tv-viihteen katsojille on vuodesta toiseen tarjottu naamaansa väänteleviä mieskoomikkoja nk. sketsiohjelmissa, Miitta-tädin versio cp-vammaisesta henkilöstä missikisojen juontajana tai pappina on suorastaan sympaattinen. Katsoja ei voi nauraa, mutta ei myöskään loukkaantua oikeasti vammaisten puolesta. Miitta-täti kulkee taitavasti erittäin kapeaa väylää horjahtamatta pilkan puolelle.
Olemme nähneet saksitun version muutamien julkishenkilöiden suhtautumisesta terapeutti-Miitan hoitomenetelmiin. Ohjelma on katsojallekin terapeuttinen, ei ainoastaan jalkojen pesulla ja syli-istunnolla yllätetyille julkimoille. Joskus hävettää, joskus huvittaa. Vastaanotolle pyydetyn henkilön todellinen kantti on kauniisti paljastunut ja katsoja on voinut tehdä johtopäätöksiään kunkin persoonan laadusta.
Arvelen, että monien vammaisten tai heidän omaistensa tuntemukset ja ajatukset Miitta-tädin roolihahmoista saattavat olla vähintäänkin hämmentyneet. Kalle Könkkölän vierailu terapeutti-Miitan luona oli kai jonkinlainen testi ja ainakin Kallen huumorintaju tuntui riittävän. Improvisaationa tämä ohjelma nimenomaan toimii – ja virkistävänä vaihtoehtona väkisin nauratukselle.
Olin pannut muistiin, milloin Lastu oli kertonut olevansa kuvaamassa kotikaupunkini keskustan aukiolla. Leipomon myymälästä haettu tuore ruisleipä kainalossa suunnistin katsomaan onko siellä ketään. Olipa hyvinkin.
Kohta istuimme kahvilassa kuin hyvätkin tutut. Sukujuuristahan juttu helposti alkaa, kun itäiset ihmiset kohtaavat. On hyvä asettaa itsensä ja toinen mielessään oikealle tolalle murrekartalla, siitä se lähtee. Suomi on niin pieni maa, että tarpeeksi kun juuria selvitellään, pian huomataan, kas, ollaan melkein sukua. Tässä tapauksessa Lastun isä oli kotoisin niiltä main, mistä minäkin syntyperin olen.
Toisen kirjoituksia seuraamaan viehtyneelle kertyy ajan mittaan palasia kirjoittajan elämästä ja ajattelusta. Siitä se tuttuuden tunne tulee. Ihmisyyden perussäikeet ovat samoja, kunkin elämän kudos vain niistä hiukan erilaiseksi muotoutuu. – Kiitos Lastu, oli mukava tutustua kasvotusten.
Asemalaiturille leijaili pieniä hitaita hiutaleita. Hämärtyi jo. Siskokulta tupsahti siihen niin kuin oli sovittu ja juttu jatkui siitä mihin viimeksi. Muutama asemanväli pohjoiseen ja kohta olimme perillä.
Hyvinkään Taidemuseo oli lanseerannut naistaiteilijoiden töiden näyttelyn joulunalusajaksi. Avajaispäivänä oli ollut ihan tungokseen asti väkeä, mutta sunnuntai oli hiljaisempi. Pari miestäkin vaelteli museon avarissa tiloissa.
Kansakunnan kaapin päällä on itsestään selvästi Akseli ja Pekka, mutta osaako suomalainen suuri yleisö arvostaa 1800- ja 1900-luvun vaihteen naistaiteilijoitaan? Helenen (Schjerfbeck) omakuvat tunnetaan, mutta entä lukuisat muut muotokuvat tai maisemat? Tunnistetaanko Ellenin (Thesleff) tai Esterin (Helenius) herkkä värimaailma tai Amélien (Lundahl) ja Sigridin (Schauman) taidokas siveltimenjälki? Oletko koskaan kuullut Dorasta (Wahlroos), Ingridistä (Ruin) tai Elsasta (Seseman)?
Joulu ei oikein tunnu joululta ilman Martan (Wendelin) tonttuja ja enkeleitä, joiden levolliset hahmot seikkailevat yhä joulukorteissamme. Martta maalasi muutakin, mutta kirjojen ja lehtien kuvituksella hän taisi elantonsa saada. Ei naisen ollut tuolloin helppo päteä miesten hallitsemilla elämän alueilla. Niitä alueita on tällä vuosituhannella enää vähemmän, mutta kilpailu on yhä kova.
Näyttely toi uuden sukupolven naistaiteilijoita vanhojen mestareiden rinnalle: Kaisa (Leka), Katja (Tukiainen) ja Milla (Paloniemi) sarjakuvatyylisine eläinhahmoineen pääsivät kertomaan taiteen popularisoitumisesta.
Poistuessamme panimme tyytyväisinä vielä merkille portaikon kaiteen iloiset värit ja pehmeän kosketuspinnan.
Viikko sitten totesin yllättäen, että Kolmas Huoneeni oli kadonnut. Tuntui kuin olisin jäänyt kotioven taakse ilman avainta. Tarinat ovat tallella toisaalla, mutta blogiystävien ja satunnaisten lukijoiden ajatukset, lämpimät kädenojennukset ja Huoneessa käydyt keskustelut häipyivät saavuttamattomiin. Se suretti.
Episodi sai miettimään syvällisemminkin yhteyden merkitystä ja kaiken katoavuutta. Mitä enemmän tekniikkaa, sitä haavoittuvampaa elämä on. Elämän virrassa kaikella on myös aikansa, sen voin hyväksyä. Silti kaipasin tänne kuin kotiin.
Kokemukseni mukaan ajoittainen paastoaminen tekee elimistölle hyvää. Olo kevenee, elimistö puhdistuu, elämäntapamuutokset helpottuvat. Kirjoituspaaston vaikutuksia tässä kuulostelen. Sivuston uudet systeemit opettavat avuttomuuden sietämistä ja toimivat kärsivällisyyskouluna.
”Kun jotain tapahtuu, muista, että se voi kääntyä hyväksi”.
Taas kerran ajoimme ne sadat kilometrit, voidaksemme olla Äidin luona pari tuntia. Tihkusateinen aamu oli pimeä, kun läksimme matkaan. Tihkusateinen ja pimeä oli iltakin, kun palasimme. Jotain sumua oli sydämessäkin. Miten raskas ja pimeä voi olla marraskuussa tämä matka.
Äiti oli vuoteellaan, silmät kiinni hämärässä huoneessa. Istahdin vuoteen laidalle. Kyllä, nyt hän tunsi minut heti ja ilahtui, mutta vävynsä oli unohtanut. Jätin heidät tutustumaan keskenään ja kävin tervehtimässä hoitajia. Kuulin, että hoivaosaston porukka oli pienentynyt ja osittain vaihtunut. Pimeä syksy on korjannut satoa.
Parin viikon takaisen pahan kaatumisen jäljet oli ommeltu, mutta päähaava oli yhä osittain auki, joten sidemyssy ja pehmustettu kypärä ovat tarpeen. Veli oli nostanut käydessään joulukynttelikön esille. Pöydällä oli kimppu iloisen värisiä silkkikukkia. Enää Äiti ei jaksa huolehtia ruukkukukista, vaikka on ollut kukkaihminen.
Äiti jaksoi istua melkein tunnin nojatuolissa, johon auttelimme hänet. Kertoilin taas kaikki omat ja lastemme kuulumiset. Lauloimme muutaman adventtivirren ja joululaulun. Tällä kertaa Äiti lausui vain kahdesti virren säkeen, jota hän usein toistelee:
”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo, että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa.”
Veli käy usein, hänen matkansa Äidin luo vie vain parikymmentä minuuttia. Lupasin, että tulemme taas, joulunpyhinä. Jos Äiti on vielä on.
Tässä on taas saanut ihmetellä kaikenlaista. Keskiviikkona olimme Senioriliikkeen virallisessa syyskokouksessa Helsingissä. Toista sataa seniori-ikäistä oli koolla päättämässä mihin suuntaan tavoitteissa edetään. Puheenjohtaja geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä kertoi liikkeen pyrkimyksistä saada aikaan vanhusten hoitoa koskevan lainsäädännön parannuksia.
– Miten on mahdollista, Kivelä ihmetteli puheenvuorossaan, – ettei valiokuntakäsittelyssä olevassa ihmisoikeuksia koskevassa laissa puhuta sanaakaan vanhuksista? Lainlaatijat ajattelevat kyllä lasten, vammaisten ja seksuaalisesti poikkeavien monien muiden ryhmien muassa tarvitsevan erityisesti ihmisoikeuksiensa suojelua, niin kuin oikein onkin. Jokainen kuitenkin tietää viime aikoina esiinnostettujen tutkimustulosten valossa, että vanhustenkaan kohdalla ihmisoikeudet eivät toteudu.
Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat kertoi kaupunkisivuillaan, että vanhusten laitoshoidon alasajo on jo aloitettu ja sitä jatketaan ensi vuonna. Tuhat pitkäaikaishoitoa tarvitsevaa hoituu kaupungin päättäjien mielestä jatkossa omaisten ja hoitohenkilöstön tuella kotihoidossa, vanhainkodeissa (eikö vanhainkoti olekaan laitos?) ja pienissä ’kodinomaisissa palveluyksiköissä’.
Sinänsä hyvältä kuulostava perusajatus, jonka toteutus taitaa taas mennä latvasta puuhun kuten tapahtui psykiatristen potilaiden kohdalla. Kuvitellaan, että virastoa vaihtamalla vanhusten hoito muuttuu paremmaksi ja että jostakin putkahtaa niitä pieniä kodinomaisia hoitopaikkoja hoitajineen tällä päätöksellä. Ettei vain seurauksena olisi lisää surullisia heitteille jättämisen tunnusmerkit täyttäviä tapauksia.
Saman lehden kulttuurisivulla hehkutettiin Helsingin valintaa maailman muotoilun pääkaupungiksi. Voiko räikeämmin kertoa mikä maailmassa on minkäkin arvoista?
Matka taittaa oivallisesti kaamoksen, joka täällä eteläisessä Suomessa matelee läpi marraskuun pilvihämärin, tihkusateisin päivin. Jo lähdön valmistelu on iloista, perillä unohtuu totaalisesti se, mikä jäi taakse (no, poikkeuksena tietenkin Pikkuritari ja pari muuta tärkeää ihmistä). Koetut elämykset kannattelevat pari viikkoa ainakin. Jos hyvin ajoittaa matkan, saa marraskuun menemään näillä keinoilla siististi.
Mutta. Sitten tulee arki väistämättömästi päin naamaa. Näin kävi taas. Osaan jo varautua, kokemusta on. Maanantaina päivä ei ruvennut ollenkaan valkenemaan. Herääminen oli sitkasta ja mikään eikä sekään kiinnostanut. Ensin olin, että mitäs tämä nyt. Sitten: ahaa, siis matkan jälkeinen marrasmatala. Nostehan on haihtuvaa ja alas tullaan väistämättä, joskus ihan lähtötason alapuolelle mielialoissa mitattuna.
Jokainen hoitaa matalansa tavallaan. Minä kääriydyin sohvaan ja rupesin katsomaan elokuvia. Mitä itkettävämpi leffa, sitä tehokkaampi. Digiboxissa oli varalla muutama tarkoitukseen sopiva filmi. Niissä sain menemään kaksi päivää. Sitten alkoi tuntua siltä, että nyt riitti. Kolmantena päivänä lähdettiin Toisen kanssa kaupunkiin ja neljäntenä päivänä palasin vapaaehtoispuuhiin. Ja kas. Matalat ovat menneet sen siliän.
Sata vuotta vanha huvila on hurmaava ilmestys merenlahden poukamassa. Puiston vanhat mustarunkoiset lehtipuut loistavat keltaisina iltataivasta vasten. Taloon johtava polku kaartelee rinnettä ylös. Kohmeinen tuuli käy kasvoihin. Tilaisuuden alkuun on vielä kaksi tuntia. Huvilan ikkunat ovat pimeinä, vain eteisessä kajastaa valoa.
Lempeänoloinen mies tulee vastaan, tervehtii ja pyytää odottamaan, että käy avaamassa puomin. Soittajat pääsevät siitä ajamaan instrumentteineen lähemmäksi. Kierrämme sillä välin talon, siinä on ulokkeita ja tornikulmauksia, ikkunoissa sirosti viistottu yläkarmi. Ulkomaalaus on tyylikkäästi raidoitettu. Väritys on kuin syksyiseen puistoon soinnutettu. Merenlahden takana loistavat kaupungin valot.
Mies näyttää talon huoneet, kertoo tarinaa rakennuksen vaiheista, omistajien elämästä ja jättämistä jäljistä. Huvilan kukoistuksen aika oli 1904-44, jolloin menneiden aikojen suurin diivamme Aino Acté omisti paikan ja vietti siellä kesiään. Hänen kuolemansa jälkeen seurasivat rappion vuodet, jolloin upea rakennus oli hylättynä romuvarastona, kunnes Helsingin kaupunki yksityisten aloitteesta kunnosti paikan ja alkoi huvilan uusi elämä, ensin kaupunkilaislasten kesäsiirtolana, sitten vuodesta 1989 pienimuotoisten kulttuuritilaisuuksien ja juhlien näyttämönä. Ihastelemme lankkulattioita ja aitoja mattoja, pieteetillä maalattuja seiniä ja kattoja, uniikkeja verhoja ja kimaltevia antiikkikruunuja. Charmantisti harmaantunut keittiömestari tarjoaa kahvia ja maukkaita leivonnaisia, joita nautiskelemme yläkerran kamarissa odotellessamme kesäkauden toiseksi viimeisen konsertin alkua.
Kolme miestä soittaa mainiosti yhteen: primabalalaikka helskyy, altto- ja kontrabassobalalaikka soinnahtelevat muhevammin. Soittajat ovat Helsingin Työväenopiston balalaikkaorkesterista. Konsertin instrumentaaliosio on mukavaa kuultavaa, ainakin kerran elämässä. Laulajakin yrittää parhaansa, mutta sortuu liian vaativiin numeroihin. Äänen syvänkauniit, piafmaiset sävyt alkavat soida vasta viimeisissä lauluissa.
Yleisö lähtee lämmenneenä, jotain jokainen on saanut. Huvila hiljenee pian talveksi, mutta lempeänoloinen mies sanoo, että toiminta jatkuu entiseen tapaan tulevana kesänä. Talo tulee elämään ihmisten juhlissa ja sävelissä kuten Ainon aikaan.
Kuu lipuu esiin pilvien lomasta. Puiden rungot ja oksat piirtyvät mustina dramaattisina kuvioina kuuvalomaisemassa.
|
|
