En tosiaankaan ole television nauratusohjelmien ystävä, sanottakoon se vielä tässä ellei tuo olisi tullut arv. lukijoille tähän mennessä selväksi. Kuinka ollakaan, tänä syksynäpä olen viehättynyt lauantai-iltaisin ruudussa koikkelehtivasta Miitta-tädistä. Oli olemassa muistikuva Miitta Sorvalin loistavasta improvisaatiokyvystä ammoisessa Neil Hardwickin Nyhjää tyhjästä -viihdeohjelmassa. Siksi kiinnostuin, alunperin.
 
Miitta-täti nappaa heti mukaansa omatekoisella ja itse säestetyllä esittelybiisillä. Jopa klassinen laulutekniikka on Miitalla hallussa. Itse ohjelma on lievästi sanoen sekava etten sanoisi outo, mutta siellä sun täällä eri rooleissa touhuileva Miitta-täti on jotensakin sympaattinen pitkine raajoineen.
 
Kun tv-viihteen katsojille on vuodesta toiseen tarjottu naamaansa väänteleviä mieskoomikkoja nk. sketsiohjelmissa, Miitta-tädin versio cp-vammaisesta henkilöstä missikisojen juontajana tai pappina on suorastaan sympaattinen. Katsoja ei voi nauraa, mutta ei myöskään loukkaantua oikeasti vammaisten puolesta. Miitta-täti kulkee taitavasti erittäin kapeaa väylää horjahtamatta pilkan puolelle.
 
Olemme nähneet saksitun version muutamien julkishenkilöiden suhtautumisesta terapeutti-Miitan hoitomenetelmiin. Ohjelma on katsojallekin terapeuttinen, ei ainoastaan jalkojen pesulla ja syli-istunnolla yllätetyille julkimoille. Joskus hävettää, joskus huvittaa. Vastaanotolle pyydetyn henkilön todellinen kantti on kauniisti paljastunut ja katsoja on voinut tehdä johtopäätöksiään kunkin persoonan laadusta.
 
Arvelen, että monien vammaisten tai heidän omaistensa tuntemukset ja ajatukset Miitta-tädin roolihahmoista saattavat olla vähintäänkin hämmentyneet. Kalle Könkkölän vierailu terapeutti-Miitan luona oli kai jonkinlainen testi ja ainakin Kallen huumorintaju tuntui riittävän. Improvisaationa tämä ohjelma nimenomaan toimii – ja virkistävänä vaihtoehtona väkisin nauratukselle.
 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.