Matka taittaa oivallisesti kaamoksen, joka täällä eteläisessä Suomessa matelee läpi marraskuun pilvihämärin, tihkusateisin päivin. Jo lähdön valmistelu on iloista, perillä unohtuu totaalisesti se, mikä jäi taakse (no, poikkeuksena tietenkin Pikkuritari ja pari muuta tärkeää ihmistä). Koetut elämykset kannattelevat pari viikkoa ainakin. Jos hyvin ajoittaa matkan, saa marraskuun menemään näillä keinoilla siististi.

Mutta. Sitten tulee arki väistämättömästi päin naamaa. Näin kävi taas. Osaan jo varautua, kokemusta on. Maanantaina päivä ei ruvennut ollenkaan valkenemaan. Herääminen oli sitkasta ja mikään eikä sekään kiinnostanut. Ensin olin, että mitäs tämä nyt. Sitten: ahaa, siis matkan jälkeinen marrasmatala. Nostehan on haihtuvaa ja alas tullaan väistämättä, joskus ihan lähtötason alapuolelle mielialoissa mitattuna.

Jokainen hoitaa matalansa tavallaan. Minä kääriydyin sohvaan ja rupesin katsomaan elokuvia. Mitä itkettävämpi leffa, sitä tehokkaampi. Digiboxissa oli varalla muutama tarkoitukseen sopiva filmi. Niissä sain menemään kaksi päivää. Sitten alkoi tuntua siltä, että nyt riitti. Kolmantena päivänä lähdettiin Toisen kanssa kaupunkiin ja neljäntenä päivänä palasin vapaaehtoispuuhiin. Ja kas. Matalat ovat menneet sen siliän.