Taas kerran ajoimme ne sadat kilometrit, voidaksemme olla Äidin luona pari tuntia. Tihkusateinen aamu oli pimeä, kun läksimme matkaan. Tihkusateinen ja pimeä oli iltakin, kun palasimme. Jotain sumua oli sydämessäkin. Miten raskas ja pimeä voi olla marraskuussa tämä matka.

Äiti oli vuoteellaan, silmät kiinni hämärässä huoneessa. Istahdin vuoteen laidalle. Kyllä, nyt hän tunsi minut heti ja ilahtui, mutta vävynsä oli unohtanut. Jätin heidät tutustumaan keskenään ja kävin tervehtimässä hoitajia. Kuulin, että hoivaosaston porukka oli pienentynyt ja osittain vaihtunut. Pimeä syksy on korjannut satoa.

Parin viikon takaisen pahan kaatumisen jäljet oli ommeltu, mutta päähaava oli yhä osittain auki, joten sidemyssy ja pehmustettu kypärä ovat tarpeen. Veli oli nostanut käydessään joulukynttelikön esille. Pöydällä oli kimppu iloisen värisiä silkkikukkia. Enää Äiti ei jaksa huolehtia ruukkukukista, vaikka on ollut kukkaihminen.

Äiti jaksoi istua melkein tunnin nojatuolissa, johon auttelimme hänet. Kertoilin taas kaikki omat ja lastemme kuulumiset. Lauloimme muutaman adventtivirren ja joululaulun. Tällä kertaa Äiti lausui vain kahdesti virren säkeen, jota hän usein toistelee:

”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo, että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa.”

Veli käy usein, hänen matkansa Äidin luo vie vain parikymmentä minuuttia. Lupasin, että tulemme taas, joulunpyhinä. Jos Äiti on vielä on.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.