Arkiaamupäivisin täällä näkee kävelykadun jouluvalojen alla askeltamassa enimmäkseen vain mummo- ja pappaväkeä, yhteiskunnan varatyövoimaa ja oirehtivia kanssakulkijoita. Niin – ja satunnaisen opiskelijafeissarin tai venäläisen hanurinsoittajan. Ensiksi mainitun yritykset myydä yhteistä hyvää tälle väelle ovat melko turhia. Hanuristin pussin pohjalla pyörivät samat killingit päivästä toiseen, mutta ainakin hän soittaa lämpimikseen eikä nökötä kerjuulla.

Mummot askeltavat varovasti marketista maitopurkki ja leipä kassissaan apteekin kautta kotiin. Papat istuskelevat marketin kahviossa veikkauskuponkeja täytellen tai iltapäivälehtiä lueskellen ja keskenään turinoiden. Rypäs omin luvin opiskeluvapaalla olevia yläkoululaisia pelmahtaa kaupan karkkihyllylle. Suklaapatukka kulkee kassan kautta ja taskuissa muuta, jonka kauppias aikanaan merkitsee hävikiksi ja mummo maksaa tavaroiden hinnassa.

Tapasin ystäväpariskunnan ja tuli puheeksi huolestuttava nuorten syrjäytymiskehitys ja elämänehtojen kiristäminen. Ammattikoulun opettaja sanoi ryhmässään olevan noin kolmannes tosissaan opiskelevia, toinen niitä, jotka tulevat paikalle, mutta eivät opi mitään ja loput keskittyvät lintsaamiseen ja häiriköintiin. – Olen tullut täysin kyyniseksi, hän sanoi, eikä taida olla ainoa kyynikko tässä maassa.

Suomi kuuluu olevan tasa-arvon mallimaa. Mitä tuohon nyt sanoisi. Ei täällä mikään tasan ole, ei ihmisen arvo eikä onnen lahjat. Olemme niin ja näin menestyvien ihmisten monenkirjava joukko, maailma pienoiskoossa. Joulun aikaan vedotaan ihmisten hyvään tahtoon kurjempien puolesta, yleensä rahalahjoitusten toivossa. Kunpa hyvää tahtoa riittäisi monimuotoisesti vuoden arkiviikoillekin. Kyynisyys tappaa tulevaisuususkon ja toivon maailmasta. Siihen ei tarvitse suostua.

”Toimeentuloturvan leikkaus on taloustieteilijöiden kielellä kannustin. – – Miksi siis lakiesitys on ’surullisin, murheellisin, uskomattomin esitys’, kuten muuan kansanedustaja luonnehti. Siksi, että totuus tuolla ulkona on aivan toisenlainen. Ne nuoret, jotka pystyvät menemään koulutukseen, ovat jo siellä. Sen sijaan ne nuoret, joita tämä laki tulee koskemaan, ovat kaikista pahiten syrjäytyneitä monista yksilöllisistä syistä. – – Yksikään sosiaali- ja terveysvaliokunnassa kuultu asiantuntija ei kannattanut lakiesitystä. Näin ei kovin usein tapahdu.”

Kuopus ilmoitti toivovansa lahjatonta joulua. Hän on useimmiten saanut vanhemmiltaan lahjakortin ja kirjan. Vaan Hotakainen oli niin toista, Tammisen huumorikaan ei oikein puraissut. Joku Kontion runokirja on ollut ihan jees, mutta ei runojakaan aina jaksa. Lahjakorttikin on joskus meinannut unohtua lunastamatta ennen seuraavaa joulua. Hänellä on vielä synttäritkin samassa rytäkässä, olihan hän paras joululahjamme eräänä muinaisena jouluna.

Nuorimies ei piittaa tavaroista. – Palkka riittää kaikkeen mitä mä tarviin, hän sanoo. Meillä vanhemmilla on ihan sama tilanne, toisesta syystä vain: tavaroita on pikemminkin liikaa. Esikoisen perhe taas on vaiheessa, että yhtä ja toista tarvitaan. Ja sitten on tietysti niin, että Pikkuritari on joka tapauksessa ilman mutinoita lahjalistalla. Onko tämä nyt reilua, meinaan.

Tulen kaipaamaan Kuopuksen itse piirrettyjä kortteja, uniikkeja taideteoksia, ne kertovat Kuopuksen elämästä siltä kohtaa enemmän kuin sanat. Ja mitä mahtaa muuten kuulua jouluvuohellemme jossain toisella puolen päiväntasaajan, tuli mieleen.

Rakkaus on paras lahja, sitä riittää vuoden jokaiselle päivälle, miten sen kertoisimme…

Ystävämartta kertoi juuri heidän tuoreimman siivousvinkkinsä kaikille, joita lähestyvä joulu ahdistaa: tolulla kostutettu villasukka sohvan alle, tuoksuu ihan vastasiivotulta. Varmaan hyvä kikka monelle, mutta minäpä olen fiilissiivooja. Kun siltä tuntuu, sitten siivotaan ja kun on siivottu, tuntuu pyhäisen hyvältä.

Lienen kai jotenkin outo, kun ei minua ahdista siivous, pikemminkin siivottomuus. Toinen meistä ehdotti tässä yhtenä päivänä kokeeksi, että voisimmeko jättää yhden viikkosiivouksen väliin, kun ollaan molemmat vähän kipeitäkin. Ajattelin heti paksuja pölymakkaroita kierimässä nurkissa. – Muuten kyllä, sanoin ja ilmeeni kai kertoi loput. Toinen huokasi alistuneena. Hän tietää.

Kala on niiin hyvää ja niiin terveellistä, mutta vaatii vimmatun läpituuletuksen ruokailun jälkeen. Pakkanen paukkaa nurkissa ja koneellinen ilmanvaihto hyrrää täysillä, mutta meillä tuuletetaan. Auttaisikohan tähän tolusukka?

Huomasin eräänä päivänä paikallisaviisista, että terveyskeskus järjesti valistustehtävänsä puitteissa luentosarjan terveellisestä elämästä ja ikääntyvää uhkaavien sairauksien ehkäisystä ja hoidosta. Yleisömenestys oli hyvä, terveyskeskuksen auditorio pullisteli ikääntymisensä havainneita kansalaisia, joiden kirjavaiseen joukkoon tungin mukaan.

Mutta. Itsekin jo harmaantunut lääkärinainen osoittautui ikäväksi ihmiseksi. Aikansa ähellettyään sai hän powerpointtinsa miten kuten toimimaan ja vyörytti esiin tilastofaktoja ja tutkimustuloksia epäterveellisen elämän lopputulemaksi koituvista tappavista taudeista. Onko kysyttävää. Ei ollut. Runsas ammattisanaston käyttö ja kuivakanpuoleinen tykitys pudotti monta mummoa ja pappaa kyydistä. Tuli tunne, että ikääntyvät ovat rasitteena systeemille: tukkivat vastaanotot ja hoitotakuujonot, eivät ota lääkkeitään määräysten mukaan vaan miten sattuu tai ei ollenkaan. Pahinta on, että sairastamiset tulevat kalliiksi yhteiskunnalle. Jos ei nyt ihan näin suoraan sanottukaan, tihkuihan se läpi siitä miten asiat esitettiin. Tartuin palautekaavakkeeseen karvain mielin ja täytin sen puolestani suorin sanoin. Ei pitäisi terveysvalistajiksi panna loppuunpalaneita ja kyrsiintyneitä.

Toisen luennon pitänyt terveydenhoitaja oli puolestaan tyyppiä ihana ihminen. Hän käsitteli suunnilleen samoja asioita kansantajuisesti, ystävällisin äänenpainoin ja kokemuksesta kerääntyneitä käytännöllisiä vinkkejä auliisti jaellen ja kysymyksiin vastaillen. Hän puhui hyvän itsehoidon puolesta ja inspiroi liikkumaan päivittäin ja tarkkailemaan painoa. Hänen esityksensä jätti tunteen, että kannattaa hoitaa aktiivisesti itseään ja jos pulmia tulee, he ovat täällä juuri meitä varten.

Ravitsemusterapeutti oli asiallinen nuori ammattihenkilö, jonka perusviesti oli: syö runsaasti kasviksia, käytä eläintuotteita kohtuullisesti ja rajoita nopeita hiilihydraatteja sisältävien tuotteiden käyttöä. Kertaakaan ei kuultu ’kiellettyä’ tai ’terveydelle vaarallista’. Saahan elämästä myös nauttia, hän sanoi. Kahmimme kilpaa hänen tuomansa terveellisen ruokavalion esitteet ja kysymyksiä sateli. Palasin kotiin innostuneena ja hyvillä mielin. Olin jo reivannut ruokavaliomme terveelliseksi. Tästä on hyvä jatkaa.

Ohjelman vahvuus on oikea rytmitys ja taitavat koreografit. Palkintokin on tavoittelemisen arvoinen. Juontaja Axl on letkeä tyyppi, jolla on luonteva kontakti kilpailijoihin ja yleisöön. Tuomareiden eläytymiskyky ja taito sanoa kritiikki suoraan, mutta kannustavasti tuntuu hyvältä. Yletön ylisanojen käyttö tosin syö ajoittain kehuilta tehoa. Tänään on loppukilpailu ja pakko se on katsoa. Erot neljän parhaan kesken ovat enää tyyleissä ei niinkään taidoissa.

 Tähdeksi ei riitä pelkkä liikunnallinen syntymälahja ja hankittu taito. Tarvitaan intohimoa lajiin, heittäytymiskykyä ja loputonta sitkeyttä. Kilpailutilanteessa pitää löytyä rentoutta, itseluottamusta ja lavakarismaa. Onnistumisen ja epäonnistumisen hetket on kestettävä, että voi hyötyä kritiikistä. Parhaimmat löytyvät niiden joukosta, joilla on tätä kaikkea.

Tanssii tähtien kanssa –ohjelmasta on jo tuoreus kadonnut, se toimii kaavamaisesti kuin konsanaan viihdemessu. Tuomaristo jäykistelee, Vappu hölisee eikä Mikko ole onnistunut välttämään edellisen juontajan luomia kliseitä. On toki mukava, että tanssiammattilaiset, puvustajat, meikkaajat, lavastajat ja orkesteri saavat töitä. Puhelinoperaattorit ainakin nettoavat. Ehkä yleisö ja katsojatkin tulevat viihdytetyksi.

Olenkin silmäillyt näitä ’vanhaintansseja’ lähinnä netistä ja tallenteista, siinähän on se etu, että voi harppoa. Tönköimmät ovat onneksi jo pudonneet. Moni on liian tosissaan, katsojistakin, tämähän on höttöä aikuisviihdettä. Mukakilpailu ehkä edistää voittajan julkkisuraa, mutta toisaalta epäonniset leimautuvat. Tanssillisesti lahjakkain pari erottuu tässäkin jo, mutta soittajien mielen ailahduksia on paha ennustaa.

Sateinen sää ei ollenkaan houkuttele nousemaan vuoteesta. Ei liioin se, että keittiöstä leijahtaa kahvintuoksu, kun itse on ollut iltayhdeksästä asti ’ravinnotta’, kuten termi kuuluu. Toukokuulla sovittiin lääkärin kanssa, että syksyn tullen tarkistetaan veriarvot.

Masiinan sylkäisemä lappu kertoo, että jonossa on kahdeksan ennen minua. Ehdin vaihtaa pikakuulumiset kolmen paikalle osuneen tuttavan kanssa ennen kuin vuoronumeroni välkkyy taululla. Ikätoverit tapaavat näissä merkeissä, niin se on.

Näytteen otto käy tottuneelta sutjakkaasti. Kohta veriputkilo keikkuu ikiliikkujassa. Hoitaja sanoo, että seuraavaksi pitää koota virtsanäyte yön ajalta. Hän tarjoaa litran kanisteria, joka naurattaa minua: tuoko pitäisi täyttää? Löytyy sentään pienempikin purkki.

Kun olen lähdössä kohti omaa kahvintuoksuista keittiötäni, osun poikkeustilanteeseen. Auttelen terveyskeskuksen pihan lätäkköön pyörtyneen naisen pyörätuoliin ja apua saamaan. Joskus yhteen aamun tuntiin mahtuu.

Kesää on turha julistaa päättyneeksi helteisiin, koulujen alkamiseen tai lomalta paluuseen. Kesä on, jos kesältä tuntuu. Vuodenajat liukuvat toisiinsa jatkumossa, jossa päivämäärä ei välttämättä kerro mitä aikaa eletään. Sää vaikuttaa vuodenaikatuntuun eniten. Keskellä kesäaikaa yllättävä raekuuro tai hirmumyrsky hämmentää yhtä paljon kuin alituinen sade.

Pidän elokuun viilenevistä ja hämärtyvistä öistä, päivien pehmeästä valosta. Tuntuu mukavalta, että tungeksiminen samoissa paikoissa rauhoittuu: rannoilla ja turistikohteissa on taas tilaa, kesätapahtumat ovat ohi. Ihmiset asettuvat: koululaiset kouluihinsa, opiskelijat opintoihinsa, työväki töihinsä. Osa väkeä toki lomailee vielä tai jäähdyttelee viikonloppuisin mökeillään.

Elokuussa ei ole pakko vielä päättää mitään syksystä tai talvesta, ensi keväästä tai kesästä puhumattakaan. Voi avata silmänsä mahdollisuuksien päivään joka aamu. Voi innostua itsensäkin yllättäen uusista asioista tai hakea entisistä harrastuksista hyvää oloa. Työelämässä en ymmärtänyt suunnittelemattomuuden olevan luksusta.

”Vain hiukan kärjistäen voidaan sanoa lainvalmistelusta tulleen teatteria, jossa eri tahojen kuuleminen näyttäytyy hidasteena, prosessiin kuuluvana välttämättömänä pahana. Asiantuntijoiden painavillakaan lausumilla ei ole vaikutusta, elleivät ne myötäile annettuja esityksiä. ”

HS Vieraskynä 25.07. 2010 / Jukka Kekkonen, Helsingin Yliopiston oik.hist. professori

Tänään olen istunut eteisessä ihailemassa aikaansaannostani. Oi, sellaiset ovat niin harvassa, että kun jotain valmistuu, kannattaa oikein istahtaa tuokioksi olemaan tyytyväinen. Kysymys oli kestomurheesta, nimeltä siivouskomero. Vuosikymmenen ja kaksi olen yrittänyt pesemällä pitää seinien perusvalkeaa näkyvissä huonolla menestyksellä. Pinttymät ovat pitäneet.

Eräänä helteisen päivän iltana tyhjensin komeron, irrottelin ovikorit ja koukut ja pesin vielä kerran koko höskän. Tuumailin, että kai minäkin voin jonkun miniremontin tehdä. Maalikartasta valitsin hennosti vihertävän sävyn. Aamulla Toinen pistäytyi rautakauppaan ja tuli kohta maalipurkki ja pensseli mukanaan. Suojasi vielä pyytämättä parketin.

Ensimmäinen sivelykerta oli reilun tunnin hikinen urakka ja tuotti uutta värisävyä paitsi komeron sisuksiin myös maalarin käsivarsiin ja hiuksiin. Onneksi maali oli vesiliukoinen. Seuraavana päivänä urakka toistui. Maalarikin oli jo oivaltanut suojauksen idean. Kolmantena päivänä Toinen ruuvaili uudet korit oveen ja järjestin tavarat paikoilleen.

Hulluhan se on, joka helteellä remonttiin ryhtyy. Olemme hullutelleet oikein kunnolla. Jos kerran on hikoiltava, hikoillaan sitten työstä eikä tyhjästä.