Maanantaista on tänä vuonna tullut minulle kirjastopäivä. Päivän ulkoilu tulee tehtyä ja pikku repullinen uusia ajatuksia kannettua kotiin. Kirjastomme palvelee kaupunkilaisia hyvin, sen olen huomannut. Lehtisalissa on tungosta. Eteisaulan kahvila työllistää kortistosta reippaita naisia, jotka itse leipovat ja laittavat tarjottavansa. Ikkunagalleria tarjoaa kuukausittain vaihtuvan näyttelyn paikalliselta taiteilijalta. Sivusaleissa kokoontuu lukupiiri, järjestetään kirjailijavierailuja tai muita kulttuuritapahtumia.

Kirjaston puolella on hyllymetreittäin kelpo kirjoittajien teoksia, jotka odottelevat lukijaa. Romantiikkaa ja dekkareita, runoja ja aforismeja, proosaa ja tietokirjoja riittää enemmän kuin ahkerinkaan ehtii elämänsä aikana lukea. Lapsille ja nuorille on omat osastonsa ja satutunnit. CD-musiikki ja -proosa sekä DVD-kirjasto tarjoaa ei-kaupallisin perustein valittua monipuolista kuunneltavaa ja katsottavaa.  Lukuisilla tietokonepäätteillä riittää asiakkaita.

Palautus ja lainaus käy kirjaston automaateilla kätevästi, tilaukset ja uusinnat voi hoitaa koneella kotoa käsin ja tekstiviestillä ilmoitetaan, kun varattu aineisto on noudettavissa. Jotkut käyttävät myös palvelua, joka muistuttaa tekstiviestillä laina-ajan loppumisesta. Kirjasto kuuluu neljän kunnan kimppaan; varausajat lyhenevät,  kun naapurikirjaston hyllystä saattaa löytyä seuraavaksi päiväksi kirja, joka omasta on lainassa. Vapaaehtoiset kirjastoystävät kuljettavat luettavaa vanhuksille kotiin, hoitavat samalla lähimmäisen virkaa kyselemällä kuulumisia.

Kirjastomme monipuolisista palveluista minua on kovasti ilahduttanut hylly Vippikirjat. Siitä saattaa tuurilla saada uutuuden tai kysytyn kirjan, jolla muuten olisi pitkäkin varausjono. Vippikirjan laina-aika on vain viikko eikä laina-aikaa voi jatkaa, niin varmistetaan nopea kierto. Teemaesittelyhyllyistä löytyy usein mielenkiintoista luettavaa. Ovensuussa on vielä vapaakirjahylly, johon voi tuoda ja josta voi viedä vapaasti kirjoja.

Kirjastomme on kaupungin kaunein rakennus ja parhaalla paikalla. Ja siellä ovat töissä Ellu ja Tuula ja muut mukavat ihmiset, jotka vastailevat ystävällisesti, auttavat löytämään kirjan tai  käyttämään automaattia. Olemme oikein ylpeitä kirjastostamme!

*Päärautatieaseman pikasuutarissa.

Odotan , että herra edelläni on toimittanut asiansa. Tervehdin, kerron, että jalassani on talvikenkä, jonka varren vetoraksukka repsottaa ja kysyn voisiko sen ommella.  Suutarismies pyytää kenkää nähtäväksi ja toteaa, että onpa hankala korjattava. Hymyilen hänelle, että itse asiassa koko lenkki on tarpeeton, sen voisi vaikka poistaa, kengän saa hyvin jalkaan muutenkin. – Leikataanko, suutari kysyy puukko kädessä ja saatuaan luvan sipaisee repsottavan nahanpalan pois eikä ota maksuakaan palvelusta.  – Kiitos ja hyvää päivänjatkoa, sanon tyytyväisenä. – Kiitos samoin.

*Pääkaupungin pääpostissa.

Vuoronumero 214 kilahtaa. Tiskin takana keski-ikäinen nainen palvelee.
– Hyvää päivää, sanon. (Palveluammattilainen mulkaisee, ei vastausta)
– Etsin priority-merkkejä ykkösluokan postiin, täältä varmaan saa?
(P.a. näyttää liuskaa) – no, montako?
– Voin ottaa koko liuskan, tarvitsen useita.
(Mulkoilua, liuska kiertyy kiepille ja lennähtää tiskille)
– Taidan ottaa vielä näitä kukkapostimerkkejä.
– neljä viisikymmentä (koleasti)
– Olkaa hyvä (ojennan viitosen)
(P.a. ottaa rahan, killinki kilahtaa pöydälle)
– Kiitos. (Poistun. Ohhoh, onpa täällä hyytävää, ajattelen.)
*
Työhyvinvoinnista keskustellaan. Helposti keskustelussa ajaudutaan vastakkaisiin poteroihin: työnantajat ja työntekijät. Kolmas osapuoli unohtuu: asiakkaat. Uskon, että kutsumustyöläisiä on monissa ammateissa. Asenne ja motivaatio näkyy työn laadussa kaikkialla ja palveluammateissa varsinkin asiakkaan kohtaamisessa. Huonosti voiva työntekijä on huono käyntikortti työpaikasta ja -yhteisöstään.

Sanotaan, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. On metsää, joka ei vastaa. Joka tapauksessa asiakas voi tervehtiä hymyillen, esittää asiansa ystävällisesti ja kiittää. Sitten samaa voi odottaa henkilökunnalta, jonka on jaksettava pitkät työpäivät. Terveisiä Itellaan.

Nostalgiaryhmämme kävi tutustumassa Keravan Taidemuseon hulppeaan Puumorsian ja metsän häät -näyttelyyn. Sitä värien, muotojen, luovan hulluuden runsautta on vaikea kuvailla! Katsoja aivan hengästyy, vaikuttuu, ihastuu. Tämä on nähtävä!

Yksi ryhmästämme on myös osallistunut ITE-taiteen tekemiseen ja kertoili työnsä taustoja. Monesti on koettu sama ilo ja energisoituminen taiteen äärellä. On tietysti taidetta ja taidetta, pääkaupungin galleriat tarjoilevat sofistikoidumpaa, Ateneum ja Kiasma perinteistä ja modernia arvotaidetta. Tällaisen luovuusräjähdyksen kokeminen on ihan oma juttunsa.

*
Autolla tulijalle on hyvät opasteet joka suunnalta, K-junalla pääsee etelästä päin Savion asemalle ja siitä pieni kävelymatka Klondyken taakse ylämäkeen. Pohjoisesta päin junalla tulija joutuu vaihtamaan Keravalla K-junaan. – Keskiviikkoisin museoon on vapaa pääsy!

Olen ilmeisesti talvifani, koska äkkiä miettien ei tule yhtään kurjaa asiaa mieleen talvesta. Sen sijaan nautin suunnattomasti näistä lumisista puista, vastasataneen lumen puhtaanvalkoisesta rauhasta ja viileästä tuoksusta. Jotenkin elämä tuntuu oikealta talvella, kun työtätekevät ovat toimessaan, koululaiset ja opiskelijat  oppimassa ja me eläkeläiset elämme kiireettömiä päiviämme vointimme mukaan milloin pienesti milloin räväkämmin, juuri kuin hyvältä tuntuu.

No, onhan tietysti näitä luontaisia harmeja: pyryä tai liukkaita katuja ja jokatalviset flunssakierrokset. Toisaalta lumityösessiot ovat hyötyliikuntaa ja ulkoilua. Liukkaat panevat kulkemaan rauhallisemmin ja ottamaan sauvat lenkille mukaan. Flunssasta ei tosin helpolla löydy positiivista sanottavaa, kun eläkeläinen voi antaa itselleen luvan makoilla kirjan kanssa ihan noin vain muutenkin, jos tahtoo.

Nyt kun alkaa tulla kevättalvisia fiiliksiä, lauhaa tuulta, kirkkaita päiviä, räystäiltä noruvaa vettä, on vielä kerran henkäistävä: Talvi ON ihana.

Syödä pitää säntillisesti ja joku järjestys on muutenkin tietysti hyvä olla, mutta joskus vain pännii. Sitten tuntuu ihanalta, kun Pikkuritari tulee ja rutiinit muksitaan luovasti uusiojärjestykseen. Toinen ei tosin kärsi meikäläisen tapaan vaihteluntarpeesta, jättäisi vain muuten mieluusti väliin jotain, siivouksen arvatenkin.

No, jos eläkeläinen on loman tarpeessa, pitää ottaa lomaa. Niistä rutiineista. Tällä kertaa se tehdään nyt eikä viidestoista päivä. Perästä kuulunee.

PS. Voivoi, taas on jostain rakosesta päässyt kasakaupalla robottiroskaa kommenttilaatikkoon viime viikolla. Pahoittelen kovasti, että roskia poistaessa katosi vahingossa muutama blogiystävien viimeisistä tervetulleista kommenteista.

Perjantain Voimala vei kaikki voimat eikä tuonut mitään tilalle. Huuhh. Toimittajahenkilöt ottivat yhden surkean elämäntarinan hyppysiinsä ja kääntelivät sitä voimallisesti. En niin jaksa näitä juoppojen raitistumiskertomuksia. Mukaan otettiin toinen osapuolikin todistamaan asioiden oikeata nykylaitaa. Ja niinhän se on, että kun jotain on ihan itse oivaltanut, se pitää päästä kertomaan kaikille. Eikä sekään riitä, pitää ryhtyä toisia neuvomaan miten asioiden pitää olla.

Myönnetään, älämöintini kuulostaa asiaan nähden kohtuuttomalta. Sen taustalla ei ole omakohtaisia eikä lähipiirin kokemuksia alkoholismista. Haluan kritisoida toimittajien yhä lisääntyvää halua ja intoa pöyhiä ihmisten surkeita kohtaloita (lehdet ja nyt jo tv) ilman asiaan liittyvää ammattitaitoa, usein myös ilman mitään ideaa, miksi. Pöyhimisohjelmia on ihan tarpeeksi jo, voisiko edes Voimalan säilyttää kulttuurikeskustelufoorumina kuten alun perin oli tarkoitus?

Leidit kävivät katsastamassa Jalmari Helanderin jylhän joulupukkielokuvan, kun se ennen joulua jäi katsomatta. Eikähän siinä mitään, oli meitä 11 katsojaa vielä tammikuussakin, keskellä arkipäivää. Seitsemän nykynuorison edustajaa edessä päin ja yksi takana istuivat hiiren hiljaa koko ajan. Mykistyneinä katselimme mekin, oli se niin hullua touhua, ettei pitkään aikaan osannut olla mitään mieltä näkemästään. Välillä tuli ihan epäuskoinen olo: voiko tämä olla tosissaan tehty. Oli niin naiiveja juonenkäänteitä ja paikoin kökköä replikointia. Mutta tehosteet olivat tosi jyrkkää kamaa, siinä ehti tottumaton saada monet sätkyt. Loppuratkaisu nosti hervottomat naurut ainakin meiltä. Sitä kyllä tulin miettineeksi, että kun juttu oli rakennettu ikään kuin kansainväliseen kontekstiin, niin miten mahtoi saamelaisten poroerotus aueta lappilaista elämänmuotoa tuntemattomalle. Ja kieltämättä minulle ainakin tuli muutaman kerran mieleen Taru sormusten herrasta.

Rare Exports, aitoa suomalaista hulluutta myytävänä hyvään hintaan.

Vuosi on alkanut massiivisen katastrofin merkeissä. Australian tulva-alueen tuhot ovat niin laajalla alueella ja koskevat niin monia, että vaurioiden korjaamisessa menee kuukausia vielä senkin jälkeen, kun vesi viimein laskee. Inhimillinen hätä on mittaamaton ja yhteisölliset keinot riittämättömät. Haitilaisiin verrattuna australialaisilla on sentään mahdollisuus selvitä, koska tulva tapahtuu vauraassa maassa, jossa on järjestynyt yhteiskunta.

Samaan aikaan toisaalla ihmetellään taivaalta tipahtelevia lintuja ja rannoilla lojuvia kuolleita kaloja. Lumi sotkee ihmisten aikataulutettua arkea ja aiheuttaa onnettomuuksia. Kuumuus, kuivuus, nälkä ja taudit tuhoavat elämää sekä sen edellytyksiä. Ihminen on viisas sekä tyhmä, osaa hyödyntää sekä riistää luontoa, mutta ei hallitse sen prosesseja. Mitä enemmän meitä on luonnon tasapainosta välittämättä siihen toimillamme puuttumassa, sitä enemmän katastrofeja seuraa. Eivätkä katastrofit aina ole siellä, missä aiheuttajat, seurauksia kantavat kaikki.

Olohuoneeseemme sapuu hyvinvoivan yhteiskunnan hyvinvoiva asiantuntija selittämään mistä mikäkin johtuu. Mutta sivustakatsojan turvapaikkaa ei ole. Olemme osallisia.

Joulun teema on oikeastaan kierrätys: reseptit ovat usein ne entiset hyväksi havaitut, joulukuusenkoristeet korjataan talteen, lahjakassit voi uusiokäyttää ja jouluseimi pakataan taas vuodeksi laatikkoonsa. Ystäväni Vanharouva hakee kellarikomerostaan saman lumivalkean ikikuusen joka jouluksi. Pikkuritarin toisen mummon isossa perheessä on totuttu kierrättämään lelutkin.

Tervehdyksessä teksti on minusta yhtä oleellinen kuin kuva, pelkkä nimikirjoitus valmiiksi painetun toivotuksen alla tuntuu jotenkin tyhjältä ja jättää mieleen kysymyksiä. Sillekään en mitään voi, että perinteiset tulipunaiset kimallekortit eivät minua suuresti ilahduta. Voihan olla, että valitsemani yksinkertainen taidekortti ei myöskään ilahduta saajaa. Ajatus on kuitenkin tärkein ja kuva lähettäjän mielestä kaunis. Tarvitseeko joulukortin oikeastaan alleviivata joulua? Voihan tervehdyksenä olla muisto tapaamisesta vuoden varrelta. On niin vaikea tietää osuvatko toivotukset saajan joulutunnelmiin, siksikö omia sanoja ei uskalleta kirjoittaa.

Joulun jälkeen on ratkaistava mitä tervehdyksille tehdään, nehän ovat ns. season’s stuff. Isojen ja pikkuisten rakkaiden lähettämille on tietysti oma laatikkonsa ja ystävienkin korteista ne kauneimmat tekee mieli tallettaa. Tapanamme on lukea kaikki joulutervehdykset kertaalleen vielä loppiaisena. Sen jälkeen osa päätyy takan sytykkeeksi ja lämmittää sillä tavalla vielä kerran.

Menneen joulun kauneimpia ovat upea ristipistoin kirjailtu kynttiläikkuna kädentaitoiselta kälysiskolta, taiteilijaystävän neljä valoisaa liekkiä, ystävämiehen omalta pihaltaan kuvaama orava, lapinjoulusta lähetetty revontulienkeli ja kaikki ne ihanat siniset. Pikkuritari oli valostanut yönmustaa värikynin ja saanut itse liimata huopatähden. Kummipojan esikoulukas oli taiteillut kaksi iloista tonttua. Monessa kortissa on lähettäjän omia riimejä.

Joulun puhuttelevin kortti tuli Rouva ja Ukkosuntiolta. Taitavin vedoin piirretyssä kuvassa lentää poro, sarvissaan navigaattori ja siinä tähti. Poron sarvista pitelee karhu, jonka korvista taas jänö. Porukka lentää revontulitaivaalla kahden punatulkun saattamana. Mukana on ystävän omakohtainen runo. Uniikki jouluinen taide-elämys ilahduttaa pitkään.

Mukavat kahdeksan pakkasastetta oli aamutuimaan, kun talitintit kävivät lyhteellä ja eväsmökillään. Toinen haki kuusen tutulta myyjättäreltä, jolta aina on erinomainen laatukuusi saatu, isänsä kun niitä metsänhoitajan taidolla kasvattelee perintömaillaan eläkepäiviensä ratoksi. Tuolla kuusi vielä odottelee piha-aitaa vasten sisälle pääsyä.

Pikkuritarin porukaltakin tuli joulukortti, vaikka ovat luvanneet henkilökohtaisestikin tulla aattoa viettämään Vaarilaan. Siinä oli ihan omakätistä pikkuritaritaidetta. Kortti on tietysti kunniapaikalla odottamassa taiteilijan itsensä saapumista.

– Olen syntynyt vuoden pimeimpään päivään, hyvin olen silti elämässä pärjännyt, sanoi tarmokas ystäväni Vanharouva, kun onnittelin puhelimessa häntä. Joulun Lapsi, taivaallisen valon tuoja, on monelle nykyään hankala juttu. Meillä odotetaan ilolla sekä Seimen Lasta että Pikkuritaria vanhempineen, edellistä sydämen seimeen ja jälkimmäisiä ihan syliin.