Lämpimän keväinen päivä houkutteli Halosenniemeen, josta on muodostunut meille eri vuodenaikojen ikkuna järvimaisemaan. Hirsihuvilan mäki oli täysin sula. Talven lumikuorma oli pudottanut nuoresta männystä ison oksan kalliolle. Aurinko valutti häikäisevää valoa maisemaan. Tuusulanjärvi oli jäässä, luonnonsulaa oli rantu rannan tuntumassa. Hapetusta varten auki pidetty sula-alue niemen kärjessä väreili taivaansinisenä. Kauempana jäällä leyhytteli siipiään ja verrytteli äänijänteitään parvi selkälokkeja.

Toisella puolella rauhoitettua kallioista metsikköä kävin tarkistamassa sinivuokot. Ei ollut nuppuja vielä, lehdet kyllä terhakasti elossa. Ryytimaa oli osittain lumen peitossa. Sulasta metsärinteestä makuuksiltaan puhaltautui juoksuun täällä usein nähty jänis. Rannassa kuvasin jäähän muodostuneita kuplia. Oi miten lämpimästi sisälläni läikähti, kun kohtasin kevään ensimmäisen sitruunaperhosen, sielunperhoseni. Se lenteli edelläni suruvaipan kanssa rinnakkain, niin kevyesti, kaikkea murhetta vailla kuin vain perhonen voi.

Vettä sataa ja lumet sulaa. Räystäskourujen syöksytorvet laulavat alakuloisia. Orava loikkii turkki märkänä pihan poikki. Se käyttää aitaa kiitoratanaan, viilettää vauhdikkaasti katelautaa pitkin, ponnistaa siitä vaahteran oksalle, käy tarkkailemassa näkymiä yläviistosta.

Maisema on surkea näky. Lumipenkkojen uumenista paljastuu soraa ja likaa. Naapurin orapihlaja-aita muistuttaa risukasaa kinoksesta kuoriutuessaan. Paljaissa piikkioksissa roikkuu murheellisten pisaroiden rivi. Linnut eivät sateella lentele eivätkä laulele. Jos aurinko loisi edes tuokioksi valoisan silmäyksen tänne päin, maisema valpastuisi.

Apeissaan ollaan. Yhä vain yskä rouhii meitä. Talvi on ollut ihanakin – mutta koville ottaa ennen kuin otteensa luovuttaa.

”Aalto-yliopiston tutkijoiden kehittämä vanhainkodin turvalattia aistii ihmisen kaatumisen sähkökentän muutoksista ja hälyttää hoitajan paikalle. — Muovikalvon sisään laminoitu shakkiruutumainen anturiverkko on halpa, eivätkä käyttäjät tarvitse erillisiä tunnistimia. Tekniikka toimii pimeässäkin. Yli 90{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} kaatumisista tunnistetaan.”

* Tekniikan ammattilaisten jäsenlehti TEK 2/2011

**Kommentti: Turvalattiakaan ei estä kaatumisesta aiheutuvia kolhuja, mutta avun hälytys toimii turvapuhelinta paremmin muistisairailla.

Voih, miten hilpeästi aaltoilee kevättalvi. Aamuteellä katson ikkunasta, aurinko paistaa. Hetken päästä nostan silmät lehden sivulta, pyryttää pyöreitä lumirakeita. Kun nousen lähtemään, aurinko jo häikäisee taas puhtaan valkealla.

Askellan varovasti jäistä polkua metsässä. Tuuli putsaa keuhkojani, tunnen, miten happi virtaa veren mukana joka soluun. Tuuli, liike, havumetsä – tuntuu niin hyvältä, tautisen viikon jälkeen. Tuoksuu keväältä ja linnut kertovat aikeistaan.

Iltapäivällä istun kirjoittamassa, unohdan ajan. Kun nostan katseen, ulkona hämärtää jo.  Naapurin poika menee kotiinsa ja hetken päästä lähtee taas. Elämä virtaa talojen ovista sisään, ulos, sisään.

Yötä vasten seison kynnyksellä, hengitän syvään. Kaupunki rauhoittuu. Unet odottavat pieluksella.

”Nainen ei ehkä voi ymmärtää tunnetta, mikä miehelle tulee, kun se saa pihassa keväisen sulamispuron oikein vuolaana virtailemaan”, ilmoitti Toinen postilaatikolta palatessaan.  En väitä vastaan, mutta olen kyllä huomannut, että tuo seikka liikauttaa häntä joka kevät. Ehkä se on hänelle Kevään Merkki, kuten minulle mustarastaan aamuöinen vihellys kotimetsikössä tai joutsenten toitotus taivaanrannalla matkalla pohjoiseen.

Lumet katoavat vaivihkaa katoilta. Sulamisen tuoksut ja hajut pöllähtelevät puutarhoista, kadunvieriltä, pelloilta. Monena aamuna on satanut hetken uutta, valkeaa. Ei se muuta ajan suuntaa: jo 13. maaliskuuta Uudella mantereella alkoi Daylight Saving Time kansainvälisen kalenterin mukaan ja sunnuntaina Euroopan kalentereissa oli First Day of Spring. Lauantaina juutalaiset aloittivat puriminsa auringon laskiessa. Meidän laskiaisemme ja tuhkakeskiviikkomme on jo aloittanut kristillisen paastonajan. Ensi sunnuntaina siirrytään EU:ssa kesäaikaan. Kevät tapahtuu juuri nyt.

Katoavan kuun viikkoa mennään. Pohjoiset sanovat, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa. Onkohan siellä jo hankikantokevät. Mikä on Sinun Kevään Merkkisi?

Olo käy vaimeaksi, kun kuume täristää, pilkkoo päätä, rinta rahisee eikä mitään irtoa vaikka kuinka yskii ja lopulta ei jaksakaan. Kolmantena päivänä jo ahdistaa henkeä, ihminen kömpii lääkäriin,  valittaa elämänsä laatua, saa reseptin. Tulehtunut on, keuhkoputkisto, tiesihän tuon.

Herää perumaan sopimiaan, se on jaksettava, sitten valahtaa taas vuoteelle, yrittää lukea, kohta on unessa. Viisi päivää nappien nappailua, kuume ei täristä enää, pää tuntuu kutakuinkin omalta. Rinta rahisee yhä, aikansa kun jaksaa yskiä, irtoaakin jo jotain, jota syljeskellä, mutta ei rahina lopu, ei vielä. Konserttikin odotti, mutta ei kahta rahisijaa, yskänpuuskien raastamaa, ei.

Toisella täyttyy uusi vuosiluku, juhlijaksi ei nyt ole kummastakaan, siirretään tuonnemmaksi, jahka toetaan tästä. Iltahämärissä Pikkuritari joukkueineen pimpottaa yllättäen ovikelloa, laulaa Vaarille onnittelulaulua. Vaari ilahtuu kovin. BBC News valuttaa katastrofivirtaa, uhkaa ja tuhkaa tunnista toiseen.  Asiantuntijat aprikoivat, äkkinäiset vetävät banderollinsa kadulle, sytyttelevät kynttilöitään. Aamu raahustaa päivää pitkin iltaan ja yö peittelee tautisilla unilla.

Japani on pysynyt otsikoissa ja etusivuilla. Uutismaailman lakien mukaan se pysyykin, kunnes tapahtuu jotain uutta maailmanlaajuisesti hätkähdyttävää. Maailma on ollut myötätunnosta minuutin hiljaa – kotinsa menettäneet ja läheisensä kadottaneet paikalliset elävät piinaavan pitkiä tunteja, päiviä, viikkoja. Tuho on karmea ja epävarmuus huomisesta jatkuu.

Myös pitkälle kehittynyt yhteiskunta voi haavoittua pahasti luonnonvoimien armoilla. Yllättikö se meidät kaikki? Mediassa SPR:nkin kaiken kokenut johtaja jäi toistelemaan mantraansa Japanin erinomaisista kriisivalmiuksista. Maa ihmisineenhän oli täysin sokissa! Kesti päiviä ennen kuin tuhon laajuus selvisi kenellekään.

Pörssikurssit huristavat alamäkeä, talouden romahdus on tosiasia ja vakuutuslaitokset mahdottoman tehtävän edessä. Selvähän se, että sijoittajilla on huoli pääomistaan. Seuraava huoli ovat räjähtelevät ydinvoimalareaktorit. Siitäpä oivallista vaalikauraa meidänkin maamme populisteille ja protestiliikkeille.

Ajattelen pelastus- ja raivaustöissä uurastavia japanilaisia. Heidän tehtävänsä näyttää aluksi toivottomalta. Miltä tuntuu haalia merestä ruumiita, jotka aalto tempaisi mukaansa? Mistä aloittaa kaupungissa, josta ei ole juuri mitään jäljellä? Vielä vähän aikaa ja raunioista nousee kuoleman löyhkä.

Rojukasojen keskellä vaeltelee yksinäinen vanha mies, etsii kadonnutta elämäänsä. Japanissakin kaksi kolmasosaa valtakunnasta jatkaa normaalia arkeaan. Se tapahtui muille.

Oli sovittu likkaporukalla, että mennään seuraavana iltana naapurikaupunkiin teatteriesitystä katsomaan. Edellisenä iltana ryhmän veturi soitti ja houkutteli lähtemään saman tien aikaisemmin päivällä, voisimme katsastaa Miró-näyttelyn ja kenties osallistua työpajaan, jossa saisi tehdä omin käsin taidetta. Mietin jaksanko toista pitkää päivää peräkkäin, olin palannut pääkaupungin kulttuuririennoista myöhään. Yön yli nukuttuani olinkin taipuvainen muuttuneeseen suunnitelmaan.

Espoon Kulttuurikeskuksen tiloissa on runsaasti nähtävää: Kaupunginmuseo Kamu, Kellomuseo, Helinä Rautawaara-museo ja Emma. Taidetyöpajaan ilmoittautuneet saivat ilmaisen opastuksen taidemuseon Miró-näyttelyyn, jota käytettiin virikkeenä omalle työskentelylle.  Oli lystikästä hakata posliinia paloiksi vasaralla, liimata paloja levyneliölle, päällystää tasoitemassalla ja lopuksi huuhtoa massa posliininpalojen päältä, että värit pääsivät oikeuksiinsa. En ole ikinä tehnyt mitään tämmöistä, joten kokemus oli ainoa laatuaan.  Tulosta en menisi kovasti kehumaan, mutta ei se nyt mikään pannunalunenkaan ole. ITE-taidetta, ehkä.

Louhi-salissa oli illalla yksi viidestä loppuunmyydystä vierailunäytännöstä, saksalaisen Familie Flötzin Infinita. Ja kas, sekin oli ennen näkemätöntä: teatteria ilman sanoja; vain varjokuvia, musiikkia, naamioituja hahmoja, loistavaa mimiikkaa. Neljän miehen esittämänä ihmisen elämänkaari lapsuudesta päätökseen asti. Hurmaava esitys kirvoitti liikutuksen kyyneleitä ja sydämen pohjasta nousevaa naurua yleisössä. Elin musiikin mukana omia muistojani, ehkä visioin tulevaa vanhuuttakin.

Tässä opin sen vanhenemiseen liittyvän seikan, että mieltään voi muuttaa ja yön yli nukkuminen kannattaa aina. Toisenkin asian opin: mitä vähemmän ennakkoluuloja – sitä antoisampaa elämä on.

Viikko on vilahtanut ihan muissa kuin kirjoittamisen merkeissä. Onkohan niin, että kevät oirehtii ihmisessä sillä tavoin, että sosiaalinen elämä vilkastuu. Ja sehän on vain hyvä?

Jäät kolisivat laivan kylkiin. Tallinna oli paikoillaan. Viime käynnin (toukokuussa) jälkeen kruunut ovat vaihtuneet euroiksi eikä laivamatkaajilta kysytty passia. Vanhassa kaupungissa kävely ei paljon huvittanut, sen verran pilvikostea oli sää. En tiedä voiko muutaman tunnin pistäytymisen aikana aistia tämän, mutta ilmapiiri kaupungissa tuntui pysähtyneeltä, varovaiselta. Hintataso on edelleen edullinen. Kävin kasvohoidossa, josta meillä olisi saanut pulittaa 59 euroa, mutta siellä hyvätasoisessa ilusalongissa 31,80. Kevyt päivämeikkikin olisi ollut vain 6,40, mutta en älynnyt ennakkoon varata aikaa sitä varten.

Paluumatkalla laivan buffet tarjosi herkkuja, joita nauttiessa oli rattoisaa porukalla suunnitella uusia ’poikkeuspäiviä’.  Aterian jälkeen ennen kotisatamaa istuimme vielä tovin laivan karaokebaarissa. Olen harvoin semmoisissa paikoissa, joten ihmeteltävää riitti. Kaikki laulunhaluiset esiintyjät olivat miehiä! Millä antaumuksella he heittäytyivätkään tulkitsemaan englanninkielisiä kappaleita. (Voihan olla, että parilla oluttuopillisella oli osuutta eläytymisessä…) Kappaleita en tuntenut, täytyi vain todeta olevansa jokseenkin out popmusiikin markkinoista. Myös yleisö oli miesvoittoinen ja palkitsi esiintyjät taidoista riippuen kohteliailla tai innokkailla aplodeilla.

Laivamatkan ikävin osuus on aina se tungos laivasta poistuessa ja erityisen ikävää on kuunnella humaltuneiden ja väsyneiden kanssamatkustajien kireitä sananvaihtoja keskenään tai kovaäänistä kiroilua puhelimeen. Maan tapa? Moni matkaaja näkyy raahaavan edelleen laatikoittain juotavaa ja kassikaupalla sitä sun tätä lahden takaa kotiin. Porukassamme oli joku muukin kaltaiseni, joka tuli vain saman käsilaukun kanssa takaisin, minkä oli matkaan ottanut.

Mikä jäi mieleen? Oikeastaan keskustelu retriiteistä matkatoverin kanssa tuoremehulasillisen ääressä jossain kahvilassa. Se yhteinen kokemus miten hälinän keskellä voi olla rauhassa.

Sunnuntaina kirjoitan kirjettä nuoruusystävälle, joka asuu matkan päässä. Kirjeen kirjoittaminen on hidas yhteydenmuoto, kynällä paperille, arkit kirjekuoreen, päälle osoite ja postimerkki ja postiin. Ihmisen käsiala muuttuu, jos sitä ei harjoita ja ajattelu muuttuu, jos aina ajattelee koneen kautta. On mukava kirjoittaa kirje omin käsin, kun tietää, että sitä odotetaan ja siihen myös vastataan kirjeellä. Kirje on uniikki kuten taideteos.
*
Maanantaina soitan ystävättärelle, jonka kortissa oli taannoin tapaamisehdotus. Koska lempikahvilamme Senaatintorin laidalla on pitkällisen remontin kourissa, olemme viimeksi tavanneet kirjakaupan yläkerran kahvilassa. Ei ole sama missä keskustellaan. Paikka riippuu seurasta, molempien pitää tuntea viihtyvänsä.

Iltapäivällä yllättää tekstiviesti kaukaiselta ystävältä, jota on vaikea tavoittaa ja josta en ole kuullut aikoihin. ”Löysin ystävänpäiväkorttisi, kun tulin sairaalasta kotiin. Kiitos siitä”. Soitan takaisin heti. – Sairaalasta? Miten on? Puhelu kestää. Pitkää vaitioloa puretaan, kuulumisten väli päivittyy puolin ja toisin. Tuttuus on tallella välimatkoista ja -ajoista huolimatta.
*
Tiistaina istun taannoin eläkkeelle jääneen entisen työtoverin kanssa kotikaupungin kahvilassa. Mielen pohjalla on lausumaton kysymys: millaisena jatkuu ystävyys nyt, kun hänenkin työvuotensa ovat ohi? Ääneen jaamme rattoisasti tämän elämänvaiheen tunnelmia.
On ilmiselvää, että olen jo vapaammassa vaiheessa. Hän on jättänyt itselleen lukuisia tehtäviä, joista ei henno tai haluakaan luopua. Kalenteri näyttää edelleen täydeltä. Pitkä työura vastuullisissa tehtävissä ei pääty kuin seinään. Vähittäisessä luopumisessa on myös viisautensa.
*
Keskiviikkona tapaan pääkaupungissa ystävän, jonka kanssa on käyty kirjoittajakurssia ikäihmisten yliopistossa. Emme tunne toistemme historioita muuten kuin tekstiemme kautta; hän kertoo lukevansa blogiani, minä sain kurssin aikana lukea hänen omaelämänkertansa. Tapaamme ensi kertaa kahden, kasvotusten. Puheet virtaavaat, jaetaan kurssin jälkeisiä elämänkäänteitä, tekstejäkin. Arvostan hänen kommenttejaan.Puhelemme kirjoittamisen esteistä ja kynnyksistä. Jaamme äitinä olemisen tuntoja suhteessa aikuisiin lapsiin. Tunnen saaneeni paljon, kun lähdemme kumpikin omaan suuntaamme. Mitä rikkauksia elämä kätkeekään!
*
Torstaina tapaan ystäväporukan vapaaehtoistyön keskuksessa. Vanhenemismietteeni saavat uusia vivahteita. Joku arvelee jo asettuneensa, toinen vielä kyselee ja ihmettelee. Kokemusperäisiä tuntoja jaetaan eikä kaikesta olla samaa mieltä, mutta oi miten hyvää tekeekään nauraa yhdessä.
Ikääntymisen sisäiset tunnot vaihtelevat, kuitenkin ne näyttävät olevan johdonmukaisessa linjassa sen kanssa, miten elämään yleensäkin suhtautuu. Omat ja läheisten terveyshuolet vaikuttavat mielialoihin, se tunnustetaan. Työelämästä irrottautumisprosessi on häälymistä menneeseen takertumisen ja uusille mahdollisuuksille avautumisen välimaastossa.
*
Tulen ajatelleeksi, miten yksilöllisiä kaikki ystäväni ovat ja miten erilaisia teitä olemme tutuiksi tulleet. Jokainen on vahvasti oma persoonansa vahvuuksineen, inhimillisine piirteineen. Kullakin on oma unelmansa, jota vaalii ja elämänvoimansa, joka kannattelee. On arvokas lahja elämältä, että tätäkään taivalta ei tarvitse kulkea yksin.  Matkatoveruus tukee.