Leidiporukkamme tapasi toisensa kesätauon jälkeen Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan portilla, missä oli runsaasti remonttiin viittaavaa tarpeistoa tien tukkeena, mutta ei ketään töissä. Puutarhan etuosa vaikutti hoitamattomalta, melkein umpeen kasvaneelta. Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha on Suomen vanhin, alunperin Turkuun perustettu 1600-luvulla, sieltä siirretty nykyiseen paikkaansa 1829. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan yksi osa on Kumpulassa, sitä esiteltiinkin taannoin televisiossa.

Valoisassa ja avarassa takaosassa kukkivat myöhäiset kukat, eniten keltaista ja voimakasta violettia. Pensasruusut tuoksuivat ihanasti nuppuja, kukkia ja marjoja samoilla oksilla kantaen. Valkoisen Enkelinpasuunan valtavat kellot huojahtelivat päärakennuksen puoleisella rinteellä. Heinätuppaat aaltoilivat hopeanhohtoisina ja suihkulähteiden vesikaaret  välkähtelivät  auringossa. Puutarhan syksykin on kaunis omalla tavallaan. Siellä täällä istui penkillä kirjaa lukeva kaupunkilainen tai ystävykset vaimeasti keskustelemassa lehtimajan suojassa.

Poikkesimme myös kasvihuoneissa ihmettelemässä monen ilmastovyöhykkeen puita ja viherkasveja. Oli kiinnostavaa todeta mistä päin maailmaa ovat kotoisin tutut ruukkukukkamme pelargonia, paavalinkukka, syklaami ja monet muut. Lummehuoneessa oli vain pari kukkaa auki, kauneimpana valtavan kokoinen tulenpunaisena hehkuva varrellinen Intian lootus.  

En muuten tiennyt, että Kaisaniemenrannan puolella olevat puutalot, joista yhdessä on kesäkahvila, on siirretty paikalle 1990 Punavuoresta. Koska kahvila oli jo suljettu, suuntasimme Pitkänsillan yli Hakaniemen halliin, jonka syysrunsaat kasviskojut pursuivat tuoretta ja terveellistä syötävää. Yläkerrassakin oli niin paljon tavaraa, että oli suorastaan vaikea hahmottaa mitä kaikkea löytyykään. Emme olleet ostoksilla, mutta pakkohan minun oli ottaa se minulta puuttuva Merete Mazzarellan kirjoista, joka divaripinon päällimmäisenä osui silmiin. Muutaman euron hinnasta vielä annettiin pyytämättä alennus, kun semmoinen kampanja kuulemma oli menossa.

Kesäkuulumiset tuli vaihdettua ahtaassa ja kuumassa yläkahvilassa. Leidi S oli käynyt valtameren takana Kanadassa ja Yhdysvalloissa ja kertoili sikäläisestä elämänmenosta. Vaikuttavimpia  kokemuksia olivat olleet Niagaran putouksella ja Amishien asuinalueella käynnit. ”Mutta amerikkalaista elämäntapaa ei tule ikävä”, summasi Leidi S havaintojaan.

Operaation jälkeisenä aamuna käytiin samat rutiinit: verinäytteet, verenpaine, aamulääkkeet ja aamiaisliemet. Vartin yli kahdeksan lääkärin joukkue vyöryi kierrolle huoneeseemme. Lääkäri selosti minulle tekemänsä ERCP-tutkimuksen tuloksen paljastaneen sappirakossa olevan lisää kiviä tiehyeeseen kiilautuneen lisäksi, joten varsinainen sappirakon poisto on erikseen tehtävä lähitulevaisuudessa. Sitten hän totesi, että veriarvot olivat hyvät, joten vuotoa ei ole ilmennyt.  Muutama lääkitykseen ja jatkoon liittyvä yksityiskohta vielä ja ’paperit’ mukaan, sitten saa lähteä kotiin.

Kiertoporukkaan kuuluu osastonlääkäri, apulaislääkäri, vastaava hoitaja ja kunkin potilaan omahoitaja vähintään, myös opiskelijat, jos heitä on. Koko huonekunta tulee tietämään naapuriensa sairaudet ja hoitokuviot. Tämä lääkärinkiertorituaali on ikiaikainen ja sopii ihmetellä, ettei siinä ei ole väliä potilaan intimiteettisuojalla, jota muuten nykyään ankarasti vahditaan. Myös verinäytteen ottaja panee potilaan luettelemaan henkilötunnuksensa ääneen varmistaakseen, ettei näytteissä tule sekaannusta. Minä näytinkin ranneketta ja sanoin: katsopa tuosta.

Naisten sopiessa suihkuvuoroja pujahdin omiin vaatteisiini, soitin hakijalle, että saa tulla. Toinen oli vielä umpiunessa kotona ja hämmästyi: nytkö jo? Keräsin tavarani, toivottelin naisille paranemista ja hyvää syksyä ja poistuin osaston päivähuoneeseen lukemaan aamun Hesaria. Omahoitaja toi kohta ’paperit’: kopion toimenpideselostuksesta ja verikokeiden tuloksista (jotka olin pyytänyt) sekä jatkomääräykset. Kiittelin hyvästä hoidosta. Toinen ilmaantui hoputtamaan:  auto on sakkopaikalla. Ehdimme sopivasti alta pois, kun parkkipirkko jo kirjaili viereiseen autoon muistutusta.

Aamukahvit juotiin kotona, minäkin uskalsin juoda, pitkästä aikaa.

Iltapäivällä aloin jo pysyä hereillä. Lukemisesta ei kyllä tullut vielä mitään. Omahoitaja tarjoutui auttamaan ensimmäiselle vessareissulle, mutta sanoin selviäväni. Otin tukea tippatelineestä, joka rullasi kevyesti mukana. Huonetovereille tuotiin parin tunnin välein liemikuppeja, joita he tyhjentelivät hitaasti, sillä typistetty mahalaukku ei kuulemma ota vastaan desiä enempää kerralla. Minä sain juoda vettä vähän kerrallaan infuusionesteen lisäksi, kun ei pahoinvointia ollut.

Omahoitaja tuli kertomaan ennen vuoron vaihtumista, että kivi oli ollut niin tiukassa, että sappitiehyttä oli jouduttu leikkaamaan sisältä käsin. Vuotovaaran vuoksi verenpainetta ja hemoglobiiniarvoa seurattiin useita kertoja päivän aikana. Viereisen petin rouva totesi hoitajan mentyä, että olikin ihmetellyt, kun niin pian tulin takaisin ja olin kohta liikkeellä pirteänä. Vierailuaikaan huoneeseen tuli väkeä. Pyysin hoitajalta edestä napitettavan paidan ja kun Toinen tuli, läksimme kävelemään käytävälle.

Television kaukosäädintä sanottiin naisten kesken valtikaksi, sitä käytti vuorotellen kaksi naisista. Toosa oli auki koko päivän. Jossain vaiheessa siellä esiteltiin Helsingin uutta musiikkitaloa, joka kirvoitti valtikkarouvien kesken sananvaihtoa.

– Ihme laatikko, ruma oikeestaan, ku kattoo vaikka miltä suunnalta. Ja sisältä noin musta. Kuka sitä tarvii, noin kauheesti tyhjää tilaa. (nuorempi)
– Nii, ja kyllä se on maksanu hirveesti. Niinku se Kiasmakin siinä vieressä, eikä niissä paljo ketään käy, liputkin on niin kalliita, ettei yksinhuoltajalla ainakaan ole varaa. (vanhempi)

Ajattelin ennakkoluulojen syntymekanismia: jos itseä ei joku asia kiinnosta, herkästi sitä arvelee, ettei sitten muitakaan. Toinen ja minä haluamme ja ja tarvitsemme musiikkielämyksiä. Eikä me tosiaankaan olla ainoita konserttien vakikävijöitä, joka viikko on Finlandiassakin ollut satoja tai tuhat muuta konsertissa. Odotan suorastaan uteliaana, millaiselta sinfoniaorkesteri kuulostaa musiikkitalon oikeassa akustiikassa Finlandia-talon puurosoundin turruttamaan korvaan.  

Yhdeksän jälkeen televisio äänestettiin kiinni. Vedin verhoja sängyn ympärille, ettei valo paistaisi toisten silmiin. Yksi jo nukkui, nuorin rouva supisi puhelimeen, vanhempi ja minä luettiin kirjaa. Munron kertomukset kirjassa Viha, ystävyys, rakkaus olivat tarpeeksi kaukana sairaalan todellisuudesta. Kohta soi huoneessa ilmastoinnin, ylipaineaparaattien ja ihmisistä sekä  ylä- että alakautta purkautuvien äänien vaimea kakofonia. 

Huoneessa oli pimeää. Kolmelta suunnalta kuului vaimeaa kuorsausta. Ovensuupeti odotti puhtaaksi sijattuna. Hoitaja ympäröi vuoteen verhoilla, sytytti pikkuvalon, solmi henkilötietorannekkeen käteeni, näytti lukittavan kaapin ja neuvoi asettumaan taloksi. Kuoriuduin vaatteistani ja pujottauduin potilaaksi. Vaaleanpunaisten lököhousujen kuminauhaa oli kiristettävä ja lahkeita käärittävä, että pysyivät jalassa. Selästä avonainen paita liehui päälläni kuin lippu tangossa. Putkisukan varressa oli reikä. Hädin tuskin sain omat vaatteeni kaappiin ja ehdin ojentautua sängylle, kun laboratoriokärryn kalina alkoi kuulua käytävältä.

Verinäytteiden ottajan kierros sai huoneen asukit hereille. Toivotin hyvää huomenta kaikille, joku vastasi. Seuraavaksi ovesta tuli hoitoapulainen, joka toi aamiaista muille. Kohta kaikki kolme mekastivat iloisesti keskenään. Heitä katsellessa ja kommenttejaan kuunnellessa tajusin, että kaikki kolme naista olivat läpikäyneet lihavuusleikkauksen, kaksi äskettäin ja yksi aiemmin. Leikkaus ei ole mikään yleinen laihdutuskeino, kriteerinä on erittäin huomattava ylipaino ja painosta johtuvat vakavat terveysongelmat. Aiemmin leikatun rouvan massa oli operaation jälkeen kutistunut peräti 45 kiloa, mutta nyt suolet olivat ’solmussa’, kuten hän ilmaisi asian.

Yöhoitaja tuli viime töikseen laittamaan minulle tipan ja pisti sen jostain syystä kyynärtaipeen laskimoon. Ihmettelin, mutta en puuttunut asiaan. Omahoitajani tuli paikalle kahdeksalta, esittäytyi ja sanoi olevansa se, joka oli soittanut eilen. Hän oli rauhallinen mies, jolla oli miellyttävät kasvot ja hoitoammattilaisen viileä katse. Hän kertoi, että olen kolmantena listalla, mikä merkitsee vielä reilun tunnin odotusta. Otin kirjan ja yritin lukea taustahälystä piittaamatta Alice Munroa. Kun omahoitaja tuli pistämään esilääkitystä, suljin kirjan ja silmät. Kohta minua vietiin pitkin käytäviä endoskopiahuoneeseen.

Toimenpiteessä oli kaksi lääkäriä ja avustavia hoitajia, kaikki naisia. Esittäydyttyään ja kerrottuaan mitä tapahtuu, johtava kirurgi kuului sanovan kollegalleen: kuka siellä nyt ei ymmärrä laittaa tippaa kädenselälle. Hoitaja sovitteli tippakättä suoraksi taakse, asento oli hankala. Endoskopia ei muutenkaan ole mikään miellyttävä tutkimus. Potilaalla nieletetään pikkusormen paksuista letkua, jonka päässä on kirkas valo. Esilääkityksestä huolimatta letkun kulku mahalaukun läpi pohjukaissuoleen tuntui ikävältä, kunnes nukutushumaus hoiti ikävyydet. Seuraavaksi tajusin, että letku oli jo poissa ja lääkäri ilmoitti iloisesti: rouva, kivi saatiin pois. Koko juttu ei kestänyt puolta tuntiakaan.

Luulin nukkuneeni huoneessa tuntikausia, mutta puhelimesta huomasin, että olin soittanut Toiselle tultuani skopiasta. Sanoin kuulemma vain, että kivi saatiin pois. Itse en muista soitosta mitään.

Aamulla sataa taivaan täydeltä. Jäi kysymättä eilen soittaneelta hoitajalta mille ovelle tässä pitää mennä, kun on pyydetty tulemaan kuudeksi.  Sairaala on massiivisen suuri ja monimutkainen kompleksi. Toinen ajaa, päädymme pääovelle. Käyn katsomassa; ei valoja sisällä, ovikellon alla lukee: ei käytössä. Sivummalla on lappu, jossa kerrotaan, että yöaikaan sisään pääsee vain ensiavun kautta. No, sinne.

Ensiavun ovi lentää auki. Aulassa ei ole valoja, pimeässä lasikopissa piileskelee joku nainen. Menen kysymään miten täältä pääsee K4:lle.

– Te olette väärällä ovella, teidän pitäisi mennä pääovesta.
– Tulen juuri sieltä, lukossa on ja lappu ohjaa tänne.
– Siellä on ovikello, olisitte soittanut.
– Ovikellon alla lukee, ettei se ole käytössä.

Seuraa mutinaa ja noitumista ja sitten monimutkaiselta kuulostava reittiselostus, josta ei käytännössä ole paljon apua. Reitti osoittautuu mutkikkaaksi. Miksiköhän opastusta ei ollut kutsukirjeessä, mietin, ei olisi tarvinnut häiritä valvomisesta piinaantunutta naisparkaa vastaanoton turvallisessa pimeydessä.  Suunnistaminen aamutyhjän sairaalan uumenissa ei ole herkkua; ainuttakaan henkilökuntaan kuuluvaa ei näy, vain muutama kaltaiseni käytävillä harhaileva potilas.

Löysin viimein hissille, jolla pääsi pääsisäänkäynnin aulaan. Siellä oli jo opasteitakin, joiden mukaan nousin toisella hissillä seuraavaan kerrokseen. Katson ansiokseni, että olin vain viisi minuuttia myöhässä. Osaston ovikello sentään oli käytössä ja toimi. Avaava yöhoitaja näytti kiireiseltä, mutta sanoi lämpimästi tervetuloa ja pyysi odottamaan hetken. Kohta hän palasi ja kyseli ne tavalliset: henkilötiedot, allergiat ja käytössä olevat lääkkeet. Sitten hän ohjasi minut huoneeseen.

Aamulla puhelin soi kotona. Miesääni toivottaa hyvää huomenta.

– Täällä on sairaanhoitaja NN aluesairaalan kirurgiselta osastolta 4. Teidät on kutsuttu huomenna toimenpiteeseen meille. Osastollamme on täyttä, joten te menettekin osastolle yksi.
– Vai niin. Voiko muuten aamulääkkeen ottaa ennen sinne tuloa, muutenhan olen ravinnotta?
– Älkää ottako, saatte esilääkityksen sitten osastolla.
– Hyvä on.

Muutaman minuutin päästä puhelin soi jälleen. Sama mieshoitaja.

– Siitä lääkkeestä tarkennus, voitte ottaa sen kotona ennen lähtöä, kunhan se tapahtuu kaksi tuntia ennen toimenpidettä, joka on klo 8.
– Hyvä on.

Muutaman minuutin päästä puhelin soi jälleen. Sama mies.

– Anteeksi, että soitan vieläkin muutoksesta. Saimme kuitenkin järjestettyä teille paikan tälle osastolle. Tulkaa siis neloselle, mihin alunperin pitikin.
– Selvä, sinne sitten.

Puhelin vaikenee. Ehkä voin nukkua yöni rauhassa, ellei enää ilmene jotakin muutosta…

Olen tutustunut pakon sanelemana potilaan ominaisuudessa kuluneena kesänä juhannuksesta lähtien kotikaupunkini terveyskeskuksen päivystykseen, supistettuun palveluun ja yhteistyöhön HUS:n eri yksiköiden välillä. Terveyskeskus, aluesairaala ja yliopistollinen keskussairaala hoitavat kukin omaa reviiriään. Aluesairaalan eri poliklinikat tutkivat kukin omaa viipalettaan potilaasta. Sähköiset yhteydet on keksitty, mutta tiedon kulku takkuaa.  Potilas saa rauhassa täytellä joka putiikkiin keltaisia tiedonvaihtoa koskevia lupalappuja, mutta kuulee toistuvasti: emme tiedä/emme pääse teitä koskeviin tiedostoihin.

Aluesairaalassa tapasin kiireisen kirurgin, joka selitti viidessä minuutissa, että magneettikuvassa näkyy sappitiehyeeseen juuttunut kivi, josta helvetilliset kivut ja veriarvojen hälytystila johtuu. Kivi on poistettava, mikä taas tapahtuu pääkaupungin yliopistollisessa keskussairaalassa, koska aluesairaalassa on kesäsupistuksia. Sähköinen lähete lähtee saman tien.  

Yliopistollisella klinikalla olin jo toimenpidepöydällä nukutusnappi oman peukaloni alla  valmiina (kokeiltavana oleva systeemi), kun nukutuslääkäri haki paikalle kollegan, kuulin matalaäänistä neuvottelua ja arvasin, että nyt on jokin ongelma. Eivät olleet tyytyväisiä sydänkäppyröihini monitorissa ja totesivat, että toimenpide on siirrettävä tulevaisuuteen. Minut lähetettiin ison kirjekuoren kanssa takaisin aluesairaalan päivystykseen sydänongelman hoitamiseksi ensin. 

Sisäistä mietintää ja käänteiden sulattelua riittää. Ramppaan terveyskeskuksessa, jonka kesäsupistukset ovat taas tältä erää ohi. Sain onnekseni tutun hoitajan myötävaikutuksella vastaanottoajan kokeneelle lääkärille, joka otti asiat tk:ssa hoitoonsa. Veriarvoja ja sydänfilmejä seurataan tiiviisti. Aluesairaalasta soitetaan minulle, lähetetään epikriisejä ja toimenpidesuunnitelmia, kysellään tilannetta. Minä kerron heille ja kerron tk:een päin.  

Potilas itse näkyy olevan taho, jonka on pidettävä lääketieteellisen mielenkiinnon kohteena olevat viipaleensa koossa, osattava kysyä, selittää, jopa informoida yhden yksikön suunnitelmista toiselle. Onnistuuhan se, jos potilaan pää toimii ja/tai hän tuntee alan asioita ja käytäntöjä ammattinsa perusteella. Vaan entäs jos ei?

Idästä lähtenyt Pendolino liukuu pehmeästi kaupungin asemalle hiukan etuajassa. Nainen astuu kakkosvaunuun ja paikkaansa etsiessään joutuu tungeksimaan ahtaalla käytävällä aina vaunun toiseen päähän asti. Hän näkee, että lippuun merkityllä ikkunapaikalla istuu nuori mies ja vierellä toinen, molemmat havaittavasti maistissa. Skinipää käytävän vieressä on ilman paitaa, muskelit pullistelevat ja tatuoinnit viestittävät omaa kieltään nuoren miehen arvomaailmasta. Nainen uumoilee vaikeuksia.

Kestää jonkin aikaa, ennen kuin nainen saa kaverukset ymmärtämään, että ikkunapaikka on varattu hänelle. Paikalla istuva nuorimies söhrää omaa lippuaan silmät puolitangossa, siinä selvitellään paikkanumeroita. Skinikaveri ärisee naiselle: no, etkö sä saatana nyt voi mennä johkin muualle. Nainen sanoo sävyisästi: juna näyttää täydeltä, ajattelin istua sillä paikalla, mikä lipussani on merkitty. Pahemmassa jurrissa olevalle valkenee viimein, että hänen paikkansa itse asiassa onkin samalla kohdalla käytävän toisella puolen. Joku siinä on varannut  vieruspaikkansa laukullaan. Siirtyminen tapahtuu viiveellä. Nainen seisoo ja odottaa.

Muskelikaveri päästää naisen ohitseen ikkunapaikalle, mutta uhoaa: sulle tulee kuule hel’vetin ikävät oltavat siinä, kun mä alan kertoo kaikkia mun sairaimpia juttuja. Mä olen kato vasta kuukauden ollu siviilissä, mulla on hermo pinnassa ja puukko herkässä. Junavaunu hätkähtää. Nainen katsoo poikaa silmiin – miten siniset ne ovatkaan  –  ja sanoo: ei se mitään, olen kuullut elämässä aika monenlaisia juttuja.

Kaverukset naukkailevat salmiakkikossua limsapullosta ja lähtevät kohta kuselle ja röökille, skinipää ilmoittaa sen näin naiselle. Yllättäen se vielä kysyy voiko nainen vahtia hänen reppuaan sillä välin. Nainen kohauttaa olkapäitään. Toinen paimentaa kaverille paitaa päälle: kato, jotain rajaa täälä, et sä voi tolleen juosta pitkin junaa. Kaverukset menevät. Hetken on väljää, rauhallista. Junavaunu hengähtää.

– Perkele, mimmi oli alaikänen. Ne on pahinta mitä mä tiedän. Kikertää vaan. Mistä sä voit tietää, ku ne kummiski on naaraan näkösiä ja silleen. Muskelimies tilittää epäonnista iskuyritystä naiselle palattuaan ja kiskoo taas paitaa yltään. Kaverukset suunnittelevat iltaohjelmaa pääkaupungissa, soitellaan sinne ja tänne, säädetään treffejä. – Ja me kun tullaan perille, ni aseman neekerit saa turpaan välittömästi, muskelikaveri puhkuu naiselle. – Noinko meinaat? – Meinaan. Ne on nii rumii ja tyhmii. – No, mut jos niistä ei teille mitään harmia ole, miksi ryhtyä rettelöimään, hankkii vain itselle vaikeuksia. – Ota iisisti, hei, rauhoittelee kaverikin toiselta puolen käytävää.

Nainen lukee kirjaa ja täyttelee välillä sudokua. Muskelikaveri kääntyy kysymään ovatko vaikeita ja tarviitko apua. – Tuli noita täyteltyä aika lailla kiven sisässä, kun oli aikaa. Nainen näyttää vihkoa, jossa lukee Sudokuja eksperteille, huippuvaikeita. – Kiitos vain, eiköhän nämä täyty. – Oho, sanoo kaveri, taidat ollakin alan leidi.

Pendo liukuu naisen määräasemalle. Poistuminen käy mutinoitta ja kaverukset palaavat alkuperäiseen asetelmaansa. Skinipää vetää kättä lippaan. Tai siis jos olisi lippa, niille main. Nainen astuu junasta ja nousee asemalla toiseen. Määränpäässä ollaan vastassa. – Oli vähän erikoisempi junamatka tällä kertaa, nainen sanoo.

Täällä pakkaillaan taas laukkuja. Ei raaskisi lähteä, kun piha on juuri kesään herännyt, vaahtera kylvää keltaisia pikku kukkiaan, syreenit nupulla, tulppaanit kukassa ja myöhään heräävä tammikin on puhkeamassa lehtiin. Onneksi viileni vähän, niin eivät kaikki kukat ehkä ehdi ohi sillä aikaa. Tavataan tuonnempana matkakuvien merkeissä!

Pikkuritarin virpomiset varmaan tekivät Mummelin niin tuoreeks ja terveeks, että arjen tultua tarttui hän lehtiharavaan ja raps-raps-rapsutteli pihansa talon edestä ja takaa ja kadun puoleisesta päädystäkin, missä alas leikatut ruusupensaat odottavat uutta kesää.

Haravoitujen lehtien alta paljastui sinivuokon nuppuja. Kuivuneet perennapensaiden oksatkin tuli rapsittua saman tien. Tuuli pyörteili ja yritti pöllyttää kasaan kaavittuja lehtiä takaisin levälleen, mutta siistimmäksi piha kumminkin jäi kuin se, mistä puuha alkoi.

Pyöräilykausikin on alkanut, on niin mukava viilettää puhdistettuja raitteja kaupungin keskustaan. Eilen kuulin kevään ensimmäisen peipposen laulun kirjastomatkalla. Tänään nostelin talvivaatteita narulle tuulettumaan. Viimeiset varjolumet hupenevat silmissä.

Ikkunoilla kukkivat pikku narsissit, pihassa krookukset, ikonipöydällä virpomavitsat. On valmista juhlaan.