Aamulla sataa taivaan täydeltä. Jäi kysymättä eilen soittaneelta hoitajalta mille ovelle tässä pitää mennä, kun on pyydetty tulemaan kuudeksi.  Sairaala on massiivisen suuri ja monimutkainen kompleksi. Toinen ajaa, päädymme pääovelle. Käyn katsomassa; ei valoja sisällä, ovikellon alla lukee: ei käytössä. Sivummalla on lappu, jossa kerrotaan, että yöaikaan sisään pääsee vain ensiavun kautta. No, sinne.

Ensiavun ovi lentää auki. Aulassa ei ole valoja, pimeässä lasikopissa piileskelee joku nainen. Menen kysymään miten täältä pääsee K4:lle.

– Te olette väärällä ovella, teidän pitäisi mennä pääovesta.
– Tulen juuri sieltä, lukossa on ja lappu ohjaa tänne.
– Siellä on ovikello, olisitte soittanut.
– Ovikellon alla lukee, ettei se ole käytössä.

Seuraa mutinaa ja noitumista ja sitten monimutkaiselta kuulostava reittiselostus, josta ei käytännössä ole paljon apua. Reitti osoittautuu mutkikkaaksi. Miksiköhän opastusta ei ollut kutsukirjeessä, mietin, ei olisi tarvinnut häiritä valvomisesta piinaantunutta naisparkaa vastaanoton turvallisessa pimeydessä.  Suunnistaminen aamutyhjän sairaalan uumenissa ei ole herkkua; ainuttakaan henkilökuntaan kuuluvaa ei näy, vain muutama kaltaiseni käytävillä harhaileva potilas.

Löysin viimein hissille, jolla pääsi pääsisäänkäynnin aulaan. Siellä oli jo opasteitakin, joiden mukaan nousin toisella hissillä seuraavaan kerrokseen. Katson ansiokseni, että olin vain viisi minuuttia myöhässä. Osaston ovikello sentään oli käytössä ja toimi. Avaava yöhoitaja näytti kiireiseltä, mutta sanoi lämpimästi tervetuloa ja pyysi odottamaan hetken. Kohta hän palasi ja kyseli ne tavalliset: henkilötiedot, allergiat ja käytössä olevat lääkkeet. Sitten hän ohjasi minut huoneeseen.

  • Kaikkea hyvää mukaan leikkaukseen!

    Kommentin jätti annikki · lauantaina 3. syyskuuta @ 11:07

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.