Olen tutustunut pakon sanelemana potilaan ominaisuudessa kuluneena kesänä juhannuksesta lähtien kotikaupunkini terveyskeskuksen päivystykseen, supistettuun palveluun ja yhteistyöhön HUS:n eri yksiköiden välillä. Terveyskeskus, aluesairaala ja yliopistollinen keskussairaala hoitavat kukin omaa reviiriään. Aluesairaalan eri poliklinikat tutkivat kukin omaa viipalettaan potilaasta. Sähköiset yhteydet on keksitty, mutta tiedon kulku takkuaa.  Potilas saa rauhassa täytellä joka putiikkiin keltaisia tiedonvaihtoa koskevia lupalappuja, mutta kuulee toistuvasti: emme tiedä/emme pääse teitä koskeviin tiedostoihin.

Aluesairaalassa tapasin kiireisen kirurgin, joka selitti viidessä minuutissa, että magneettikuvassa näkyy sappitiehyeeseen juuttunut kivi, josta helvetilliset kivut ja veriarvojen hälytystila johtuu. Kivi on poistettava, mikä taas tapahtuu pääkaupungin yliopistollisessa keskussairaalassa, koska aluesairaalassa on kesäsupistuksia. Sähköinen lähete lähtee saman tien.  

Yliopistollisella klinikalla olin jo toimenpidepöydällä nukutusnappi oman peukaloni alla  valmiina (kokeiltavana oleva systeemi), kun nukutuslääkäri haki paikalle kollegan, kuulin matalaäänistä neuvottelua ja arvasin, että nyt on jokin ongelma. Eivät olleet tyytyväisiä sydänkäppyröihini monitorissa ja totesivat, että toimenpide on siirrettävä tulevaisuuteen. Minut lähetettiin ison kirjekuoren kanssa takaisin aluesairaalan päivystykseen sydänongelman hoitamiseksi ensin. 

Sisäistä mietintää ja käänteiden sulattelua riittää. Ramppaan terveyskeskuksessa, jonka kesäsupistukset ovat taas tältä erää ohi. Sain onnekseni tutun hoitajan myötävaikutuksella vastaanottoajan kokeneelle lääkärille, joka otti asiat tk:ssa hoitoonsa. Veriarvoja ja sydänfilmejä seurataan tiiviisti. Aluesairaalasta soitetaan minulle, lähetetään epikriisejä ja toimenpidesuunnitelmia, kysellään tilannetta. Minä kerron heille ja kerron tk:een päin.  

Potilas itse näkyy olevan taho, jonka on pidettävä lääketieteellisen mielenkiinnon kohteena olevat viipaleensa koossa, osattava kysyä, selittää, jopa informoida yhden yksikön suunnitelmista toiselle. Onnistuuhan se, jos potilaan pää toimii ja/tai hän tuntee alan asioita ja käytäntöjä ammattinsa perusteella. Vaan entäs jos ei?

  • Tutunoloista ja huolestuttavaa, entä sitten, kun potilas on liian väsynyt ja sairas, eikä läheisiä puolia pitämässä. Kuinka siinä käy?

    Kommentin jätti Tuula-mummo vaan · perjantaina 2. syyskuuta @ 21:17

  • Jaa’a, vaikeuksia tiedossa, veikkaan mä. Läheiset ovat tärkeitä sairaalle ihmiselle muutenkin. Kokemuksesta tiedän nyt senkin, että joka käänteessä ei systeemin rattaissa jaksa sairaana olla kärsivällinen ja se vain pahentaa tilannetta.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 2. syyskuuta @ 23:45

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.