Idästä lähtenyt Pendolino liukuu pehmeästi kaupungin asemalle hiukan etuajassa. Nainen astuu kakkosvaunuun ja paikkaansa etsiessään joutuu tungeksimaan ahtaalla käytävällä aina vaunun toiseen päähän asti. Hän näkee, että lippuun merkityllä ikkunapaikalla istuu nuori mies ja vierellä toinen, molemmat havaittavasti maistissa. Skinipää käytävän vieressä on ilman paitaa, muskelit pullistelevat ja tatuoinnit viestittävät omaa kieltään nuoren miehen arvomaailmasta. Nainen uumoilee vaikeuksia.

Kestää jonkin aikaa, ennen kuin nainen saa kaverukset ymmärtämään, että ikkunapaikka on varattu hänelle. Paikalla istuva nuorimies söhrää omaa lippuaan silmät puolitangossa, siinä selvitellään paikkanumeroita. Skinikaveri ärisee naiselle: no, etkö sä saatana nyt voi mennä johkin muualle. Nainen sanoo sävyisästi: juna näyttää täydeltä, ajattelin istua sillä paikalla, mikä lipussani on merkitty. Pahemmassa jurrissa olevalle valkenee viimein, että hänen paikkansa itse asiassa onkin samalla kohdalla käytävän toisella puolen. Joku siinä on varannut  vieruspaikkansa laukullaan. Siirtyminen tapahtuu viiveellä. Nainen seisoo ja odottaa.

Muskelikaveri päästää naisen ohitseen ikkunapaikalle, mutta uhoaa: sulle tulee kuule hel’vetin ikävät oltavat siinä, kun mä alan kertoo kaikkia mun sairaimpia juttuja. Mä olen kato vasta kuukauden ollu siviilissä, mulla on hermo pinnassa ja puukko herkässä. Junavaunu hätkähtää. Nainen katsoo poikaa silmiin – miten siniset ne ovatkaan  –  ja sanoo: ei se mitään, olen kuullut elämässä aika monenlaisia juttuja.

Kaverukset naukkailevat salmiakkikossua limsapullosta ja lähtevät kohta kuselle ja röökille, skinipää ilmoittaa sen näin naiselle. Yllättäen se vielä kysyy voiko nainen vahtia hänen reppuaan sillä välin. Nainen kohauttaa olkapäitään. Toinen paimentaa kaverille paitaa päälle: kato, jotain rajaa täälä, et sä voi tolleen juosta pitkin junaa. Kaverukset menevät. Hetken on väljää, rauhallista. Junavaunu hengähtää.

– Perkele, mimmi oli alaikänen. Ne on pahinta mitä mä tiedän. Kikertää vaan. Mistä sä voit tietää, ku ne kummiski on naaraan näkösiä ja silleen. Muskelimies tilittää epäonnista iskuyritystä naiselle palattuaan ja kiskoo taas paitaa yltään. Kaverukset suunnittelevat iltaohjelmaa pääkaupungissa, soitellaan sinne ja tänne, säädetään treffejä. – Ja me kun tullaan perille, ni aseman neekerit saa turpaan välittömästi, muskelikaveri puhkuu naiselle. – Noinko meinaat? – Meinaan. Ne on nii rumii ja tyhmii. – No, mut jos niistä ei teille mitään harmia ole, miksi ryhtyä rettelöimään, hankkii vain itselle vaikeuksia. – Ota iisisti, hei, rauhoittelee kaverikin toiselta puolen käytävää.

Nainen lukee kirjaa ja täyttelee välillä sudokua. Muskelikaveri kääntyy kysymään ovatko vaikeita ja tarviitko apua. – Tuli noita täyteltyä aika lailla kiven sisässä, kun oli aikaa. Nainen näyttää vihkoa, jossa lukee Sudokuja eksperteille, huippuvaikeita. – Kiitos vain, eiköhän nämä täyty. – Oho, sanoo kaveri, taidat ollakin alan leidi.

Pendo liukuu naisen määräasemalle. Poistuminen käy mutinoitta ja kaverukset palaavat alkuperäiseen asetelmaansa. Skinipää vetää kättä lippaan. Tai siis jos olisi lippa, niille main. Nainen astuu junasta ja nousee asemalla toiseen. Määränpäässä ollaan vastassa. – Oli vähän erikoisempi junamatka tällä kertaa, nainen sanoo.