Iltapäivällä aloin jo pysyä hereillä. Lukemisesta ei kyllä tullut vielä mitään. Omahoitaja tarjoutui auttamaan ensimmäiselle vessareissulle, mutta sanoin selviäväni. Otin tukea tippatelineestä, joka rullasi kevyesti mukana. Huonetovereille tuotiin parin tunnin välein liemikuppeja, joita he tyhjentelivät hitaasti, sillä typistetty mahalaukku ei kuulemma ota vastaan desiä enempää kerralla. Minä sain juoda vettä vähän kerrallaan infuusionesteen lisäksi, kun ei pahoinvointia ollut.

Omahoitaja tuli kertomaan ennen vuoron vaihtumista, että kivi oli ollut niin tiukassa, että sappitiehyttä oli jouduttu leikkaamaan sisältä käsin. Vuotovaaran vuoksi verenpainetta ja hemoglobiiniarvoa seurattiin useita kertoja päivän aikana. Viereisen petin rouva totesi hoitajan mentyä, että olikin ihmetellyt, kun niin pian tulin takaisin ja olin kohta liikkeellä pirteänä. Vierailuaikaan huoneeseen tuli väkeä. Pyysin hoitajalta edestä napitettavan paidan ja kun Toinen tuli, läksimme kävelemään käytävälle.

Television kaukosäädintä sanottiin naisten kesken valtikaksi, sitä käytti vuorotellen kaksi naisista. Toosa oli auki koko päivän. Jossain vaiheessa siellä esiteltiin Helsingin uutta musiikkitaloa, joka kirvoitti valtikkarouvien kesken sananvaihtoa.

– Ihme laatikko, ruma oikeestaan, ku kattoo vaikka miltä suunnalta. Ja sisältä noin musta. Kuka sitä tarvii, noin kauheesti tyhjää tilaa. (nuorempi)
– Nii, ja kyllä se on maksanu hirveesti. Niinku se Kiasmakin siinä vieressä, eikä niissä paljo ketään käy, liputkin on niin kalliita, ettei yksinhuoltajalla ainakaan ole varaa. (vanhempi)

Ajattelin ennakkoluulojen syntymekanismia: jos itseä ei joku asia kiinnosta, herkästi sitä arvelee, ettei sitten muitakaan. Toinen ja minä haluamme ja ja tarvitsemme musiikkielämyksiä. Eikä me tosiaankaan olla ainoita konserttien vakikävijöitä, joka viikko on Finlandiassakin ollut satoja tai tuhat muuta konsertissa. Odotan suorastaan uteliaana, millaiselta sinfoniaorkesteri kuulostaa musiikkitalon oikeassa akustiikassa Finlandia-talon puurosoundin turruttamaan korvaan.  

Yhdeksän jälkeen televisio äänestettiin kiinni. Vedin verhoja sängyn ympärille, ettei valo paistaisi toisten silmiin. Yksi jo nukkui, nuorin rouva supisi puhelimeen, vanhempi ja minä luettiin kirjaa. Munron kertomukset kirjassa Viha, ystävyys, rakkaus olivat tarpeeksi kaukana sairaalan todellisuudesta. Kohta soi huoneessa ilmastoinnin, ylipaineaparaattien ja ihmisistä sekä  ylä- että alakautta purkautuvien äänien vaimea kakofonia. 

  • Sairaalan potilashuone on demokraattinen paikka siinä mielessä, että siellä tapaa ja näkee erilaisia ihmisiä, kun yleensä sitä seurustelee ja on samanmielisten kanssa.

    Kommentin jätti Tuula-mummo vaan · maanantaina 5. syyskuuta @ 22:30

  • Niin ja oikeastaan tiivistymä yhteiskunnan kerrostumista, jotka eivät niin iholle tule muuten. Samaa sakkiahan me kaikki periaatteessa ollaan.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 6. syyskuuta @ 21:01

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.