...ja muistakin, ettet jää sinne suustasi kiinni! Toisen varoitus on mitä aiheellisin, kun livahdan autosta Vapaaehtoistyön keskuksen ovelle ja sisään. Täältä ei äkkiä pääse, sillä aina sattuu paikalle joku tuttu, vaikka vain yhtä pikku asiaa kävisi toimittamassa.

Minulle vain useammin käy se kiinni jääminen korvista. Niin nytkin. Paperin vein ja saman tien vastaanottaja alkoi purkaa päällimmäisiä huoliaan. Oli varmaan istunut yksin pitkään koneensa ääressä ja ilahtui, kun tuli ihminen paikalle.

Jokaisella pitäisi olla joku, joka voi kuunnella. Ei ole terveellistä kantaa päivästä ja viikosta toiseen huolia ja murheita mielessään voimatta niitä huojentaa. On silti huomaavaista kysyä, onko toisella aikaa ja voimia juuri nyt.

Kun pääsimme jatkamaan matkaamme, Toinen huokasi, ei sanonut mitään. Minä jäin miettimään kuulemaani. Kunpa olisi ollut sillä kertaa vähän enemmän aikaa.

Kävin taas aluesairaalassa. Poikieni ikäinen lääkäri siellä läiskäisi rinnuksiini kaksi kylmää silikonilätkää, nukutuslääkärirouva tuikkasi ruiskullisen nupinsammutusainetta tippaan ja huone alkoi pyöriä. Kun heräsin uinahduksesta kymmenen minuutin päästä, olin saanut parinsadan joulen tujauksen sähköä. Sydämeni naputteli taas tasaista sinusrytmiä sen epämääräisen poukkoilun sijasta, joka oli jäänyt seurakseni viime kesän ja puolen syksyä minua piinanneista sappivaivoista.

Sydämeni on nyt kardiologin toimesta ultraäänellä tutkittu ja todettu muuten kelpoisekseen, mutta eteisvärinän ehtineen jo laajentaa eteisiä. Häiriön estolääke lisättiin lääkelistaan. Kuulin puhetta ns. B-lausunnosta, mikä tarvitaan Kelaan, josta voisin anoa sydänlääkkeiden sv-korvausprosentin muutosta.

Kardioversio valmisteluineen, tutkimuksineen ja seurantoineen kesti aamupäivän, iltapäivällä olin jo kotona. Tasainen pulssi tuntui pitkästä aikaa oudolta. Olo oli ensin vähän kuin duracel-pupulla, jonka patterit ovat taas täynnä virtaa. Seuraavana päivänä kävimme liittymässä elokuvakerhoon, tilasin jalkahoidon ja kävin äänestämässä. Turhaan ei jälkihoito-ohjeissa varoitella, että ensimmäiset päivät on otettava rauhallisesti ja vältettävä stressiä ja rasitusta. Uusi estolääke vaikuttaa vähän niin kuin ajaisi autoa käsijarru päällä.

Kävin ensimmäisessä seuranta-EKG:ssä ja käppyrä näytti edelleen kaunista sinusrytmiä. Nyt vain toivon, että oikea rytmi pysyy mahdollisimman pitkään.

Hallituksen muotoilema kuntakartan uusjako pääsi lipsahtamaan keskentekoisena mediaan ja sehän oli tietysti karvasta kalkkia kuntapäättäjille ja asukkaille. Kansa katselee silmät pyöreänä kartasta mihin suuntaan ja keiden kanssa polku avautuu tulevaisuudessa. Paikallisaviisit parahtelevat ja ellen pahasti erehdy, tämä on luu, jota kalutaan vielä pitkään ja hartaasti valitellen.

Äkkikatsomalta näyttää siltä, että kolmesta viiteen lähituntumassa olevaa kuntaa on vain läiskäisty yhteen kartalla. Pääasia tuntuu olevan, että kuntien määrä saadaan kolmasosaan nykyisestä. Kun vähän miettii, ymmärtää kohta, että muutoskustannuksilla hoitaisi ongelmakuntien tulovajeen pitkäksi aikaa. Uhkakuvana tämä voi toimia, ehkä kunnissa herätään tappelemaan itsenäisen aseman puolesta.

Soisi kyllä, että uusjaon suunnittelijat ottaisivat tosiasioista selvää. Jo nyt on pieniä kuntia, joita on juuri yhdistetty, sairaanhoitopiirijako vastikään uusittu ja hädin tuskin ehditty saada toimimaan, kun kuntaa nyt ollaan työntämässä toiseen suuntaan ja kaikki alkaa alusta. Onnetonta touhua.

Ei ole pakkoa, virkkaa ministeri-Henna valittajille. Totuus saattaa olla kumminkin, että se kuuluisa porkkana roikkuu kepin nenässä, joka vielä viuhuu. Kukas nyt vapaaehtoisesti mihinkään suostuu, tasan ei.

Vierailin Vanhan Rouvan luona pitkästä aikaa. Oi miten kokonaan hän ilahtuikin. Jossain hänelle ominaisen vuolaan sanatulvan keskelle, sivulauseeseen piilotettuna, kuulin tämänkin: ei täällä kukaan ole käynytkään aikoihin…

Kaikesta huolimatta hän näytti pirteältä ja elinvoimaiselta. Koti oli kauniisti koristeltu jouluasuun pieniä yksityiskohtia myöten. (- Siihen meni kyllä aikaa, mutta sitähän on, hän naurahti.) Kahvin kanssa hän tarjosi itse leipomaansa erinomaista hedelmäkakkua.

Keskustelemme aina myös kirjoista, hänkin lukee paljon. Nyt hän halusi lainata minulle Shirley McLainen Hopealanka -kirjan kuullakseen, mitä ajattelen siitä. Viimeksi olin vienyt hänelle kolme uutuuspokkaria, joista Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty oli nostanut tunteita. Joskus kun hän valvoo yöllä, hän tekee haikuja. Ne ovat erinomaisia, samoin kuin hänen marina-runonsa, joihin hän purkaa huonon päivän fiilikset.

Kun ei ole lunta eikä liukkaus pelota, Vanha Rouva laskeutuu hissittömän talon kolme kerrosta, kulkee rollan kanssa kauppaan, kirjastoon ja veteraanileskien kerhoon samalla reissulla. Kotona hän kuntojumppaa joka aamu. Hän on jopa imuroinut huoneistossa kevyellä varsi-imurilla, toisessa kädessä kyynärsauva.

Viime keväänä keskustelimme miten saa apua, jos jotain yllättävää sattuu kotona. Aikansa asiaa kypsyteltyään, hän oli nyt hankkinut turvarannekkeen. Ei se vie itsenäisyyttä, jos varmistaa avun saannin. Asenne ratkaisee.   

Sain kirjeen aluesairaalan jonohoitajalta. Siinä oli ilmoitus kardioversioajankohdasta, valmistautumis- ja jälkitarkkailuohjeistus. Olinkin jo miettinyt ehtiikö se ennen joulua ja mitä se vaikuttaa joulunviettoomme.

Seuraavan päivän posti toi taas kirjeen sairaalasta. Kardiologi siinä murehti, että toimenpide on lykkääntynyt näin pitkälle. Hän kun oli pannut sen ohjelmaan jo kesällä. Pitkittyminen lisää epäonnistumisen riskiä.

Tämän viikon INR-arvoni olikin sitten laskenut liikaa. Sairaalan jonohoitaja, joka vahtii arvoa kuin haukka, soitti, että toimenpide siirtyy eteen päin vähintään kolme viikkoa. Ei voi tehdä toimenpidettä, jos arvo on vaikka kymmenyksenkin alle minimin. Hyvää joulua.

Kismittää. Taas odotellaan. Olin ottanut marevanit tk-lääkärin määrämän annostuksen mukaan. Tänään sitten tinkasin hoitajan kanssa tämän viikon annostuksista, ne oli määrätty samaksi kuin viimeksi. Lopulta hän sanoi, että voin ottaa yhden puolikkaan ylimääräistä hänen luvallaan.  

Eteisvärinä eli flimmeri ei ole sinänsä vaarallinen eikä ihan vaaratonkaan. Jos se jää kaveriksi jo näillä kymmenillä, voi olla tiedossa ongelmia myöhemmin. Rytminsiirtokaan ei ole iso juttu, ellei tule komplikaatioita. Ja komplikaatioiden estämiseksi verta ohennetaan Marevanilla. Kärsivällisyyttä etsin taas. 

Adventin hämärtyessä illaksi heräsin torkuilta, hipsin keittiöön ja napsautin keittimeen virran. Kahvin valmistuessa sytytin kynttelikköön kolme liekkiä ja yhden vielä ikkunan taakse lyhtyyn. Tänään on hyvä päivä, ajattelin, kaikki jotenkin kohdallaan. 

Toinen oli noussut aamulla aiemmin, herättänyt sitten aamuteelle. Lehdet luettuamme pukeuduttiin. Istahdin lukemaan päivän tekstejä. Psalmissa sanottiin: ”Minä kuuntelen mitä Herra Jumala puhuu. Hän lupaa rauhan kansalleen…” ja ”Hän antaa apunsa niille, jotka häntä palvelevat…”

Puolipäivän aikaan keitin spelttimannapuuroa, se on hyvää kanelin ja luumukeiton kanssa. Klementiinistä jäi raikas maku kielelle puuron jälkeen. – Lähdetäänkö nyt, kysyi Toinen. Pian olimme polulla Lähimetsässä ja Toismetsässä autotien takana. Metsässä oli rauhallista, tuoksui hyvältä. Kaduilla oli jäätä, varminta kulkea käsikoukkua.

Lounasta valmistellessa ajatus jatkui: tuntuu siltä, että olemme löytäneet yhteisen, molemmille sopivan päivärytmin, jossa ateria-ajoilla, ulkoilulla, lepohetkillä on säännöllinen aikansa ja niiden väliin solahtavat muut kotipuuhat ja kauppamatkat tiettyinä päivinä. – Elämämme on kyllä aika lailla ennalta arvattavaa, vai mitä, totesin ääneen. Toinen nyökkäsi ja hymyili. Hän näytti tyytyväiseltä.

Tällaista on ikääntyä rauhassa, ajattelin. Arkiset asiat kohdallaan ja sopivasti mausteeksi poikkeuksia suuntaan tai toiseen. Kellekään ei tarvitse esittää tai todistella mitään. Ei itsellekään. Ja jos ikävystymisen fiilis yllättää,  repäistään irti arjesta. 

On yksi niistä marraskuun päivistä, jolloin aamuhämärä venyy iltahämäräksi konsaan valostumatta. Tihkuista sadetta, pisaroita ikkunoissa ja lätäköitä kadulla. Vääntäydymme silti ulos, kun sen päivittäisen kuntokierroksen on itselle ja toiselle luvannut. Ei huvita, ei, mutta kun ottaa asiaa lähikauppaan, on tukevampi peruste. Sieltä taas tullaan muovikassillinen jokapäiväistä einestä mukana: hedelmiä, patonki ja piiraita kahdeksi iltapalaksi, valmis lasagne huomisen lounaaksi. Kausituote muistetaan viime hetkellä: tölkillinen glögiä ja rusinat.

Kassalla muuan mummo siinä vieressä lastaa tavaraa kasseihinsa ja äityy päivittelemään: ”Mihin ihmeessä min oon taas kuvitellu tätä kaekkee tarvittavan. aena ostan liikaa, homehtummaan jää puolet ja silti tulleepi ylensyötyä. se on tämä mahoton pimmeys, ku päivä ei valakene olleskaa. se tiettää tämmöstä immeisellä.”

Etsin erästä juttua tiedostoistani ja jäinkin lukemaan blogikirjoitteluni aamuhämärän vuotta 2005. Aloite tuli silloin Kuopukseltani, joka on alan ammattilainen. Aiheeksi luontui itsestään muistiinpanoja viimeiseltä työvuodelta ennen eläkkeelle jäämistä. Muutama erinomainenkin postaus tuli vastaan. Vuonna 2006 kirjoittelu jatkui siirtymävaiheen ja ensimmäisen eläkevuoden tunnelmien kuvauksena. Alkaa kiinnostaa selata niitäkin. Olenko kehittynyt, muuttunut kirjoittajana, ihmisenä kenties, siihen haen vastausta.

Uusia blogituttavuuksia on löytynyt pitkin matkaa ja muutamista on tullut ihan blogiystäviä, joiden sivuilla käyn mieluusti aina kun päivitys näkyy listalla. Jotenkin ystäväblogit näyttävät ketjuuntuvan, käydään samoilla sivuilla, ollaan vuorovaikutuksessa, kommentoidaan toistemme tekstejä. Siitä se verkosto muodostuu. Jos resonanssia ei synny, ei synny ystävyyttäkään.

Vuonna -05 seuraamistani 15 blogista, on moni muuttanut nimeä, vetäytynyt salasanan taakse tai lopettanut kokonaan. Havaintoni mukaan yllätyksettömyys, itsensä toistaminen väsyttää lukijan ajan mittaan. Se panee miettimään omaakin profiilia. Onko kirjoittelulla fokus, ydintavoite – jos on, mikä?

Moni pohtii aika ajoin kirjoittelunsa mielekkyyttä. Pitääkin pohtia ja jättää areena välillä jäähtymään, jos tuntee urautuneensa. Mitä ohuemmin itseään antaa, sitä ohuemmaksi lukijan kosketuspinta jää. Ei kannata raportoida kaikkea, mutta jos haluaa kirjoittaa vain itselleen tai vain muutamalle ystävälle, miksi blogiverkossa.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikkia viehätä paneutua miettimään jutunaiheita ja työstämään perusteellisempia tekstejä. Verkkokirjoittelun luonne on toisaalta linnunlennon kaltainen. Minkä haluaa sanoa, on paras sanoa tahkoamatta. Päätin alkuvaiheessa, etten facebookin tapaisiin pulinabokseihin puutu. Monelle naamaystävien moikkailu riittää ja mikäs siinä.    

Marraskuussa ihmiselle saattaa tulla sumuisia päiviä, joista puuttuu toiveikas elämänliike. Nokkansa jos pihalle pistää, työntää vettä ja räntää suut silmät täyteen. Aamu on pimeä, päivä hämärä, ilta ja yö kuin mörön kita.  Elämä on yhtä meinaamista. Mikä jäi tekemättä viime kuussa, on sitä vieläkin ja sitten se on jo myöhäistä.

Oijoi, miten  ihminen vielä syyskuussa onkaan innokas ja energinen kuin pieni saparopyllypossu. Tonkii kausiohjelmia,  ruksaa ja ympyröi, selailee kalenteria, varaa lippuja. Kutsuu itsensä kylään ja toisen käymään. Leipoo ja säilöö hikeä karpaloiden.  Varaisi varmaan vaikka matkan Honoluluun, jos ei alkaisi tulla jo ajasta ja rahasta tiukkaa.

Nyt on sitten keksitty, että marraskuusta voi selvitä valostamalla korvien väliä lampuilla. Tähän asti kirkasvalolla on hoideltu käpyrauhasen valovajetta vain silmien kautta. Korvalamppu toimiikin, sotkee ainakin ihmisen unirytmin, kenties muutakin. Jos on taipumusta ylienergisyyteeen, saattaa vauhti kiihtyä yli kohtuuden, jos liikaa valostaa.

En muista nuorena tai myöhempinäkään työelämän vuosina kärsineeni pahemmin marrasmatalasta, vaikka eihän tietysti ollut hauskaa lähteä ja tulla pimeällä. Aloitin syyskuulla vitamiinien syönnin ja flunssaa oli harvoin. Jos siltä tuntui, lähdettiin eteläiseen ilmansuuntaan syyslomaviikolla.

Nyt taas on aikaa nukkua pimeät aamut ja kotoilla iltapimeät kynttilöin takkatulen ääressä. Voi myötäillä vuodenajan periolemusta tietäen, että pimeä on pimeää vain lyhyen aikaa. Lumen valo ja kevät sen pian voittaa.

Marraskuun kymmenennen päivän aamu.  Viistoa valoa, pitkiä varjoja. Pensasaita ja ruoho kimaltavat huurteessa. Yöllä ovat kesän viimeiset kukat jäätyneet pihassa. Ystävä soittaa, haluaa kuulla miten on. Olen alkanut nähdä unia viime viikkojen tapahtumista.

Päivällä käyn taas labrassa. Kävelemme yhdessä terveyskeskukseen ja takaisin.  Samalla haemme influenssarokotuksen. Olen läsnä maailmassani taas, tunnen, koen, näen. Ruoka maistuu, jopa kahvia tekee mieli pitkästä aikaa.

Miten syvällä lienen käynytkään voimattomuuden ja kivun syövereissä. Olenko elänyt, vain yrittänyt jaksaa päivästä toiseen. Nyt tunnen, miten energia palaa jäseniin. Jokainen päivä antaa varovaista tervehtymisen iloa. Ajatus selkeytyy.

Tällaisen heikkouden ja totaalisen voimattomuuden kokemus on elämässäni uusi. Opin siitä. Ehkä se kasvattaa kärsivällisyyttä, luo kiitollisuutta, vahvistaa luottamusta Jumalaan.