Adventin hämärtyessä illaksi heräsin torkuilta, hipsin keittiöön ja napsautin keittimeen virran. Kahvin valmistuessa sytytin kynttelikköön kolme liekkiä ja yhden vielä ikkunan taakse lyhtyyn. Tänään on hyvä päivä, ajattelin, kaikki jotenkin kohdallaan. 

Toinen oli noussut aamulla aiemmin, herättänyt sitten aamuteelle. Lehdet luettuamme pukeuduttiin. Istahdin lukemaan päivän tekstejä. Psalmissa sanottiin: ”Minä kuuntelen mitä Herra Jumala puhuu. Hän lupaa rauhan kansalleen…” ja ”Hän antaa apunsa niille, jotka häntä palvelevat…”

Puolipäivän aikaan keitin spelttimannapuuroa, se on hyvää kanelin ja luumukeiton kanssa. Klementiinistä jäi raikas maku kielelle puuron jälkeen. – Lähdetäänkö nyt, kysyi Toinen. Pian olimme polulla Lähimetsässä ja Toismetsässä autotien takana. Metsässä oli rauhallista, tuoksui hyvältä. Kaduilla oli jäätä, varminta kulkea käsikoukkua.

Lounasta valmistellessa ajatus jatkui: tuntuu siltä, että olemme löytäneet yhteisen, molemmille sopivan päivärytmin, jossa ateria-ajoilla, ulkoilulla, lepohetkillä on säännöllinen aikansa ja niiden väliin solahtavat muut kotipuuhat ja kauppamatkat tiettyinä päivinä. – Elämämme on kyllä aika lailla ennalta arvattavaa, vai mitä, totesin ääneen. Toinen nyökkäsi ja hymyili. Hän näytti tyytyväiseltä.

Tällaista on ikääntyä rauhassa, ajattelin. Arkiset asiat kohdallaan ja sopivasti mausteeksi poikkeuksia suuntaan tai toiseen. Kellekään ei tarvitse esittää tai todistella mitään. Ei itsellekään. Ja jos ikävystymisen fiilis yllättää,  repäistään irti arjesta. 

On yksi niistä marraskuun päivistä, jolloin aamuhämärä venyy iltahämäräksi konsaan valostumatta. Tihkuista sadetta, pisaroita ikkunoissa ja lätäköitä kadulla. Vääntäydymme silti ulos, kun sen päivittäisen kuntokierroksen on itselle ja toiselle luvannut. Ei huvita, ei, mutta kun ottaa asiaa lähikauppaan, on tukevampi peruste. Sieltä taas tullaan muovikassillinen jokapäiväistä einestä mukana: hedelmiä, patonki ja piiraita kahdeksi iltapalaksi, valmis lasagne huomisen lounaaksi. Kausituote muistetaan viime hetkellä: tölkillinen glögiä ja rusinat.

Kassalla muuan mummo siinä vieressä lastaa tavaraa kasseihinsa ja äityy päivittelemään: ”Mihin ihmeessä min oon taas kuvitellu tätä kaekkee tarvittavan. aena ostan liikaa, homehtummaan jää puolet ja silti tulleepi ylensyötyä. se on tämä mahoton pimmeys, ku päivä ei valakene olleskaa. se tiettää tämmöstä immeisellä.”

Etsin erästä juttua tiedostoistani ja jäinkin lukemaan blogikirjoitteluni aamuhämärän vuotta 2005. Aloite tuli silloin Kuopukseltani, joka on alan ammattilainen. Aiheeksi luontui itsestään muistiinpanoja viimeiseltä työvuodelta ennen eläkkeelle jäämistä. Muutama erinomainenkin postaus tuli vastaan. Vuonna 2006 kirjoittelu jatkui siirtymävaiheen ja ensimmäisen eläkevuoden tunnelmien kuvauksena. Alkaa kiinnostaa selata niitäkin. Olenko kehittynyt, muuttunut kirjoittajana, ihmisenä kenties, siihen haen vastausta.

Uusia blogituttavuuksia on löytynyt pitkin matkaa ja muutamista on tullut ihan blogiystäviä, joiden sivuilla käyn mieluusti aina kun päivitys näkyy listalla. Jotenkin ystäväblogit näyttävät ketjuuntuvan, käydään samoilla sivuilla, ollaan vuorovaikutuksessa, kommentoidaan toistemme tekstejä. Siitä se verkosto muodostuu. Jos resonanssia ei synny, ei synny ystävyyttäkään.

Vuonna -05 seuraamistani 15 blogista, on moni muuttanut nimeä, vetäytynyt salasanan taakse tai lopettanut kokonaan. Havaintoni mukaan yllätyksettömyys, itsensä toistaminen väsyttää lukijan ajan mittaan. Se panee miettimään omaakin profiilia. Onko kirjoittelulla fokus, ydintavoite – jos on, mikä?

Moni pohtii aika ajoin kirjoittelunsa mielekkyyttä. Pitääkin pohtia ja jättää areena välillä jäähtymään, jos tuntee urautuneensa. Mitä ohuemmin itseään antaa, sitä ohuemmaksi lukijan kosketuspinta jää. Ei kannata raportoida kaikkea, mutta jos haluaa kirjoittaa vain itselleen tai vain muutamalle ystävälle, miksi blogiverkossa.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikkia viehätä paneutua miettimään jutunaiheita ja työstämään perusteellisempia tekstejä. Verkkokirjoittelun luonne on toisaalta linnunlennon kaltainen. Minkä haluaa sanoa, on paras sanoa tahkoamatta. Päätin alkuvaiheessa, etten facebookin tapaisiin pulinabokseihin puutu. Monelle naamaystävien moikkailu riittää ja mikäs siinä.    

Marraskuussa ihmiselle saattaa tulla sumuisia päiviä, joista puuttuu toiveikas elämänliike. Nokkansa jos pihalle pistää, työntää vettä ja räntää suut silmät täyteen. Aamu on pimeä, päivä hämärä, ilta ja yö kuin mörön kita.  Elämä on yhtä meinaamista. Mikä jäi tekemättä viime kuussa, on sitä vieläkin ja sitten se on jo myöhäistä.

Oijoi, miten  ihminen vielä syyskuussa onkaan innokas ja energinen kuin pieni saparopyllypossu. Tonkii kausiohjelmia,  ruksaa ja ympyröi, selailee kalenteria, varaa lippuja. Kutsuu itsensä kylään ja toisen käymään. Leipoo ja säilöö hikeä karpaloiden.  Varaisi varmaan vaikka matkan Honoluluun, jos ei alkaisi tulla jo ajasta ja rahasta tiukkaa.

Nyt on sitten keksitty, että marraskuusta voi selvitä valostamalla korvien väliä lampuilla. Tähän asti kirkasvalolla on hoideltu käpyrauhasen valovajetta vain silmien kautta. Korvalamppu toimiikin, sotkee ainakin ihmisen unirytmin, kenties muutakin. Jos on taipumusta ylienergisyyteeen, saattaa vauhti kiihtyä yli kohtuuden, jos liikaa valostaa.

En muista nuorena tai myöhempinäkään työelämän vuosina kärsineeni pahemmin marrasmatalasta, vaikka eihän tietysti ollut hauskaa lähteä ja tulla pimeällä. Aloitin syyskuulla vitamiinien syönnin ja flunssaa oli harvoin. Jos siltä tuntui, lähdettiin eteläiseen ilmansuuntaan syyslomaviikolla.

Nyt taas on aikaa nukkua pimeät aamut ja kotoilla iltapimeät kynttilöin takkatulen ääressä. Voi myötäillä vuodenajan periolemusta tietäen, että pimeä on pimeää vain lyhyen aikaa. Lumen valo ja kevät sen pian voittaa.

Marraskuun kymmenennen päivän aamu.  Viistoa valoa, pitkiä varjoja. Pensasaita ja ruoho kimaltavat huurteessa. Yöllä ovat kesän viimeiset kukat jäätyneet pihassa. Ystävä soittaa, haluaa kuulla miten on. Olen alkanut nähdä unia viime viikkojen tapahtumista.

Päivällä käyn taas labrassa. Kävelemme yhdessä terveyskeskukseen ja takaisin.  Samalla haemme influenssarokotuksen. Olen läsnä maailmassani taas, tunnen, koen, näen. Ruoka maistuu, jopa kahvia tekee mieli pitkästä aikaa.

Miten syvällä lienen käynytkään voimattomuuden ja kivun syövereissä. Olenko elänyt, vain yrittänyt jaksaa päivästä toiseen. Nyt tunnen, miten energia palaa jäseniin. Jokainen päivä antaa varovaista tervehtymisen iloa. Ajatus selkeytyy.

Tällaisen heikkouden ja totaalisen voimattomuuden kokemus on elämässäni uusi. Opin siitä. Ehkä se kasvattaa kärsivällisyyttä, luo kiitollisuutta, vahvistaa luottamusta Jumalaan.   

Oliko kesää, ehkä hetkittäin, jokunen päivä. Muistinsirpaleissa Pikkuritari askaroi vesikannujen kanssa Vaarilan pihassa, Murunen hykerteli äitinsä ja isänsä sylistä Mummelille ja Vaari sai pitää sylissäkin. Oli kuumia päiviä, väsynyttä odottelua, aaltoilevia kipuja ja huonoa oloa. Kesä näyttää harmaalta sumulta taakse katsoen.

Oliko syksyäkään, oli syyskuun värit ainakin. Voin lähes normaalisti sappitiehytkiven poiston jälkeen ja edelleen kahden operaation jonossa. Sitten tuli lokakuu ja kauhistuttava kipuhelvetti paukahti nokareesta suppilovahveropiirakkaa. Päivystyskäyntejä, kaksi viikkoa yhtä kipua, pahaa oloa, lopulta jatkuvaa kuumetta. Lääkäriin, veriarvot ja antibioottiresepti.

Seuraavana aamuna, oliko se torstai, soi puhelin: ”Tule heti tänne terveysasemalle”. Hoitaja sanoi tulehdusarvojen olevan rajusti koholla. Lääkäri kirjoitti vieressä lähetettä. ”Nyt menet heti suoraan tästä sairaalaan, sinne on jo soitettu”. Toinen vei. Päivystyspolilla sama lääkäri Jekaterina kuin viimeksi. ”Te menette nyt osastolle. Tiputamme antibioottia suoneen ja saatte kipulääkettä. Tämä on hoidettava.”  

Perjantai. Päivystysosastolla huonosti nukutun yön jälkeen lääkäri Abdulla tuli vuoteeni viereen ja sanoi napakasti: ”Teidät leikataan päivystyksenä heti kun voidaan. Tämä tulehduskierre on saatava poikki.” Pelonsekaisia ajatuksia leikkausriskeistä, tilanteen pahenemisesta.  Sain iltapäivällä aivan ihanan hoitajan, joka ymmärsi viipyä, kuunnella, rohkaista. Rauhoituin.

Lauantai. Aamukierrolla osaston seniorilääkäri ja tohtori Abdulla tulivat yhdessä. ”Te menette nyt kirurgiselle osastolle. Kun veren hyytymisarvo saadaan turvalliselle tasolle, leikataan.” Kirurgisella osastolla omahoitajaksi tuli Jelena, kokenut ja turvallisen tuntuinen. Neljän naisen huoneessa oli 99-vuotias mummo, nuorehko nainen ja ikäiseni ystävällinen rouva, joka autteli mummoa ja minuakin missä vain voi. Esikoinen tuli käymään, antoi voimaa. Kuopuskin kävi, ikäväni laantui.

Sunnuntai. Aamukierrolla osastonlääkäri: ”Tänään leikataan, hyytymisarvo on hyvä.” Nukuin pätkittäin, tippa tippui. Iltapäivällä kolmen maissa hoitaja tuli hakemaan: ”Nyt sitten mennään.” Hissillä alas, mutkaisia käytäviä. Ei esilääkitystä, mutta täydellinen rauha. Kuin enkelivartio olisi kulkenut vierellä. Leikkaustiimi vastassa. ”Kohta te nukahdatte ja me ryhdymme töihin.”

Tunteja myöhemmin minua heräteltiin, lääkäri kertoi: ”Aloitimme tähystyksenä, mutta jouduimme avoleikkaukseen. Nyt se sappirakko on saatu pois.” Kuiskasin: kiitos. Osastolla lähetin Toiselle tekstiviestin: operaatio on ohi.

Maanantai. Kahden hoitajan turvin eka ylösnousu. Päivän kuntoilu: kahdesti vessaan.  Iltapäivällä tuli Toinen, uskaltauduin jo käytävälle hänen käsipuolessaan. Hän saattoi minut takaisin vuoteelle ja kääntyi lähtemään, kun tuli äkillinen raju pahoinvointi, filmi katkesi, putosin sängyltä lattiaan, hammas rikkoi huulen. Verta, hässäkkää.

Tiistai. Aamulla pääsin suihkuun kipulääkittynä, hoitaja päivysti oven takana. Ihana tunne jälkeen päin! Päivällä kuulin verhontakaiselle naapurille kerrottavan, että hänet viedään eristykseen, on löytynyt stafylococcus aureusta. Ei voi olla totta, ajattelin, tämäkin vielä. Mummolta ja minulta otettiin näytteet, ystävällinen rouva oli päässyt onnekseen kotiin.

Mietin mitä sairaalabakteeriepäilystä seuraa, minullahan on tuore leikkaushaava. Huonetta ja suihkutilaa desinfioitiin. Jäimme Mummon kanssa kahden huoneeseen.  Mummo oli levoton yöllä, soitin hänelle hoitajaa monta kertaa.

Keskiviikko. Saimme helpottavan tiedon, että kyseessä ei ollutkaan aureus vaan tavallinen stafylokokki, joka ei eristystä vaadi. Mummon ja minun näytteet olivat puhtaat. Huoneeseen tuli kaksi uutta potilasta, toinen teholta, toinen leikkaussalista. Sain ruokaa, aamulla puuroa, lounaaksi jotain keittoa, illalla mustikkasoppaa. Nesteytystippa otettiin pois, vain antibioottia tiputettiin kolmesti päivässä ja kipulääkkeet suun kautta. Toinen kävelytti käytävää käydessään.

Lähestyvän Pyhäinpäivän vuoksi hoitaja oli aamulla kysynyt haluaisimmeko viettää ehtoollishetken sairaalapastorin kanssa. Kolme meistä oli paikalla ja kaikki suhtautuivat  myönteisesti. Iltapäivällä sairaalapastori tuli huoneeseen. Neljäs potilas liittyi mukaamme  ja  koska oli vierailuaika, myös Toinen osallistui. Pyhä hetki keskellä sairaalan arkea jäi mieleen.

Torstai. Uusista huonenaapureista toinen oli monisairas, aluksi kovin kipeä. Viereiselle paikalle tuotu alkoi toipua hyvin tähystysleikkauksestaan. Mummon tilanne oli huono, hänelle yritettiin oloa helpottavaa toimenpidettä, mutta se ei onnistunut. Naapurit pääsivät kotiin ja minä aloin toivoa samaa. Sanottiin, että tulehdusarvon on vielä laskettava ennen kuin.

Perjantai. Tunsin oloni hyväksi ja kun tulehdusarvokin oli edellispäivästä tullut reippaasti alas, sain luvan lähteä kotiin. Reseptit, haavanhoito- ja muu ohjeistus käytiin omahoitajan kanssa läpi. Toista odotellessa pukeuduin ja keräsin tavarani. Mummo oli viety aamulla Meilahteen, ketään ei ollut hyvästeltävänä.

Hoitotiimi ansaitsee erityiskiitoksen. Sanoin osastonlääkärille: ”Jäin sitten henkiin”. Hän vastasi: ”Emme me sitä epäilleetkään”.  

Kävelin pyörävajalle ja otin rakkaan, pitkään palvelleen, kerran kolaroidunkin ja sitten korjatun valkoisen Cresentini lukkojen takaa, talutin pihasta yli kadun pyörätielle asti ja läksin ajelemaan terveyskeskukseen. Aamun raikkaus tuntui hyvältä kasvoilla, hiukan värisytti kuitenkin ohuessa pusakassa.  

Alamäen ja pensaiden peittämän mutkan jälkeen pyörätiellä oli yllättäen auto poikittain parkkipaikalta tulossa. Ehdin hiljentää vauhtia ja auto livahti pois edestä ajoradalle. Vaan auton takana olikin pyöräilijä odottamassa myös ajoradan yli pääsyä. Jarrutin täysillä, mutta enää en ehtinyt väistää. Takapyörää päin pläjähdin.

Minä: voi kauheeta, sattuiko sinuun, tuliko pyörään kolhu, ajoinko mä sittenkin liian lujaa, kun ei jarrutusmatka riittänyt, miksen ehtinyt väistää vasemmalle. Toinen nainen: anteeksi kamalasti, minä tässä olen poikittain tiellä, ei kai sinuun vain sattunut, mistä ihmeestä sinä ilmestyit, en yhtään huomannut…  Minä: et voinutkaan, kun se auto oli edessä…

Mikähän siinä, että kun kaksi naista törmää liikenteessä kumpikin syyttää itseään. Törmäys oli kuitenkin onneksi sen verran hiljainen, ettei kummallekaan tullut mitään vahinkoa. Päästiin näillä säikähdyksillä ja toivoteltiin parempaa päivän jatkoa toisillemme. Epärytminen sydämeni vain poukkoili vähän aikaa tavallistakin villimmin.   

Terveyteen liittyviin hoitoihini on kehkeytynyt oma rytminsä – kuten sydämeni lyönteihinkin.  Maanantaina ja torstaina käyn tk-laboratoriossa antamassa verinäytteen, tiistaina ja perjantaina yritän puhelintunnin aikana saada kiinni jonkun, joka voisi kertoa, mitä tulos merkitsee. Yritys sisältää tavallisesti pari kolme soittoa ja puhelin korvalla odottelua vähintään varttitunnin.

Jokin systeemissä ei muutenkaan täsmää. Nimittäin näytteenottopäivän annos  määritetään vasta soittopäivänä, siis jälkikäteen. Eikä keskeytystä saa olla. – No, itsekö se määrä pitää arvata, kysyn hoitajalta. – Eiei, otat edellisviikon mukaan ja lisäät tai vähennät sitten seuraavasta annoksesta, kun saat tietää määrät.

Minusta systeemi on käsittämättömän hankala. Viimeksi soittaessani sattui eka kertaa semmoinen hoitaja, joka alkoi ihmetellä samaa asiaa: miksi annostelua ei määritetä suoraan  seuraava näytepäivä mukaan lukien. – Mitäs, jos kysyisit lääkäriltä, ehdotin. Mietin pappa- ja  mummoparkoja, jotka lisäilevät ja vähentelevät annostuksia arviokaupalla. Pysyvätköhän  laskuissa.

Verensokerin määritykseen on kehitetty kätevä kotimittari, miksei hyytymisarvon mittaukseen? Potilaalla voisi olla taulukko, josta annostuksen voisi katsoa sen mukaan mitä arvo näyttää, säästyisi labrassa ramppaamiselta ja puhelimessa roikkumiseltakin.     

Maanantaina terveyskeskuksen laboratorion aulassa on aamuvarhaisesta täysistunto. Vapaita istumapaikkoja ei ole monta vielä puoli yhdeltätoistakaan, kun tulen paikalle. Tavallisesti pahin ruuhka on aamutunneilla, kun ravinnotta tulevat saapuvat sankoin joukoin saadakseen aamukahvinsa mahdollisimman pienellä viiveellä. Otan jonotuslapun (25 ennen minua) ja menen toiselle käytävälle, josta näkyy aulan jonotusnumerotaululle. Otan sieltäkin jonotuslapun, toimistoon, ja vahdin kahta jonopaikkaa.  

Toimistovuoro tulee ensin. Kerron hoitajalle, että tarvitsen poikkeuksellisesti lääkäriltä  koko viikoksi verenohennuslääkkeen annostuksen, koska en ole täällä loppuviikolla, kun normaalisti pitäisi olla taas kokeessa. – Mitenkähän se onnistuu, kun näitä arvoja nyt pitäisi tarkistaa kahdesti viikossa ja annostusta samaten, pähkäilee hoitaja. – No siksi juuri olen tässä nyt, että se onnistuisi.Selittäkää lääkärille.

Siirryn taas isoon aulaan jonottamaan. Vielä on seitsemän ennen minua. Hitaasti etenee. Kun pääsen sisään, ihmettelen ruuhkaa ja kysyn, mikä olisi viimeinen mahdollinen ajankohta tulla, että näyte ehtii saman päivän satsiin. – Yhteen mennessä riittää, sanoo hoitaja ja jatkaa, että tänään heillä on kahden työntekijän vajaus, siitä poikkeuksellinen hitaus.

Iltapäivällä kotona puhelimeni soi. (Mitä! tk:sta soitetaan! Potilaalle päin soittaminenhan ei kuulu heidän systeemiinsä, se on potilas, joka soittaa ja jonottaa.) Hoitaja hätäilee siellä, ettei ole saanut lääkäriltä kuin tämän päivän annostuksen. Hän ei voi ottaa vastuuta, jos lähden matkalle. – Mitä ihmeen vastuuta, en minä tänään lähde enkä mihinkään ulkomaille, toiselle paikkakunnalle vain. Minä kysyn teiltä huomenna, kuten  normaalistikin niitä annostuksia. Tehän olette kertonut, että verikokeiden tulokset  katsotaan seuraavana aamuna ja lääkäri määrittää niiden perusteella annostukset. Nyt vain pyysin niitä annostuksia koko viikoksi. Mikä on hätänä? – Kun teillä on ne pistoksetkin, on oltava varovainen. – Mitkä pistokset? Ei ole enää mitään pistoksia, aluesairaalan lääkärin ohjeen mukaan mennään tableteilla.

Mietin, miten tarkkaan olin varmistanut jatkohoidon kuviot sairaalasta lähtiessä, kirjallisena, pyytänyt vielä, että informoisivat tk:n lääkäriä, kerroin hoitavan lääkärin nimenkin. Nyt kävin toimistossa erikseen selittämässä poikkeustilanteen. Herrantähden, eivätkö ne kuuntele vai ymmärrä vai tiedon kulkuko tässä taas takkuaa? 

Työelämä ja usein omakin vaatimustaso edellyttää itsensä ylittämistä, kykyjensä äärirajoilla toimimista. Ajan ilmiön nimi on 110 prosenttia – sillä moni kehuu tekemisiään ja moni työnantaja sitä tuntuu vaativan. Vastarintaliike, downshifting, pyrkii hitauteen jarruttamalla menemisen ja tekemisen vauhtia ja määrää. Johonkin näiden väliin jää yksinkertaisen elämän reseptillä elävä: tekee mikä on tarpeen, minkä hyvin ehtii niin hyvin kuin taitaa ja sallii myös elämälle mahdollisuuden ihanasti yllättää.

Yllätyksiä voi myös järjestää, itselleenkin. Milloin olet viimeksi käynyt kokemassa tai näkemässä jotain itsellesi ihan uutta, tavallisesta poikkeavaa, erilaista? Ne totutut ja mieluisiksi tiedetyt on niin helppo valita silloin, kun jotain elämystä kaipaa. Vaatii uteliaisuutta ja tietoista vaivaa valita jotain muuta, edes joskus.

Pääkaupungissa vietetään juhlaviikkoja joka syksy. Tarjolla on vaikka minkälaista tilaisuutta yllättää itsensä. Me kävimme pietarilaisen teatteriryhmän vierailuesityksessä, jossa kymmenkunta taitavaa miimikkoa ja klovnia piti yleisöä näpeissään erilaisin sanattomin tarinanpätkin. Liikuttavaa, koskettavaa ja hauskaa! Yhteisten sanojen puute ei haitannut. Eleet ja ilmeet, ruumiinkieli on ihmisille yhteinen.  

Minä esimerkiksi en ole urheiluihminen. Millään tavalla. Harva laji kiinnostaa vähääkään. Mitähän tapahtuisi, jos yllättäisin itseni vaikkapa jalkapallopelin katsomosta?