On yksi niistä marraskuun päivistä, jolloin aamuhämärä venyy iltahämäräksi konsaan valostumatta. Tihkuista sadetta, pisaroita ikkunoissa ja lätäköitä kadulla. Vääntäydymme silti ulos, kun sen päivittäisen kuntokierroksen on itselle ja toiselle luvannut. Ei huvita, ei, mutta kun ottaa asiaa lähikauppaan, on tukevampi peruste. Sieltä taas tullaan muovikassillinen jokapäiväistä einestä mukana: hedelmiä, patonki ja piiraita kahdeksi iltapalaksi, valmis lasagne huomisen lounaaksi. Kausituote muistetaan viime hetkellä: tölkillinen glögiä ja rusinat.

Kassalla muuan mummo siinä vieressä lastaa tavaraa kasseihinsa ja äityy päivittelemään: ”Mihin ihmeessä min oon taas kuvitellu tätä kaekkee tarvittavan. aena ostan liikaa, homehtummaan jää puolet ja silti tulleepi ylensyötyä. se on tämä mahoton pimmeys, ku päivä ei valakene olleskaa. se tiettää tämmöstä immeisellä.”