Etsin erästä juttua tiedostoistani ja jäinkin lukemaan blogikirjoitteluni aamuhämärän vuotta 2005. Aloite tuli silloin Kuopukseltani, joka on alan ammattilainen. Aiheeksi luontui itsestään muistiinpanoja viimeiseltä työvuodelta ennen eläkkeelle jäämistä. Muutama erinomainenkin postaus tuli vastaan. Vuonna 2006 kirjoittelu jatkui siirtymävaiheen ja ensimmäisen eläkevuoden tunnelmien kuvauksena. Alkaa kiinnostaa selata niitäkin. Olenko kehittynyt, muuttunut kirjoittajana, ihmisenä kenties, siihen haen vastausta.

Uusia blogituttavuuksia on löytynyt pitkin matkaa ja muutamista on tullut ihan blogiystäviä, joiden sivuilla käyn mieluusti aina kun päivitys näkyy listalla. Jotenkin ystäväblogit näyttävät ketjuuntuvan, käydään samoilla sivuilla, ollaan vuorovaikutuksessa, kommentoidaan toistemme tekstejä. Siitä se verkosto muodostuu. Jos resonanssia ei synny, ei synny ystävyyttäkään.

Vuonna -05 seuraamistani 15 blogista, on moni muuttanut nimeä, vetäytynyt salasanan taakse tai lopettanut kokonaan. Havaintoni mukaan yllätyksettömyys, itsensä toistaminen väsyttää lukijan ajan mittaan. Se panee miettimään omaakin profiilia. Onko kirjoittelulla fokus, ydintavoite – jos on, mikä?

Moni pohtii aika ajoin kirjoittelunsa mielekkyyttä. Pitääkin pohtia ja jättää areena välillä jäähtymään, jos tuntee urautuneensa. Mitä ohuemmin itseään antaa, sitä ohuemmaksi lukijan kosketuspinta jää. Ei kannata raportoida kaikkea, mutta jos haluaa kirjoittaa vain itselleen tai vain muutamalle ystävälle, miksi blogiverkossa.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikkia viehätä paneutua miettimään jutunaiheita ja työstämään perusteellisempia tekstejä. Verkkokirjoittelun luonne on toisaalta linnunlennon kaltainen. Minkä haluaa sanoa, on paras sanoa tahkoamatta. Päätin alkuvaiheessa, etten facebookin tapaisiin pulinabokseihin puutu. Monelle naamaystävien moikkailu riittää ja mikäs siinä.