Kävelin pyörävajalle ja otin rakkaan, pitkään palvelleen, kerran kolaroidunkin ja sitten korjatun valkoisen Cresentini lukkojen takaa, talutin pihasta yli kadun pyörätielle asti ja läksin ajelemaan terveyskeskukseen. Aamun raikkaus tuntui hyvältä kasvoilla, hiukan värisytti kuitenkin ohuessa pusakassa.  

Alamäen ja pensaiden peittämän mutkan jälkeen pyörätiellä oli yllättäen auto poikittain parkkipaikalta tulossa. Ehdin hiljentää vauhtia ja auto livahti pois edestä ajoradalle. Vaan auton takana olikin pyöräilijä odottamassa myös ajoradan yli pääsyä. Jarrutin täysillä, mutta enää en ehtinyt väistää. Takapyörää päin pläjähdin.

Minä: voi kauheeta, sattuiko sinuun, tuliko pyörään kolhu, ajoinko mä sittenkin liian lujaa, kun ei jarrutusmatka riittänyt, miksen ehtinyt väistää vasemmalle. Toinen nainen: anteeksi kamalasti, minä tässä olen poikittain tiellä, ei kai sinuun vain sattunut, mistä ihmeestä sinä ilmestyit, en yhtään huomannut…  Minä: et voinutkaan, kun se auto oli edessä…

Mikähän siinä, että kun kaksi naista törmää liikenteessä kumpikin syyttää itseään. Törmäys oli kuitenkin onneksi sen verran hiljainen, ettei kummallekaan tullut mitään vahinkoa. Päästiin näillä säikähdyksillä ja toivoteltiin parempaa päivän jatkoa toisillemme. Epärytminen sydämeni vain poukkoili vähän aikaa tavallistakin villimmin.   

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.