Sateinen sää ei ollenkaan houkuttele nousemaan vuoteesta. Ei liioin se, että keittiöstä leijahtaa kahvintuoksu, kun itse on ollut iltayhdeksästä asti ’ravinnotta’, kuten termi kuuluu. Toukokuulla sovittiin lääkärin kanssa, että syksyn tullen tarkistetaan veriarvot.

Masiinan sylkäisemä lappu kertoo, että jonossa on kahdeksan ennen minua. Ehdin vaihtaa pikakuulumiset kolmen paikalle osuneen tuttavan kanssa ennen kuin vuoronumeroni välkkyy taululla. Ikätoverit tapaavat näissä merkeissä, niin se on.

Näytteen otto käy tottuneelta sutjakkaasti. Kohta veriputkilo keikkuu ikiliikkujassa. Hoitaja sanoo, että seuraavaksi pitää koota virtsanäyte yön ajalta. Hän tarjoaa litran kanisteria, joka naurattaa minua: tuoko pitäisi täyttää? Löytyy sentään pienempikin purkki.

Kun olen lähdössä kohti omaa kahvintuoksuista keittiötäni, osun poikkeustilanteeseen. Auttelen terveyskeskuksen pihan lätäkköön pyörtyneen naisen pyörätuoliin ja apua saamaan. Joskus yhteen aamun tuntiin mahtuu.

Kesää on turha julistaa päättyneeksi helteisiin, koulujen alkamiseen tai lomalta paluuseen. Kesä on, jos kesältä tuntuu. Vuodenajat liukuvat toisiinsa jatkumossa, jossa päivämäärä ei välttämättä kerro mitä aikaa eletään. Sää vaikuttaa vuodenaikatuntuun eniten. Keskellä kesäaikaa yllättävä raekuuro tai hirmumyrsky hämmentää yhtä paljon kuin alituinen sade.

Pidän elokuun viilenevistä ja hämärtyvistä öistä, päivien pehmeästä valosta. Tuntuu mukavalta, että tungeksiminen samoissa paikoissa rauhoittuu: rannoilla ja turistikohteissa on taas tilaa, kesätapahtumat ovat ohi. Ihmiset asettuvat: koululaiset kouluihinsa, opiskelijat opintoihinsa, työväki töihinsä. Osa väkeä toki lomailee vielä tai jäähdyttelee viikonloppuisin mökeillään.

Elokuussa ei ole pakko vielä päättää mitään syksystä tai talvesta, ensi keväästä tai kesästä puhumattakaan. Voi avata silmänsä mahdollisuuksien päivään joka aamu. Voi innostua itsensäkin yllättäen uusista asioista tai hakea entisistä harrastuksista hyvää oloa. Työelämässä en ymmärtänyt suunnittelemattomuuden olevan luksusta.

”Vain hiukan kärjistäen voidaan sanoa lainvalmistelusta tulleen teatteria, jossa eri tahojen kuuleminen näyttäytyy hidasteena, prosessiin kuuluvana välttämättömänä pahana. Asiantuntijoiden painavillakaan lausumilla ei ole vaikutusta, elleivät ne myötäile annettuja esityksiä. ”

HS Vieraskynä 25.07. 2010 / Jukka Kekkonen, Helsingin Yliopiston oik.hist. professori

Tänään olen istunut eteisessä ihailemassa aikaansaannostani. Oi, sellaiset ovat niin harvassa, että kun jotain valmistuu, kannattaa oikein istahtaa tuokioksi olemaan tyytyväinen. Kysymys oli kestomurheesta, nimeltä siivouskomero. Vuosikymmenen ja kaksi olen yrittänyt pesemällä pitää seinien perusvalkeaa näkyvissä huonolla menestyksellä. Pinttymät ovat pitäneet.

Eräänä helteisen päivän iltana tyhjensin komeron, irrottelin ovikorit ja koukut ja pesin vielä kerran koko höskän. Tuumailin, että kai minäkin voin jonkun miniremontin tehdä. Maalikartasta valitsin hennosti vihertävän sävyn. Aamulla Toinen pistäytyi rautakauppaan ja tuli kohta maalipurkki ja pensseli mukanaan. Suojasi vielä pyytämättä parketin.

Ensimmäinen sivelykerta oli reilun tunnin hikinen urakka ja tuotti uutta värisävyä paitsi komeron sisuksiin myös maalarin käsivarsiin ja hiuksiin. Onneksi maali oli vesiliukoinen. Seuraavana päivänä urakka toistui. Maalarikin oli jo oivaltanut suojauksen idean. Kolmantena päivänä Toinen ruuvaili uudet korit oveen ja järjestin tavarat paikoilleen.

Hulluhan se on, joka helteellä remonttiin ryhtyy. Olemme hullutelleet oikein kunnolla. Jos kerran on hikoiltava, hikoillaan sitten työstä eikä tyhjästä.

Helle on rauhoittanut elämää. Ei tee mieli minnekään. Ei jaksa. Haetaan viileintä paikkaa auringon porotukselta. Odotellaan, milloin joku rintama eksyisi eteläisen rannikon tuntumaan raikastamaan ilmaa. Rankkasade pesi pääkaupungin, mutta meille ei riittänyt kuin ripaus. Joka ilta on kasteltava kukkia pihassa, että toipuvat uuteen päivään.

Erehdyimme Kuusijärvelle helteisen sunnuntain päätteeksi uimaan. Autoja oli parkissa pitkin Lahdentien reunoja, kun pysäköintialue oli täynnä. Pienen järven vesi oli saunalämmintä ja tuoksahti ummehtuneelle. Aurinkorinteen poroksi jauhautunut nurmi oli tiukkaan miehitetty. Pukukoppeihin ja laitureille jonotettiin. Lasten uimaranta näytti kalasumpulta.

Ystäväpariskunta lähti Keski-Eurooppaan lomamatkalle. Minä lähtisin Jäämeren rannalle.

Remontti ajoi meidät pois kotoa päiviksi työmiesten jaloista. Tulipa omaa kokemusta elämästä evakkona. Piti miettiä missä päivänsä viettää. Koriin tarpeelliset, jotain juotavaa, jotain evästä ja matkaan. Oltiin kuin leijaamassa, aamulla tuuleen ja yöksi kotiin.

Löysimme huoltoasemat. Eipä noissa olekaan tullut istuskeltua ajan kuluksi. Asiakaskunta on kovin miesvoittoinen. Yksin syöviä, kahvituoppinsa kanssa lehteä lukevia ja pelailevia äijämiehiä näkyy olevan paljon. Abc-asemilta saa kunnon aamiaistakin, mikä pelasti muutaman hätäisen, eväättömän kotoa lähdön. Oli tilaa levitellä lähtiessä postilaatikosta tempaistua sanomalehteä. Kirjakaupasta käytiin valkkaamassa pokkareita. Lähiseudun rantapuistoissa kului monta tuntia kevyesti lueskellen, kävellen ja sorsapoikueen touhuiluja seuraillen.

Pääkaupungin evakkopäivä sujui rattoisasti. Kun asiat oli toimitettu, oli luksusta kierrellä kiireettä isoa tavarataloa ja vain katsella mitä on. Vein Toisen lempikahvilaani, jossa saa herkullisia lounassalaatteja, erinomaista kahvia ja suussasulavia briosseja. Tunnelma on miellyttävällä tavalla urbaani. Keskustelu inspiroitui täällä ihanasti omimmille taajuuksilleen.

Aamuna muutamana tuuli vei meidät Hämeenlinnaan, josta minulla on lukuisia erityisiä muistoja. Torielämä näytti hiljentyneen. Toinen halusi Sibelius-museoon, jossa ei ollut koskaan käynyt. Hiljainen, klassisesti latautunut paikka. Sieltä lähdimme levyn kera: Sibeliusta lapsille sovitettuna. Viereisessä, suositussa Café Pannussa osuimme pahimpaan lounasruuhkaan ja jouduimme odottelemaan, mutta ruoka oli sen arvoista.

Hämeen-päivämme jatkui Aulangon upeassa kansallispuistossa kuljeskellen. Tornin viereiselle näköalapaikalle unohduimme istumaan ja hengittämään mahtavaa maisemaa. Silmä ei näkyyn tunnu väsyvän, mieli herkistyy ihan pateettisiin tunnelmiin. Tunnin kuluessa poikkesi puolenkymmentä eri seuruetta toteamassa, että hienoa on. Poikkeama näkyi vievän keskimäärin kolme minuuttia. Tuolla vauhdilla ehtii nähdä enemmän.

Laskeuduimme yli kolmesataa rappua alas kallioluolan karhupatsaallekin. Puiston polut veivät metsämaisemasta joutsenlammelle ja tarjosivat aurinkoista, leppeää rauhaa. Ennen kotimatkalle lähtöä, palasimme kaupunkiin nauttiaksemme kahvit Laurellilla (must!). Siinä jo kohta sukeutui seuraamme pappa, joka alkoi kertoa mielenkiintoisia kaupungin historiasta ja pitkän elämänsä varrelta. Hämäläisetkö hitaita ja hiljaisia!

Matkusteluhinkua evakkoviikot ovat hurmaavasti hillinneet. Kun remonttimies sulki oven jäljestään, totesimme yksissä tuumin: onni on saada olla kotona.

Viime viikolla kävimme Leidiporukalla tsekkaamassa uutuuttaan kimaltelevan Pekka Jylhän muovaaman veistoksen Kaivopuistossa. Ihmettelijöitä oli muitakin, tässä muutama neljänteen ikäänsä ehtinyt. Leidi T. halusi peräti nähdä mitä veistoksen valoa hohtavan vatsakummun sisuksissa on. Odottava äiti on yli kolme metriä korkea, painaa 800 kiloa, seisoo jalat tukevasti peruskalliolla ja tähyilee merelle. Patsaan seuraksi kuuluu reippaankokoinen ’rantapallo’ vähän sivummalla.

Patsaasta ollaan tietenkin monta mieltä, kuten aina. Leidien mielestä taideteos on hieno sekä aiheeltaan että toteutukseltaan. Kivenharmaita, vihreiksi patinoituneita miehiä ja jalustoille nostettuja möhkäleitä pääkaupungissa on jo tarpeeksi. Häikäisevän uutukaisen päänupille eivät lokitkaan näy uskaltautuvan. Toivottavasti Odotus säilyttää valovoimaisuutensa pitkään.

Laulua kuuluu elämääni edelleen, mutta virsiä veisaan nykyään vain kirkossa. Ymmärrän vanhempien seurakuntalaisten moitteet virsikirjan uudistuksessa muuttuneista sanoituksista, mutta en enää sitä, että joidenkin harmittelu jatkuu, vaikka uudistuksesta on jo yli kaksikymmentä vuotta.

Virsikirjan sisältö hämmästyttää minua toisesta syystä. 632:n virren joukossa on raikkaita sävelhelmiä, valoisia ja oivaltavia sanoituksia. On vahvaa rukiista leipää sielunnälkään ja armon ja rakkauden sanomaa syntiselle. Yllättävän paljon kirjaan kuitenkin jätettiin tunkkaista patinaa, raskaansorttista valitusta, ikävästi jollottavia sävelmiä, murhetta ja vaivaa, kipua ja kuolemaa. Valitusvirsilläkin on paikkansa, mutta valoisia ja rohkaisevia virsiä on liian vähän.Perinnevirsiähän voivat halukkaat kokoontua veisaamaan herätysliikkeensä kesäjuhlille mielin määrin.

 Virsikirjauudistus vei kymmenen vuotta ja oli työläs prosessi. Tarkoitus oli päivittää ja elvyttää veisuuperinne. Mitä tapahtui? Kouluissa ei ole enää aamuhartauksia. Rippikoululaiset osaavat tuskin ainuttakaan virttä tullessaan eivätkä juuri enempää konfirmaation jälkeenkään. Kastejuhliin ei tahdo löytyä virttä, jonka vanhemmat ja kummit tunnistaisivat. Kirkkohäihinsä morsiusparit ehdottelevat maallisia rakkauslauluja. Haudoilla kanttori ja pappi saavat veisata kahdestaan Sun haltuus. – Näin ainakin suurten kaupunkien tuntumassa.

Jos kysyisit lempivirttäni, voisin vastata: niitä on useita, elämäntilanteesta riippuen. Yhdessä veisattu rakas virsi voi olla kokonaisvaltaisen hyvä kokemus.

Helatorstain kirkossa oli mielenkiintoista. Asta-pappi oli rakentanut saarnansa Kristuksen taivaaseenastumisen tekstistä rippikoululaiset huomioiden. Evankeliumien tekstien vertailusta tuli vanhemmallekin kirkonkävijälle valaistusta aiheeseen ja tietoa, joka ehkä oli päässyt unohtumaan tai oli peräti uutta. Tekstit kulkivat nähtävinä alttariseinällä, joten vertailu oli helpompi hahmottaa. Eikä nykytekniikan käyttö pyhän tunnelmaa häirinnyt.

Saarnassa pohdittiin missä taivas oikeastaan on. Aikuinen tajuaa, että raamatun tekstin tarkoittama taivas ei ole avaruuden sinessä, vaikka uskontunnustuksen mukaan Jeesus astuikin ylös. Joka uskoo, että kristillinen taivas on – ja saahan uskoa – ymmärtää myös, että kysymys ei ole näkyvästä paikasta vaan Kristukseen uskovien sielun tilasta kuoleman jälkeen. Taivaassa Jeesus on ihmisiä lähempänä kuin maan päällä ollessaan.

Jumalanpalvelus päättyi lapsuudesta tuttuun virteen Armon lapset riemuitkaa, soittakaa ja veisatkaa – johon Eija-kanttori valitsi riemukkaan kalantilaisen sävelmän. Herran siunaus lausuttiin seurakunnan ylle lempeästi pyydellen: …siunaa meitä ja varjele meitä…