Olen ilmeisesti talvifani, koska äkkiä miettien ei tule yhtään kurjaa asiaa mieleen talvesta. Sen sijaan nautin suunnattomasti näistä lumisista puista, vastasataneen lumen puhtaanvalkoisesta rauhasta ja viileästä tuoksusta. Jotenkin elämä tuntuu oikealta talvella, kun työtätekevät ovat toimessaan, koululaiset ja opiskelijat  oppimassa ja me eläkeläiset elämme kiireettömiä päiviämme vointimme mukaan milloin pienesti milloin räväkämmin, juuri kuin hyvältä tuntuu.

No, onhan tietysti näitä luontaisia harmeja: pyryä tai liukkaita katuja ja jokatalviset flunssakierrokset. Toisaalta lumityösessiot ovat hyötyliikuntaa ja ulkoilua. Liukkaat panevat kulkemaan rauhallisemmin ja ottamaan sauvat lenkille mukaan. Flunssasta ei tosin helpolla löydy positiivista sanottavaa, kun eläkeläinen voi antaa itselleen luvan makoilla kirjan kanssa ihan noin vain muutenkin, jos tahtoo.

Nyt kun alkaa tulla kevättalvisia fiiliksiä, lauhaa tuulta, kirkkaita päiviä, räystäiltä noruvaa vettä, on vielä kerran henkäistävä: Talvi ON ihana.

Syödä pitää säntillisesti ja joku järjestys on muutenkin tietysti hyvä olla, mutta joskus vain pännii. Sitten tuntuu ihanalta, kun Pikkuritari tulee ja rutiinit muksitaan luovasti uusiojärjestykseen. Toinen ei tosin kärsi meikäläisen tapaan vaihteluntarpeesta, jättäisi vain muuten mieluusti väliin jotain, siivouksen arvatenkin.

No, jos eläkeläinen on loman tarpeessa, pitää ottaa lomaa. Niistä rutiineista. Tällä kertaa se tehdään nyt eikä viidestoista päivä. Perästä kuulunee.

PS. Voivoi, taas on jostain rakosesta päässyt kasakaupalla robottiroskaa kommenttilaatikkoon viime viikolla. Pahoittelen kovasti, että roskia poistaessa katosi vahingossa muutama blogiystävien viimeisistä tervetulleista kommenteista.

Perjantain Voimala vei kaikki voimat eikä tuonut mitään tilalle. Huuhh. Toimittajahenkilöt ottivat yhden surkean elämäntarinan hyppysiinsä ja kääntelivät sitä voimallisesti. En niin jaksa näitä juoppojen raitistumiskertomuksia. Mukaan otettiin toinen osapuolikin todistamaan asioiden oikeata nykylaitaa. Ja niinhän se on, että kun jotain on ihan itse oivaltanut, se pitää päästä kertomaan kaikille. Eikä sekään riitä, pitää ryhtyä toisia neuvomaan miten asioiden pitää olla.

Myönnetään, älämöintini kuulostaa asiaan nähden kohtuuttomalta. Sen taustalla ei ole omakohtaisia eikä lähipiirin kokemuksia alkoholismista. Haluan kritisoida toimittajien yhä lisääntyvää halua ja intoa pöyhiä ihmisten surkeita kohtaloita (lehdet ja nyt jo tv) ilman asiaan liittyvää ammattitaitoa, usein myös ilman mitään ideaa, miksi. Pöyhimisohjelmia on ihan tarpeeksi jo, voisiko edes Voimalan säilyttää kulttuurikeskustelufoorumina kuten alun perin oli tarkoitus?

Leidit kävivät katsastamassa Jalmari Helanderin jylhän joulupukkielokuvan, kun se ennen joulua jäi katsomatta. Eikähän siinä mitään, oli meitä 11 katsojaa vielä tammikuussakin, keskellä arkipäivää. Seitsemän nykynuorison edustajaa edessä päin ja yksi takana istuivat hiiren hiljaa koko ajan. Mykistyneinä katselimme mekin, oli se niin hullua touhua, ettei pitkään aikaan osannut olla mitään mieltä näkemästään. Välillä tuli ihan epäuskoinen olo: voiko tämä olla tosissaan tehty. Oli niin naiiveja juonenkäänteitä ja paikoin kökköä replikointia. Mutta tehosteet olivat tosi jyrkkää kamaa, siinä ehti tottumaton saada monet sätkyt. Loppuratkaisu nosti hervottomat naurut ainakin meiltä. Sitä kyllä tulin miettineeksi, että kun juttu oli rakennettu ikään kuin kansainväliseen kontekstiin, niin miten mahtoi saamelaisten poroerotus aueta lappilaista elämänmuotoa tuntemattomalle. Ja kieltämättä minulle ainakin tuli muutaman kerran mieleen Taru sormusten herrasta.

Rare Exports, aitoa suomalaista hulluutta myytävänä hyvään hintaan.

Vuosi on alkanut massiivisen katastrofin merkeissä. Australian tulva-alueen tuhot ovat niin laajalla alueella ja koskevat niin monia, että vaurioiden korjaamisessa menee kuukausia vielä senkin jälkeen, kun vesi viimein laskee. Inhimillinen hätä on mittaamaton ja yhteisölliset keinot riittämättömät. Haitilaisiin verrattuna australialaisilla on sentään mahdollisuus selvitä, koska tulva tapahtuu vauraassa maassa, jossa on järjestynyt yhteiskunta.

Samaan aikaan toisaalla ihmetellään taivaalta tipahtelevia lintuja ja rannoilla lojuvia kuolleita kaloja. Lumi sotkee ihmisten aikataulutettua arkea ja aiheuttaa onnettomuuksia. Kuumuus, kuivuus, nälkä ja taudit tuhoavat elämää sekä sen edellytyksiä. Ihminen on viisas sekä tyhmä, osaa hyödyntää sekä riistää luontoa, mutta ei hallitse sen prosesseja. Mitä enemmän meitä on luonnon tasapainosta välittämättä siihen toimillamme puuttumassa, sitä enemmän katastrofeja seuraa. Eivätkä katastrofit aina ole siellä, missä aiheuttajat, seurauksia kantavat kaikki.

Olohuoneeseemme sapuu hyvinvoivan yhteiskunnan hyvinvoiva asiantuntija selittämään mistä mikäkin johtuu. Mutta sivustakatsojan turvapaikkaa ei ole. Olemme osallisia.

Joulun teema on oikeastaan kierrätys: reseptit ovat usein ne entiset hyväksi havaitut, joulukuusenkoristeet korjataan talteen, lahjakassit voi uusiokäyttää ja jouluseimi pakataan taas vuodeksi laatikkoonsa. Ystäväni Vanharouva hakee kellarikomerostaan saman lumivalkean ikikuusen joka jouluksi. Pikkuritarin toisen mummon isossa perheessä on totuttu kierrättämään lelutkin.

Tervehdyksessä teksti on minusta yhtä oleellinen kuin kuva, pelkkä nimikirjoitus valmiiksi painetun toivotuksen alla tuntuu jotenkin tyhjältä ja jättää mieleen kysymyksiä. Sillekään en mitään voi, että perinteiset tulipunaiset kimallekortit eivät minua suuresti ilahduta. Voihan olla, että valitsemani yksinkertainen taidekortti ei myöskään ilahduta saajaa. Ajatus on kuitenkin tärkein ja kuva lähettäjän mielestä kaunis. Tarvitseeko joulukortin oikeastaan alleviivata joulua? Voihan tervehdyksenä olla muisto tapaamisesta vuoden varrelta. On niin vaikea tietää osuvatko toivotukset saajan joulutunnelmiin, siksikö omia sanoja ei uskalleta kirjoittaa.

Joulun jälkeen on ratkaistava mitä tervehdyksille tehdään, nehän ovat ns. season’s stuff. Isojen ja pikkuisten rakkaiden lähettämille on tietysti oma laatikkonsa ja ystävienkin korteista ne kauneimmat tekee mieli tallettaa. Tapanamme on lukea kaikki joulutervehdykset kertaalleen vielä loppiaisena. Sen jälkeen osa päätyy takan sytykkeeksi ja lämmittää sillä tavalla vielä kerran.

Menneen joulun kauneimpia ovat upea ristipistoin kirjailtu kynttiläikkuna kädentaitoiselta kälysiskolta, taiteilijaystävän neljä valoisaa liekkiä, ystävämiehen omalta pihaltaan kuvaama orava, lapinjoulusta lähetetty revontulienkeli ja kaikki ne ihanat siniset. Pikkuritari oli valostanut yönmustaa värikynin ja saanut itse liimata huopatähden. Kummipojan esikoulukas oli taiteillut kaksi iloista tonttua. Monessa kortissa on lähettäjän omia riimejä.

Joulun puhuttelevin kortti tuli Rouva ja Ukkosuntiolta. Taitavin vedoin piirretyssä kuvassa lentää poro, sarvissaan navigaattori ja siinä tähti. Poron sarvista pitelee karhu, jonka korvista taas jänö. Porukka lentää revontulitaivaalla kahden punatulkun saattamana. Mukana on ystävän omakohtainen runo. Uniikki jouluinen taide-elämys ilahduttaa pitkään.

Mukavat kahdeksan pakkasastetta oli aamutuimaan, kun talitintit kävivät lyhteellä ja eväsmökillään. Toinen haki kuusen tutulta myyjättäreltä, jolta aina on erinomainen laatukuusi saatu, isänsä kun niitä metsänhoitajan taidolla kasvattelee perintömaillaan eläkepäiviensä ratoksi. Tuolla kuusi vielä odottelee piha-aitaa vasten sisälle pääsyä.

Pikkuritarin porukaltakin tuli joulukortti, vaikka ovat luvanneet henkilökohtaisestikin tulla aattoa viettämään Vaarilaan. Siinä oli ihan omakätistä pikkuritaritaidetta. Kortti on tietysti kunniapaikalla odottamassa taiteilijan itsensä saapumista.

– Olen syntynyt vuoden pimeimpään päivään, hyvin olen silti elämässä pärjännyt, sanoi tarmokas ystäväni Vanharouva, kun onnittelin puhelimessa häntä. Joulun Lapsi, taivaallisen valon tuoja, on monelle nykyään hankala juttu. Meillä odotetaan ilolla sekä Seimen Lasta että Pikkuritaria vanhempineen, edellistä sydämen seimeen ja jälkimmäisiä ihan syliin.

Arkiaamupäivisin täällä näkee kävelykadun jouluvalojen alla askeltamassa enimmäkseen vain mummo- ja pappaväkeä, yhteiskunnan varatyövoimaa ja oirehtivia kanssakulkijoita. Niin – ja satunnaisen opiskelijafeissarin tai venäläisen hanurinsoittajan. Ensiksi mainitun yritykset myydä yhteistä hyvää tälle väelle ovat melko turhia. Hanuristin pussin pohjalla pyörivät samat killingit päivästä toiseen, mutta ainakin hän soittaa lämpimikseen eikä nökötä kerjuulla.

Mummot askeltavat varovasti marketista maitopurkki ja leipä kassissaan apteekin kautta kotiin. Papat istuskelevat marketin kahviossa veikkauskuponkeja täytellen tai iltapäivälehtiä lueskellen ja keskenään turinoiden. Rypäs omin luvin opiskeluvapaalla olevia yläkoululaisia pelmahtaa kaupan karkkihyllylle. Suklaapatukka kulkee kassan kautta ja taskuissa muuta, jonka kauppias aikanaan merkitsee hävikiksi ja mummo maksaa tavaroiden hinnassa.

Tapasin ystäväpariskunnan ja tuli puheeksi huolestuttava nuorten syrjäytymiskehitys ja elämänehtojen kiristäminen. Ammattikoulun opettaja sanoi ryhmässään olevan noin kolmannes tosissaan opiskelevia, toinen niitä, jotka tulevat paikalle, mutta eivät opi mitään ja loput keskittyvät lintsaamiseen ja häiriköintiin. – Olen tullut täysin kyyniseksi, hän sanoi, eikä taida olla ainoa kyynikko tässä maassa.

Suomi kuuluu olevan tasa-arvon mallimaa. Mitä tuohon nyt sanoisi. Ei täällä mikään tasan ole, ei ihmisen arvo eikä onnen lahjat. Olemme niin ja näin menestyvien ihmisten monenkirjava joukko, maailma pienoiskoossa. Joulun aikaan vedotaan ihmisten hyvään tahtoon kurjempien puolesta, yleensä rahalahjoitusten toivossa. Kunpa hyvää tahtoa riittäisi monimuotoisesti vuoden arkiviikoillekin. Kyynisyys tappaa tulevaisuususkon ja toivon maailmasta. Siihen ei tarvitse suostua.

”Toimeentuloturvan leikkaus on taloustieteilijöiden kielellä kannustin. – – Miksi siis lakiesitys on ’surullisin, murheellisin, uskomattomin esitys’, kuten muuan kansanedustaja luonnehti. Siksi, että totuus tuolla ulkona on aivan toisenlainen. Ne nuoret, jotka pystyvät menemään koulutukseen, ovat jo siellä. Sen sijaan ne nuoret, joita tämä laki tulee koskemaan, ovat kaikista pahiten syrjäytyneitä monista yksilöllisistä syistä. – – Yksikään sosiaali- ja terveysvaliokunnassa kuultu asiantuntija ei kannattanut lakiesitystä. Näin ei kovin usein tapahdu.”

Kuopus ilmoitti toivovansa lahjatonta joulua. Hän on useimmiten saanut vanhemmiltaan lahjakortin ja kirjan. Vaan Hotakainen oli niin toista, Tammisen huumorikaan ei oikein puraissut. Joku Kontion runokirja on ollut ihan jees, mutta ei runojakaan aina jaksa. Lahjakorttikin on joskus meinannut unohtua lunastamatta ennen seuraavaa joulua. Hänellä on vielä synttäritkin samassa rytäkässä, olihan hän paras joululahjamme eräänä muinaisena jouluna.

Nuorimies ei piittaa tavaroista. – Palkka riittää kaikkeen mitä mä tarviin, hän sanoo. Meillä vanhemmilla on ihan sama tilanne, toisesta syystä vain: tavaroita on pikemminkin liikaa. Esikoisen perhe taas on vaiheessa, että yhtä ja toista tarvitaan. Ja sitten on tietysti niin, että Pikkuritari on joka tapauksessa ilman mutinoita lahjalistalla. Onko tämä nyt reilua, meinaan.

Tulen kaipaamaan Kuopuksen itse piirrettyjä kortteja, uniikkeja taideteoksia, ne kertovat Kuopuksen elämästä siltä kohtaa enemmän kuin sanat. Ja mitä mahtaa muuten kuulua jouluvuohellemme jossain toisella puolen päiväntasaajan, tuli mieleen.

Rakkaus on paras lahja, sitä riittää vuoden jokaiselle päivälle, miten sen kertoisimme…