Itsenäisyyspäivä on meillä jo kauan ollut joulutervehdysten mietintäpäivä. Tapa on ehtinyt syntyä työvuosina ja näkyy säilyvän. Kortin kuvalla on viestinsä, mutta kyllä jokaiselle spesifi omakätinen tervehdys liitetään mukaan. Osoitelistakin elää.

Posti toi tietyn kaupan asiakaslehden, josta löytyi Timo Parvelan kolumni Hyvää joulua! Parvela lähettää joulukortteja mm. sairaanhoitajille ja lääkäreille, poliiseille ja palomiehille, opettajille ja oppilaille, äideille ja isille, maanviljelijöille ja insinööreille – kaikki kauniisti perusteltuina – unohtamatta putkimiestä, joka korjasi Parvelan keittiön vuotavan hanan. Löysin itseni niiden, tässä mainitsemattomien, joukosta, joille Parvela toivottaa hyvää joulua, joten vastatoivotus lienee paikallaan.

Omasta puolestani voisin lisätä Parvelan joulukorttipinoon vielä muutaman. – Hyvää joulua ja kiitos kirjailijoille, jotka ahertavat työssään ja kustantajille, jotka seulovat jyviä akanoista ja julkaisevat elämäämme rikastuttavaa luettavaa. Hyvää joulua ja kiitos kaikille soittajille, laulajille, tanssijoille, näyttelijöille ja taiteilijoille, jotka antavat jotain ainutlaatuista itsestään tehdessään työtään kulttuurin saralla. Hyvää joulua ja kiitos toimittajille, jotka pyrkivät laadukkaaseen journalismiin ja tiedonvälitykseen medioissa – teidän ansiostanne me tulemme ajatelleeksi ja tiedämme tarkemmin.

Kenelle Sinä lähettäisit joulukortin kiitoksin?

Marraskuun viimeisenä päivänä pyry pyörähti pihaan hulmuttamaan valkeaa harsoaan. Yöllä likaisenruskea ja kosteutta hönkivä maa oli rapsahtanut kohmeaksi ja valkea lakana peittänyt nurmikon ja terassin. Pihapuut kiemurtelivat tuulen kourissa kaiken päivää. Kauppaan lähtiessä heti ulko-ovella tuuli tunki sieraimiin ja salpasi hengityksen. Naapuri huiski autoaan harjalla, mutta ei ehtinyt liikkeelle, kun ikkunat olivat taas umpilumessa.

Illalla uutiset kertoivat taas sitä samaa kuin joka sään muutoksen aikaan: junat olivat myöhässä ja autot olivat kolaroineet. Onnellinen hän, jonka ei tarvinnut lähteä minnekään. Pyry on niin ihana – ikkunasta katsellen.

Herään hiljaiseen kotiin. Pihaan paistaa matalalta viileä talviaurinko. Punertava valo kulkee hitaasti vajan seinää, kun syön keittiössä aamupuuroani ja siemailen teetä. Linnut pyrähtelevät pihan punaisesta  ’tarjoustalosta’ siemeniä.

Toinen on mennyt stadiin ja aikoo viipyä. Talo tuntuu väljältä, vapaalta. Lehdet luettuani siivoilen hyräillen – kuin joskus ennen. Pyyhin pölytkin ja tuuletan läpi huoneiden. Lounaaksi löytyy jääkaapista eilistä uunikalaa, lämmitän sen ja rakentelen salaatin. Nautin ruuan kirjaa lukien – kuin joskus ennen. Uppoan tarinaan, kunnes tekee mieli torkuille. Herättyäni laitan kupillisen kahvia ja lämmitän saunan. Ulkona on jo pimeää. Sytytän kynttilöitä sinne tänne, pihalyhtyihinkin. Miten ihanaa olla näin.

Joidenkin miehet tulevat ja menevät alinomaa, viipyvät ties missä huoleksi asti. Minulle tämmöinen kotipäivä on harvinaista herkkua. Useimmiten olen itse lähdössä tai palaamassa.

Tiedän, että hän tulee kotiin aikanaan. Sillä välin minä juon hiljaisuutta kuin janoinen virkistävää vettä. Ovilyhdyn kynttilä odottaa.

…seurakunnan olohuoneessa, joka on avoimien ovien paikka kävelykadulla, kaupunkimme keskustassa. Arkipäivisin neljä keskipäivän tuntia ovi on auki, automaatista saa kahvia tai teetä ja pöytien ympärillä saa aina halutessaan juttukaverin. Joku työntekijöistä tulee alkuun pitämään hartaan hetken ja jää sitten seurakuntalaisten joukkoon. On huomattu, että moni kävijä tulee alkuhartautta varten paikalle ja jatkaa sitten matkaa asioilleen.

Valmennetut vapaaehtoiset ovat ottaneet palvelutehtäväkseen olohuoneen käytännön asioiden hoitamisen ja toimivat inhimillisenä lämpökeskuksena. Tässä toteutuu yksinkertaisella, mutta hienolla tavalla seurakunnan yhteisöllinen tavoite. Tulija otetaan vastaan ystävällisellä hymyllä ja tervetulotoivotuksella ja hyvästellään lähtiessä. Monelle yksinasujalle se voi olla päivän tai viikon kohokohta.

Huomenna on Lapsenpäivä. Jossain mielessä toki jokainen päivä on lapsen päivä, mutta kalenteriin on otettu erityinen lapselle omistettu päivä, kun isän ja äidinkin päivät siellä ovat. Mikä estäisi viettämästä Lapsenpäivää kysymällä mitä lapsi toivoo tänään. Parasta on antaa aikaa lapselle joka päivä.

Mummeli ja Vaari lupasivat Pikkuritarin ja Murusen äidille ja isälle vapaaillan. Se merkitsee, että haemme pienet päiväkodista, leikimme yhdessä ja hoitelemme iltatoimet oikeaan aikaan. Muusikkovanhemmat pääsevät harvoin yhdessä kuuntelemaan toisten soittoa ja näin myös isovanhemmat saavat taas tilaisuuden hassutella pienten kanssa.  

Lapsiperheessä parisuhde jää helposti toiselle sijalle. Unohtuukin joskus, ettei se hoidu ihan itsekseen siinä sivussa. Sille pitää antaa aikaa, muistaa mistä kaikki alkoi ja millaisin unelmin yhteen mentiin. Vuodet realisoivat kyllä ne unelmat, mutta rakkaus, jota vaalitaan, kestää arjenkin.

Sunnuntain Hesari esitteli muutaman kuvan ja toimittajan näkemyksen Design-museon Koti ja paikka -näyttelystä. Museot taitavat olla yksi nykyihmisen harvoista  turvapaikoista ajassa, jonka vinhaa kiitoa voi hillitä palaamalla hetkeksi pysyvien arvojen äärelle. Trendit tulevat ja menevät, muotoilukieli muuttuu ja tekniikka kehittyy, mutta kauneuden ja toimivuuden yhdistelmä on muuttumaton arvo.

Aikamme on antanut designille jotenkin korkeakulttuurisen leiman, vaikka alun perin on ollut kysymys minkä tahansa tarve-esineen teolliseen tuotantoon tähtäävästä muotoilusta. Näyttelyssä on esillä huonekaluja, astioita, vaatteita, sisustustekstiilejä eri aikakausilta. Monen esineen kohdalla voi todeta, että onnistunut muotoilu saa tuotteen pitämään pintansa vuosikymmenestä toiseen ohimenevien muoti-ilmiöiden tulvassa.

Leidikvartettimme kävi tutkailemassa näyttelyä ja innoittumassa vallan mainioista uudissanoista, joilla tuttujen esineiden kokoelmaa oli ryhmitelty. Jos kahvipannu kuuluu sarjaan ”sisältimet”, voisiko sohva sitten olla ’sisustin’? Museokaupasta löysin kaipaamani sopivankokoisen ja mainiosti muotoillun sisältimen, johon mahtuu kampa, (huulipuna), silmälasikotelo ja kännykkä.

Mies vaihtaa autonrenkaita. Askareessa näyttää olevan monta vaihetta. Tunnit vierivät. Ajattelen miten monta kertaa hän on yhteisen taipaleemme aikana tuon tehnyt. Joka vuosi kahdesti, paitsi autottomina vuosina. Kerran vaihdoin oma-aloitteisesti yhden renkaista ymmärtääkseni miten se tapahtuu. Ymmärsinkin – olla kiitollinen, että mies tekee sen mieluummin itse.

On minulla kyllä voimassa oleva ajokortti, vaikken enää ajakaan. Kaupunkiajo Helsingissäkin sujui pitkään. Ei sujuisi enää. En ole ajanut liikenteessä vuoden 2006 jälkeen, kun jouduin erään naisautoilijan tönäisemäksi kotikadulla suojatietä pyörällä ylittäessäni. Aivotärähdyksestä, mustelmista ja otsahaavasta toivuin, mutta trauma jäi.

Kuopuksen ja Rakkaansa kanssa keskusteltiin sunnuntain lounaspöydässä taannoin aiheesta ensi lumi. Kielestä kiinnostuneena ihmisenä kysäisin kirjoittaisiko media-alan ammattilainen ensi lumen yhteen vai erikseen. – Yhteen, vastasivat molemmat. Hämmästytin heidät paljastamalla, että nämä sanat kirjoitetaan erikseen. Vain adjektiivit (esim. ensiluokkainen) tai erityismerkityksiset (esim. ensiapu) kirjoitetaan yhteen.

Olen aika ylpeä kielentajusta, jonka takoi kallooni legendaarinen rehtorimme Väinö Nerkko Lapsuusmaan yhteislyseossa 1960-luvulla. En pyri korjaamaan toisten tekemiä virheitä – niitä tulee itsellekin – mutta yritän huolehtia oman kieleni oikeellisuudesta. Tarkistuslähteenäni käytän Otavan Hyvää suomea -opuksen neljättä painosta vuodelta 2006. Viimeksi jouduin tarkistamaan numeroluvun taivutusta tekstissä. Laatuproosan lukeminen auttaa kielikorvan pysymistä kunnossa.

Näin Iltasanomien toimitus laskee:

”Tampereen vahva demarivaikuttaja Hanna Tainio oli vuoden 2008 vaaleissa ääniharavavien listalla seitsemäntenä 4 402 äänellä. Nyt ääniä tuli 4 686, pudotusta 1 716 ääntä. Tainio ei yltänyt nyt ääniharavien top teniin.”

Aamun lehti kertoi eilen surullisen tarinan somalitytöstä, jonka isällä on ilmeinen ongelma sopeutua paitsi länsimaiseen kulttuuriin, myös valitsemansa asuinmaan lakeihin. Tytön kohtalon ohessa tarina tulee kertoneeksi myös länsimaisen kulttuurin nurjista puolista ja yhteiskunnan viranomaisten kyvyttömyydestä puolustaa toisenlaisen perhekulttuurin alistamaa lasta. Tästä kertoi riipaisevasti myös Anja Snellman romaanissaan Parvekejumalat. Venäläisen äidin lapset voidaan ottaa huostaan lastensuojeluperustein,kun aihetta on tarpeeksi, mutta kulttuurinsa ja uskontonsa kahlitsemat toisen maanosan elintasopakolaiset saavat vaikka tappaa lapsensa. –Näinkö se menee?